Kaustisella kaikki hyvin?

Puuhamiehet. Jyrki Heiskanen, Altti Seikkula ja Kai-Eerik Känsälä olivat Kaustisen kansantaiteenkeskuksessa 26. tammikuuta käydyn keskustelun keskushahmoja.

Kaustisen Kansantaiteenkeskuksen aulassa vallitsee toiveikas yhteishenki. Mauno Järvelän johtama pelimanniyhtye soittaa illan alkajaisiksi pari traditionaalista rallia, ja Pohjanmaan taidetoimikunnan pääsihteeri Kai-Eerik Känsälä toivottaa vieraat tervetulleeksi. Kaustisen legendaaristen, mutta lähivuosina surullisenkuuluisaa mainetta niittäneiden festivaalien tulevaisuus puhuttaa jälleen kerran.

Kaustisen Kansanmusiikkisäätiö on kuluneiden vuosien aikana uponnut yhä syvemmälle rahaongelmien suohon. Koko historian kertominen on pitkä juttu, mutta seuraavassa lyhyt katsaus lähiaikojen tapahtumiin:

Kansanmusiikkisäätiö sai kuin saikin viime syksynä Kaustisen kunnalta takauksen 950 000 euron lainasta. Velat taas olivat samoihin aikoihin yli miljoonan luokkaa. Velkatakaus oli kova päätös kunnalta, sillä ennen lopullista äänestystä oli hyvin todennäköistä, ettei takausta myönnettäisi.

Siitäkin huolimatta, että kunnanvaltuusto päätti takauksesta äänin 16-11, jättivät kolme perussuomalaista ja kaksi keskustalaista kunnallispoliitikkoa Vaasan hallinto-oikeudelle valituksen. Siispä tilanne jäi auki. Uusi suunnitelma oli kuitenkin varalla: tammikuun alussa uutisoitiin, että Kansanmusiikkisäätiö hakeutuu sekä yrityssaneeraukseen että konkurssiin. Tässä tilanteessa tiedotustilaisuus on paikallaan, ja siksi tähän avoimeen tilaisuuteen on tänään hakeutunut paikallisia isokenkäisiä sekä kansanmusiikkiväkeä läheltä ja vähän kauempaakin.

Vaikka Kansanmusiikkisäätiön lähivuosien edesottamuksia ja niiden seurauksia voi pitää vähintäänkin huolestuttavina, eivät paikalla olevat ihmiset ole lannistuneita – päinvastoin. Festivaali ja kansanmusiikki ovat Kaustiselle ja sen väelle henki ja elämä, sekä suuri paikallinen ylpeys. Ihmiset ovat valmiita tekemään kaikkensa tilanteen parantamiseksi.

Jo kerran Kansanmusiikkisäätiön puheenjohtajan paikalta potkut saanut, mutta virkaansa palannut Altti Seikkula vakuuttelee tulevaisuuden olevan valoisa. Säätiön velat on jäädytetty siihen asti kunnes Vaasan käräjäoikeus päättää saneerauksesta. Mikäli päätös on myönteinen, velkojen maksu alkanee vuonna 2011, Seikkula tähdentää. Hän pitää saneerausta pidetään konkurssia parempana vaihtoehtona, sillä siinä tapauksessa velkoja saisi kaikki vaatimansa velat.

Seikkula kiittelee myös festivaalien ja säätiön takana toimivien voimien omatoimisuutta, sillä noin 80 prosenttia festivaalien budjetista on markkinoilta haettua rahoitusta. Tätä Seikkula pitää ”uskomattomana”, ja yhtenä syynä sille, miksi hän uskoo säätiön pääsevän saneeraukseen.

Kansanmusiikkisäätiön asiamies Kimmo Pajukangas taas paljastaa, että festivaaleille on tiedossa nimetön rahoittaja, ”jolle saa kovan paikan tullen soittaa”. Pajukangas jatkaa: ”Jos rahoittaja pysyy nimettömänä, on kyseessä lahja, ja jos nimi tulee julki, on kyseessä laina.”

Tulevan kesän ohjelmisto julkaistaan maaliskuussa, tällä kertaa Kaustisella järjestettävän kansanmusiikkifestivaali Samuelin poloneesin yhteydessä. Konsta Jylhän syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, joten festivaaleilla on luvassa Jylhä-aiheisia konsertteja. Suomalaisen kevyen musiikin artisteja tulee paikalla olemaan yhdestä kahteen kappaletta, ja ulkomaisiin esiintyjiin sijoitetaan yksi kolmasosa festivaalien budjetista.

Mauno Järvelä sanoo puheenvuorossaan ääneen sen, mitä moni on varmasti ajatellut: ”Ei bjuurströmejä, vaan lisää nuoria kansanmuusikoita. Heille Kaustinen on loistava foorumi.” Järvelä viittaa lähivuosien kalliisiin julkkisjuontajiin, jotka kuitenkin keräsivät festivaaliväeltä enimmän risuja kuin ruusuja. Kunnanvaltuutettu Teemu Pesola taas moittii festivaaleja ”virkamiesmäisyydestä”, harmittelee valtionosuuden pienuutta ja kyselee juhlien jälkeisen analyysin perään. ”Ennen aina festareiden jälkeen pohdittiin sitä minkä voisi tehdä ensi vuonna paremmin ja mistä voi joustaa, mutta sellaista ei ole enää moneen vuoteen ollut.”

Keskustelun lopuksi vieraat pistivät jalalla koreasti Konsta Jylhän “Konstan paremman valssin” tahtiin viulisti Mauno Järvelän pelimanniyhtyeen johdolla.

”Yhtä tyhjän kanssa”, tuhahtaa Kaustisella 40 vuotta kansanmusiikkia tutkinut Simo Westerholm keskustelun annista. Westerholm kysyy, miksi Tallari-yhtyeen ja kansanmusiikki-instituutin asemaa ei otettu esille. ”Festareitahan ei kaada mikään, mutta yli puolet täällä olijoista ei tiedä mitään Tallarin ja instituutin asioista.”

Festivaalien ohjelmanjohtaja Jyrki Heiskaselta likenee muutama minuuttin selventämään tilannetta. Instituutti ja Tallari eivät ole ongelmia: ”Ne tulevat toimeen valtion avulla, molemmat ovat olleet jo pitkään omavaraisia.” Heiskanen kertoo, että konkurssin sattuessa Kaustisen kunta jatkaisi molempien ylläpitämistä.

Talousongelmat alkoivat vuonna 2007, Heiskanen kertoo. ”Vuoteen 2006 asti Kansantaiteenkeskus yksiköineen oli pärjännyt melko plus-miinus nolla –linjalla.” Vuotta 2007 Heiskanen kuitenkin luonnehtii ”katastrofaaliseksi” huonojen linjausten ja väärien päästösten takia. Eritoten sponsorien hankkimisessa oli ongelmia.

Kaikki vuoden 2009 festivaaleilla esiintyneet artistit eivät vieläkään ole saaneet esiintymispalkkioitaan. Heiskanen ei silti usko artistikatoon. Palkkoitansa odottavien esiintyjien joukossa löytyy asenteita ymmärtäväisistä vähemmän joustaviin, ja tämän Heiskanen sanoo ymmärtävänsä.

Valtionavun väitettyä pienuutta (150 000 euroa vuodessa) ei Heiskanen pidä ongelmana, vaikka sitä on usein verrattu Savonlinnan oopperajuhlien saamaan tukeen, 660 000:n euroon. ”Oopperajuhlia lukuunottamatta tuki on aika suuri, ja olemme tuesta kiitollisia, mutta tekisihän korotus elämää helpommaksi”, hän pohtii, mutta jatkaa, ettei maailma kuitenkaan kaadu valtionosuuteen. Sillä kuten Altti Seikkula mainitsi, 80 prosenttia budjetista muodostuu ulkoisisesta rahoituksesta.

”Ymmärrän oopperajuhlien suuren tuen, onhan ooppera kuitenkin kalliimpi taiteenlaji kuin kansanmusiikki”, Heiskanen sanoo. ”Mutta voin minäkin järjestää tänne vaikka Simon & Garfunkelin tai Brasilian viime sambakarnevaalit voittaneen sambaryhmän, ja siinä se miljoona menikin. Saa tästäkin kalliin kulttuurinalan, jos haluaa”, hän veistelee. Heiskanen ei kuitenkaan halua asettaa eri kulttuurinaloja vastakkain, vaan sen sijaan vaatii lisää valtionapua koko kulttuurisektorille.

Pullatarjoilut on korjattu pois ja vierasväki poistuu pikkuhiljaa. Keskustelusta jäi käteen kunnioitettava yhteishenki ja toiveikkuus. Suurimman osan iltaa äänessä ollut kolmikko Känsälä-Seikkula-Heiskanen pyöritteli säätiön ja festivaalien tulevaisuuden mahdollisuuksia ja vakuutteli, että talousongelmat hoidetaan. Jotain konkreettista on nähtävissä lähikuukausina, kun Vaasan hallinto-oikeus päättää mahdollisesta saneerauksesta. Tuskin yksi vuosi korjaa kaikkia ongelmia, mutta ehkä aallonpohja on jo saavutettu. Kassothan, sanoi kaustislainen.

Ballad om 10 år

Kun vuosituhat vaihtui, olin mummolassa. Milleniumia toitotettiin ovista ja ikkunoista. Yleisradio lähetti ympäri vuorokauden ohjelmaa, jossa seurattiin uuden vuosituhannen vastaanottajaisia eri puolilla maailmaa. Aku Ankassa ilmestyi vuodenvaihteen alla moniosainen sarja. Vuosituhannen vaihde brändättiin. Jotta kokonaisuus olisi täydellinen, ehtivät oman elämänsä zarathustrat jopa maailmanloppuakin ennustaa.

Tuosta on kokonaiset kymmenen vuotta. Koska vanhojen muistelu on kivaa, ajattelin omistaa tämän vuoden viimeisen blogikirjoitukseni menneen vuosikymmenen ilmiöiden ihmettelylle.

Kulttuurin pirstaloituminen, itsensä loppuun polttanut talousliberalismi, yksilöllisyyden ihailu, ilmastonmuutos ja ekologisen ajattelun nousu, terrorismin vastaisen sodan nimellä kulkeva Yhdysvaltain yritys pelastaa maailma… Siinäpä muutama 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä kuvaava ilmiö.

Vuosikymmen oli ristiriitainen. Esimerkiksi populaarimusiikissa valtavirran tarjonta oli ehkä väsähtäneintä ja näkemyksettömintä koko kulttuurin historiassa, kun taas marginaalipuolella vuosikymmen oli hyvinkin rikas ja monipuolinen. Etenkin suomalaista undergroundia oli ilo seurata. Toisaalta taas niinsanotusta ”indie”-musiikista paljon vaikeammin määriteltävää, sillä 2000-luvulla kyseinen termi vesitettiin. Indiehän on lyhenne sanasta independent – itsenäinen. Kuitenkin indiestä tuli lähinnä termi, jolla ruvettiin tarkoittamaan tietynlaista musiikkia, sen sijaan että se kuvastaisi musiikin tekotapaa.

Indiemusiikin nousun mahdollisti internet, niin hyvässä kuin pahassa. Siinä missä pienet levy-yhtiöt artisteineen saivat nimeään tunnetuksi MySpacen ja vertaisverkkojen kautta, kauhistelivat suuremmat levylafkat piratismin yleistymistä. Sillä levyjen myynti kiistämättä laski 2000-luvulla. Piratismikin on sen verran monimutkainen ilmiö, että sekin ansaitsisi jopa oman kirjoituksensa. En tässä ala hurskastelemaan, onhan tuota nettilataamista itsekin tullut harrastettua, mutta ilman sitä en tuskin ostaisi levyjä läheskään niin paljon mitä nykyään.

2000-luvulla myös retroilu oli suosittua. Morrisseyta siteeraten: ”re-issue, re-package, re-package! Re-evaluate the songs” Eli vanhaa musiikkia julkaistiin uusissa, hienommissa paketeissa ja paremmalla laadulla. Nuoruuttaan 70-80-luvulla eläneitä kosiskeltiin levyteollisuuden pariin uudestaan, kun vanhan suosikin tuotanto löytyy näppärästä boksista. Nykypopparit versioivat vanhoja biisejä urakalla: niin Lasse Mårtensson, Leevi and the Leavings kuin Jaakko Teppokin saivat omat tribuuttilevynsä.

Paha olo on symboloinut 2000-lukua. Elämme aikaa, jolloin ihminen elää kirjaimellisesti aikaansa edellä. Länsimainen yhteiskunta on kehittänyt itsensä sellaiseksi, että nykyihmisen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, pystyä vastaamaan kaikkiin sen asettamiin odotuksiin. Kaikkien tulisi olla huippuosaajia, valmistua korkeakoulusta yhä lyhyemmässä ajassa ja tehdä töitä seitsemänkymppisiksi. Tässä björnwahlroosmaailmassa mihinkään muuhun ei tunnu olevan aikaa kuin oman edun tavoitteluun. Kyseessä on suorastaan kliseeksi muodostunut lausunto, mutta valitettava fakta.

Syrjäytyneitä on ollut aina, mutta nykyään tuntuu kuin yhä useampi olisi tippumassa kelkasta. Esimerkkejä kansan pahoinvoinnista voi lukea lehdestä päivittäin, mutta väkivaltauutisten jatkuva virta näyttää turruttavan ihmiset. Kuitenkin se paha olo huipentui Suomessa menneenä vuosikymmenenä neljästi; ensimmäisen kerran Vantaan Myyrmannin pommi-iskussa lokakuussa 2002, toisen kerran viisi syksyä myöhemmin Tuusulan Jokelassa, kolmannen kerran syyskuussa 2008, kun Kauhajoen lukiolla ammuskeltiin ja neljännen kerran ikään kuin grande finalena tälle synkälle vuosikymmenelle, tänään Espoon Sellossa.

Yksilöllisyys on päivän sana. Kriittisyyttä ja kyseenalaistamista penätään, mikä usein kuitenkin ajautuu siihen, että kaikki muu on kyseenalaistettavissa paitsi oma henkilökohtainen etu. 2000-luvun yhteiskunta rakentuu elämysshoppaileville sinkuille, jotka joutuvat roikkumaan työpaikassaan kynsin hampain, hinnalla millä hyvänsä. Mihinkään muuhun ei jää aikaa, paitsi ehkä seduloissa kahlaamiseen. Siksi ei ole mikään ihme, että he jotka ovat erehtyneet perustamaan perheen, laiminlyövät vanhemman vastuunsa epävakaan työsuhteen vuoksi. Kontakti jälkikasvuun vääristyy ja jää etäisen materialistiseksi – rahallahan ne epäkohdat voidaan aina korjata. Jos mukaan mahtuu vielä epäonnea ja –oikeudenmukaisuutta kouluelämässä, voi vain laskea päiviä siihen, kunnes lapsi marssii kouluun kalashnikov kädessä.  Päättäjät työntävät päänsä pensaaseen ja lässyttävät yhteisöllisyydestä. Tuo sana on suorastaan rikollisen ylikäytetty näinä päivinä, eikä tunnu tarkoittavan mitään.

Mitä päättäjätkään kuitenkaan voivat tehdä, kun heistäkin on tullut lähinnä viihdyttäjiä ja julkkiksia markkinaliberalismin talutusnuorassa? Kansan etujen edelle menee myös poliikassa nykyään etenkin oma, mutta myös elinkeinoelämän etu. Onneksi sentään ”maan tapa”, eli Arkadianmäen pylväiden taakse kätkeytyvä hyväveli-verkosto tuli vihdoin julki. Se tosin löi jälleen yhden syvän lommon suomalaisen politiikan luotettavuuteen – ikään kuin se ei olisi jo tarpeeksi alhainen.

Itse töpänneet poliitikot saivat kuitenkin itse kantaa vastuun, vaikka tämä ei näytä keskustapuolueen kannattajille menevänkään kaaliin. Etenkin tämän vuoden loppupuolella kyseisen puolueen johtajien sokea palvominen alkoi jo pelottaa. Sellainen asenne ei vain mitenkään toimi, että yksi taho on aina oikeassa riippumatta siitä mitä se tekee, ja kritiikkiä kohdatessaan se nostaa kädet korvilleen ja huutaa ”ETELÄNMEDIAETELÄNMEDIAETELÄNMEDIA!”

Toinen samantyyppinen ilmiö vuosikymmenen loppupuolella oli tämä niinsanottu maahanmuuttokriittisyys. On toki hyvä että maahanmuuton ongelmista keskustellaan, mutta kuten nettikeskustelut yleensäkin, on tästäkin aiheesta keskusteleminen mennyt naurettavaksi hiekkalaatikkoleikiksi. Sananvapaudesta on tullut kyseisten kriitikoiden lyömäase, jolla he voivat perustella jokaista ääliömäistä kommenttiaan.

Samat kriitikot ovat tarttuneet myös sekä feminismin (joka heidän tapauksessaan ilmenee lähinnä silmittömänä naisvihana) että ilmastonmuutoksen vastustamiseen. Asenteissa on huomattavissa täysin samanlaisia piirteitä kuin sokeassa kepulaisuudessakin, tässä tapauksessa ”etelän media” on korvattu sanalla ”vihervasemmisto”. Vihollista vastaan on paljon helpompaa hyökätä, kun se ahdetaan yhteen epämääräiseen termiin.

Maailma päätti muuttaa Kiinaan. Se huomasi, että riisipalkalla työskentelevä kapitaalikommunismin (mikä sinänsä on aivan absurdi termi) sokea palvelija on hyödyllisin ihminen rakentamaan matkapuhelimia. Kiina nousi nopeasti talousmahdiksi, mutta ihmisoikeudet jäivät laahaamaan. Kiinan kasvulle ei kukaan voi mitään, koska on helppoa työntää vastuu alihankkijoille, varsinkin kun tietää että yrityksen taloushan vain kukoistaa, kun työvoima niin perin paljon halvempaa idässä onkin.

Kiina oli keskeinen tekijä myös Kööpenhaminassa, joka sai todistaa suurta kollektiivista mahalaskua kuluneen joulukuun aikana. Ilmastokokous oli ehkä koko vuosikymmenen odotetuin tapaus, jonka tärkeyttä kukaan päättäjä ei unohtanut mainita. Mutta mihinkään tulokseenhan siellä ei päästy, sillä ahneus voitti jälleen kerran. Taloudelliset tavoitteet ajoivat ympäristön – ja ihmisten – hyvinvoinnin edelle. Sillä siitäkin huolimatta, että talousliberalismi kiihdytti kohti tuhoaan mitä lähemmäs vuosikymmenen loppua tultiin, ei jatkuvasta talouskasvusta ja kestävästä kehityksestä voitu tinkiä.

Mutta mitä hyvää 2000-luku toi tullessaan? Suomi sentään voitti euroviisut ja Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon. Suomi pääsi kohottamaan kansallista itsetuntoaan Conan O’Brienin show’ssa. Ympäristökysymykset nousivat vihdoin politiikan raskaaseen sarjaan, joskin liian myöhään. Yleinen suvaitsevaisuus on yleistynyt ainakin pinnallisella puolella, vaikka kansan syvät rivit eivät välttämättä samaa mieltä olisikaan. Tasa-arvokysymyksissäkin ollaan menty eteenpäin. Ja kuten alkupuolella mainitsinkin, tehtiin 2000-luvulla myös paljon hyvää musiikkia. Siispä pitemmittä puheitta, seuraavassa sekalainen lista minulle tärkeistä kyseiselle vuosikymmenelle mahtuneista levyistä:

- Godspeed You! Black Emperor – Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven (2000)
- Värttinä – Ilmatar (2000)
- Tool – Lateralus (2001)
- Daft Punk – Discovery (2001)
- Paleface – The Pale Ontologist (2001)
- Agalloch – The Mantle (2002)
- Kuusumun Profeetta – Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (2002)
- Circle – Sunrise (2002)
- Liekki – Korppi (2003)
- Ektroverde – Ukkossalama (2003)
- Reverend Bizarre – Harbinger of Metal (2003)
- The Mars Volta – De-Loused in the Comatorium (2003)
- Magma – Köhntarkösz Anteria (2004)
- Ville Leinonen – Suudelmitar (2004)
- YUP – Keppijumppaa (2005)
- Paavoharju – Yhä hämärää (2005)
- Coil – The Ape of Naples (2005)
- Joanna Newsom – Ys (2006)
- Iron Maiden – A Matter of Life and Death (2006)
- Markku Peltola – Markku Peltola ja Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän (2006)
- Rättö ja Lehtisalo – Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)
- Eagles – Long Road Out of Eden (2007)
- Suo – Ei päivien perijätä (2007)
- CMX – Talvikuningas (2007)
- Rush – Snakes & Arrows (2007)
- Fleet Foxes – Fleet Foxes (2008)
- Joose Keskitalo – Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo (2008)
- Asa – Loppuasukas (2008)
- Jex Thoth – Jex Thoth (2008)
- Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo – Hiekkarantaa (2009)
- Sunn O))) – Monoliths & Dimensions (2009)
- Sami Kukka – Menen veteen (2009)
- Trepaanit – Trepanation (2009)

Ja se maailmanloppu tuleekin muuten vuonna 2012. Sitä odotellessa, parempaa uutta vuotta.

Kuusi tuntia Kustavissa

Tällä viikolla sain päätteeseen juhannuksesta asti kestäneen projektin. Sain kahlattua läpi suomalaisen kirjallisuuden omituisen merkkiteoksen, Volter Kilven 800-sivuisen järkäleen nimeltä Alastalon salissa. Tämän modernismia parhaimmillaan – tai pahimmillaan – olevan vuoren valloittaminen oli poikkeuksellinen hanke. Kirja on kaikkea muuta kuin muutaman illan nojatuolilukemisto, vaan siihen tarttuminen vaati ainakin minulta paljon aikaa ja keskittymistä, joita ei ihan joka hetkenä löytynyt. Hanke oli kuitenkin kannattava ja antoisa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puolivälin Kustaviin. Tämän pienen saaristopitäjän isokenkäiset päättävät kokoontua Herman Mattsonin torpalle palaveeraamaan kolmimastoisen parkkilaivan rakentamisesta. Kuusi tuntia kattavan visiitin aikana käydään läpi vieraiden vastaanotto, piipunvalinnat, kahvitukset, totinjuonnit ja lopulta myös päästään allekirjoittamaan laivan rakentamissopimus. Tässä välissä vanhat merenkävijät ehtivät turinoida myös omista elämänkokemuksiaan, unohtamatta, no, seikkaperäisen tarkkaa selostusta vieraiden päänsisäisestä maailmasta.

Nimenomaan Volter Kilven häikäisevä tekstuaalinen virtuositeetti on syynä romaanin hengästyttävään vaikealukuisuuteen. Kerronta on sanalla sanoen verkkaista; virkkeet, kappaleet ja tapahtumien kuvailut kestävät sivutolkulla, eikä ole mikään ihme jos lukija kesken kaiken kadottaa punaisen langan. Juuri siksi oli hyvin vaikeaa jättää esimerkiksi lukua kesken, koska seuraavalla kerralla saatoin joutua kelaamaan kirjassa taaksepäin muistaakseni, mistä kirjassa juuri sillä hetkellä oli kysymys.

Haastavuudestaan huolimatta kieli on soljuvaa ja äärimmäisen rikasta. Sen rytmiä voisi verrata melkeinpä runolaululliseen kerrontaan. Miesten tajunnanvirrasta poimitaan pienimmätkin oivallukset. Yhden ajatuksen sisällä poiketaan varsinaisesta asiasta sivupoluille, ja näiltä sivupoluilta vieläkin syvemmälle ajatusten aarniometsään. Mieleen muistuu välillä anekdootteja miesten nuoruudesta, aiemmista kohtaamisista ja laivamatkoista. Kaiken lisäksi monista asioista kerrotaan symbolein ja vertauskuvin. Kirjaa lukiessa oli hauskaa huomata kerta toisensa jälkeen, miten arkisia, mutta kuitenkin niin uskomattoman oivaltavia vertauskuvia Kilpi on luonut miesten ajatusmaailmaan.

Vuonna 1933 kirjoitettu kirja on hiljalleen suosiota osakseen saanut kulttiklassikko, joka valmistui vain muutamaa vuotta ennen Volter Kilven kuolemaa. Kilven kirjallista anarkiaa eivät aikalaiset ymmärtäneet, ja hän hieman katkerahkosti osoittikin kirjan ”tuleville suomalaisille lukijapolville”. Sittemmin opus on kivunnut arvoiseensa asemaan, ja sitä pidetäänkin ainakin omasta mielestäni jonkinlaisena leikkimielisenä ”miehuuskokeena” – monet kun ovat suosiolla jättäneet kirjan kesken sen haastavuuden takia.

Itselläni ei kesken jättäminen käynyt mielessä, vaikka välillä teoksen lukeminen olikin raskasta. Mutta juuri romaanin haasteellisuus kiehtoi minua, ja siksi halusin ehdottomasti lukea sen. Kirjasta löytyy rutkasti huumoria ja itseironiaa, ja ilman niitä se tuskin toimisikaan yhtä hyvin. Pikkupitäjän hierarkia-ajattelu pakottaa kokousvieraat harkitsemaan jokaista liikettään naurettavuuksiin asti, mutta samalla tuumitaan, miten olisi mahdollista nousta tässä hierarkiassa vaikkapa kylän ”isosen”, Langholman, tasolle. Etenkin Petter ”Pukkila” Pihlmanin katkerat ja kateelliset tuumailut ovat silkkaa komediaa.

Hahmokavalkadi on laaja. Kirjassa ei kuitenkaan ehditä paneutua jokaisen salissa istuvan vieraan sielunelämään, vaan ydin pyörii lähinnä itse Alastalon, eli Herman Mattsonin, Pukkilan ja Härkäniemen aivoitusten ympärillä. Alastalo yrittää kaikin puolin toimia hyvänä isäntänä ja haluaa miellyttää etenkin ykkösmies Langholmaa. Tästähän syntyy toki ongelmia.

Pukkila Alastalon vanhana ystävänä hautoo jatkuvasti omia antipatioitaan pitäjän nokkimisjärjestystä kohtaan ja haluaisi enemmän kuin mielellään olla Alastalon tilalla kakkospomona. Kun hän silmäilee seinänvierustalla istuvaa vierasjoukkoa, pahoja ajatuksia sinkoilee ties kenen suuntaan – eikä ole vaikeaa kuvitella eteensä naama punaisena itsekseen kyräilevää ja puhisevaa Pukkilaa, joka harvoin puhuu, mutta ajattelee sitäkin enemmän. Hän panee surutta omia ennakkokäsityksiään muiden päihin, ja aika ajoin kerronnassa palataan muisuttamaan, kuinka synkän kuvan hän tällä kertaa on milloin mistäkin asiasta maalannut.

Härkäniemi taas on leppoisampi tapaus, joka tuntuu olevan tyytyväinen omaan asemaansa ja katselee tapahtumia vähän etäämmältä. Hänen järjenjuoksuaan saadaan ihastella kirjan alkupuolella jopa seitsemänkymmenen sivun mittaisen luvun verran, jossa tämä naimaton vanhapoika valikoi itselleen piippua. Saman jakson aikana saadaan myös selville asioita miesporukan menneisyydestä, joka antaa paljon syitä sille, miksi he juuri nyt istuvat kyseisessä salissa.

Langholman persoonallisuutta ei pahemmin käydä läpi miehen omien ajatusten kautta, vaan kuva isosesta muodostuu lähinnä muiden salissa istuvien käsitysten kautta. Kaikki suhtautuvat häneen suurimmalla kunnioituksella, eikä mitään tehdä ilman Langholman suostumusta. Tämä tuskin lienee edes Langholman vaatimus, mutta muut ovat vapaaehtoisesti alistaneet itsensä Langholman alle.

Niin, ajatusten ympärillähän koko kirja pyörii, joka itse asiassa antaa kirjalle pienoisen satiirin siemenen. Suomalainen mieshän ei nimittäin puhu eikä pukahda, ellei ole jotain oikeasti tärkeää sanottavaa. Kaikki seremoniallisuudet esitetään kömpelöinä ja vaivaannuttavina. Kukaan ei kehtaa olla ensimmäisenä tekemässä mitään, koska pelätään muiden reaktioita.

Alastalon salissa on oikeastaan jonkinlainen psykologinen tutkielma. Ajatustyökin on vain roolipeliä. Kaikki yrittävät pelata omaan pussiinsa mahdollisimman hyvin, että voisivat parkkia allekirjoittaessaan jättää itsestään uskottavan ja kunnioitettavan kuvan. Myös miesten jälkikasvun naimakauppoja ehditään jonkin verran kirjassa puida. Päänvaivaa aiheuttaa vain se, etteivät lapset aio tanssia isiensä pillien mukaan. Pukkila manailee itsekseen sitä, ettei Alastalon tytär Siviä olekaan kiinnostunut hänen pojastaan Evaldista. Vanhan ajan suurmiehet toimivat – tai ainakin yrittävät toimia – vanhan ajan suurmiesten elkein.

Siviä ja muut naishahmot jäävät kirjassa taka-alalle. En tiedä onko kyseessä Kilven oma käsitys miesten ja naisten erilaisista maailmoista, vai jäljittelikö hän tässä 1800-luvun puolivälin käsityksiä, mutta miehet keskustelevat syviä, samalla kun Siviä ja Alastalon vaimo Eevastiina häärivät kyökin puolella. Naisille ei parkkilaivasta hiiskuta. Etenkin Eevastiina tuntuu kuitenkin tietävän miesten suunnitelmista enemmän kuin he arvaavatkaan.

Siviä taas tuodaan esille arkana, mutta kun hän saa kuulla siitä, miten isät yrittävät suunnitella lastensa avioliittoja, kaatuvat totilasitkin. Siviän poistuttua salista miehet jäävät taas itsekseen tuumimaan, kenen arvolle sopii nostaa kaatunut lasi ylös. Kilven näkemystä ei voi sanoa ns. tasa-arvoiseksi ainakin siinä mielessä miten moderni ihminen sen kokee, mutta korostaa kuitenkin naisten asemaa miestensä hullutuksien suitsijoina.

Alastalon salissa on hämmentävä teos. Sitä voi myös verrata esimerkiksi kitaristien näyttämismielessä esittämiin pitkiin sooloihin, joiden aikana he esittelevät kaikki osaamansa kikat. Alastalon salissa esittelee kaikki Volter Kilven osaamat verbaaliset temput. Ehkä kirjan ilotulituksessa on vähän itsetarkoituksellisuudenkin makua – aivan kuin niiden kitarasankareiden kikoissakin – mutta on kyseessä sentään sen verran ainutlaatuinen tapaus suomalaisen proosan historiassa, että kirjaa täytyy pakostakin kunnioittaa. Eikä kunnioitus ole perusteetonta, sillä luku-urakka on lopulta erittäin palkitseva.

Rantakalliolta kuuluu

Hayao Miyazaki, tuo japanilaisen animaation grand old man, on todennäköisesti hienoin animaatio-ohjaaja, mitä maailma on tähän mennessä nähnyt. Suitsutus ei suinkaan ole perusteetonta yli-innokasta animefanitusta, koska hän vain sattuu olemaan poikkeuksellisen lahjakas taiteilija, joka on luonut liudan legendaarisia anime-elokuvia.

Ponyo Rantakalliolla on Miyazakin tulkinta H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta. Elokuva perustuu alkuperäissatuun vain nimellisesti, ja alkuperäisen aihion ylle vanha herra on luonut – kuten tavallista – täysin oman maailmansa. Tuloksena on sympaattinen hyvän mielen elokuva, joka on ensimmäinen Miyazakin lastenelokuva sitten Totoron ja Kikin lähettipalvelun.

Viisivuotias Sôsuke löytää rannalta ”kultakalan”, pelastaa sen, vie kotiinsa ja nimeää sen Ponyoksi. Kaksikko tietenkin ystävystyy, ja Ponyo haluaa muuttua ihmiseksi. Tästä tosin Ponyon isä, dandymainen pitkätukkavelho Fujimoto ei pidä. Tämä on itse ollut ihminen, mutta jätti sen elämän taakseen kyllästyttyään ihmisten ”meret tuhoavaan” elämäntapaan ja nai merten jumalattaren, Gran Mamaren. Isän ponnisteluista huolimatta sinnikäs Ponyo haluaa ihmisten pariin, mutta muuttuessaan ihmiseksi nostattaa samalla hirmumyrskyn.

Elokuvan alussa näytetään roinaa täynnä olevaa merenpohjaa, joten Fujimoton nuiva suhtautuminen ihmisiin ei ole ihme. Miyazakin kaksi tunnettua teemaa ovat jälleen läsnä: huoli ympäristöstä ja se, etteivät pahiksetkaan ole oikeasti pahoja. Koska kyseessä on kuitenkin puhtaasti lastenelokuva, ympäristösaarnaus jääkin paljolti taka-alalle, mikä sinänsä ei ole ongelma, koska Miyazakin maailmantuskaa on saatu ruotia aiemmissa elokuvissa paljonkin.

Täysin käsityönä tehty elokuva on ollut aikaavievää projekti, joka alkoikin jo vuonna 2006. Kuulemma Miyazaki on jo kauan halunnut tehdä meriaiheisen elokuvan, mutta muun muassa meren liikkeiden kuvauksen vaikeus oli syypäänä projektin lykkääntymiseen. Nyt tuntuukin, että elokuva on osittain lähinnä piirroselokuvan keinoin tehty tutkielma merestä, koska visuaalinen panos on välillä saanut siirtyä juonen kuljetuksen tontille.

Ongelman elokuvassa muodostavat välillä epäjohdonmukaisuuksiin ja latteuksiin syyllistyvä juoni, sekä jollain tapaa yksiulotteisiksi jäävät hahmot. Esimerkiksi lopun haaste ei oikein tunnu haasteelta ollenkaan – Miyazaki on kärsinyt jännitysmomentteja liiaksi. Siinä missä Totoro ja Kiki eivät vastaavia tarvitsekaan, olisi Ponyo myrskyineen kaikkineen kaivannut jonkinlaista draaman kaarta – mutta toki koko perheelle sopivaa sellaista.

Hahmotkin tuntuvat tosiaan hieman paperisilta. Joko olen liian vanha samaistumaan viisivuotiaiden sielunelämään, tai sitten Miyazaki ei ole onnistunut luomaan pääkaksikolle kylliksi sielua. Fujimotokin tuntuu huikentelevaisessa olemuksessaan Liikkuvan linnan Haurun toisinnolta. Eikä Miyazakin hovisäveltäjä Joe Hisaishin soundtrack’kaan nostata kylmiä väreitä, kuten tämän toisen japanilaisen mestarin tekeleet yleensä. No, onhan tuo tunnaribiisi ihan söpö.

Elokuvan sympaattisuuden varastavatkin vaivihkaa vanhukset. Sôsuken päiväkodin naapurissa sijaitsee vanhainkoti (joka on muuten ehkä hienoin yhteiskunnallinen oivallus pitkään aikaan – tästä saa täkäläinen vanhustenhoito ottaa oppia!), jonka mummot nousevat elokuvassa yllättävänkin tärkeään rooliin. Tässä herääkin kysymys, onko Miyazaki sisällyttänyt Ponyoon omia ajatuksiaan vanhenemisesta – puhumattakaan Liikkuvasta linnasta, jonka päähenkilö oli lumouksen voimasta vanhukseksi muuttuva nuori nainen? Maestro itsekin kun täyttää piakkoin seitsemänkymmentä.

Vaikka elokuvassa onkin huomattavissa sitä vanhaa tuttua Miyazakia, on Ponyo rantakalliolla kuitenkin täysin omanlaisensa elokuva. Siinä missä Ghibli-elokuvat yleensä ovat eskapistista fantasiaa, on Ponyo taasen jopa arkirealistinen – näitä meren pohjassa asuvia velhoja ja jumalattaria lukuunottamatta. Sôsuken äiti Lisa käy vanhainkodissa töissä ja Sôsuke päiväkodissa. Perheessä ruoditaan merellä työskentelevän isä Koichin loputtoman pitkiä työrupeamia, ja rentoutuakseen Lisa-äiti korkkaa oluen. Ehkä Miyazaki on halunnut yhdistää sekä pikkulapsen arkielämän että rajattoman mielikuvitusmaailman.

Puutteistaan huolimatta Ponyota ei voi mitenkään pitää huonona elokuvana. Miyazaki suhtautuu elokuviinsa edelleen koko sielullaan, mistä pitkä luomisprosessi kertoo jotain. Elokuva tehtiin käsin, koska Miyazaki halusi sen näyttävän lapsen värittämältä. Ja ovathan ne maisemat ja kohtaukset vaikuttavia. En myöskään kertaakaan tuntenut itseäni tylsistyneeksi, vaan vaihtelevantempoinen juonenkuljetus yhdistettynä arjen ja mielikuvituksen välillä tasapainoilevaan visuaaliseen antiin pitävät otteessaan koko päälle 100-minuuttisen kestonsa.

Ponyo rantakalliolla ei jääne Miyazakin kavalkadiin osana niitä merkittävimpiä teoksia, mutta on kohtuutonta vaatia mestarilta – vaikka hän mestari onkin – jatkuvasti tajunnan räjäyttäviä mestariteoksia. Kyseessä on kuitenkin sympaattinen elokuva, joka jättää hyvän mielen, ja jonka parissa uskoisin ainakin sen varsinaisen kohdeyleisön viihtyvän.

Ylensyönti

Suomen kansan on vallannut äkkinäinen altruismi. Kansa, joka harvemmin suvaitsee vähemmistöjä – ainakin puhuttaessa kulttuurisista tai etnisistä vähemmistöistä – on nyt käynyt yhteiseen rintamaan televisiottomien puolesta. Syynähän on toki tämä paljon puhuttu mediamaksu.

Television omistajia ajatellen keskustan Mika Lintilän johtaman työryhmän ajama idea on hyvä. 224:n euron tv-lupa pienenee 175:n euroon. Ongelman muodostaa se, että tämä kyseinen vähemmistö, joka siis ei omista televisiovastaanotinta, joutuisi mukaan maksutalkoisiin. Yleisradion resurssit kun eivät kuulemma nykyisellä mallilla riitä. Ja koska julkisen palvelun televisio ja radio ovat levittäneet lonkeronsa niin nettiin kuin puhelimeenkin, pidetään uutta mallia perusteltuna. Kaikkihan käyttävät kuitenkin Ylen palveluja.

Tuo viidenkympin alennus ei loppupeleissä pahemmin tunnu kukkarossa, lapsiperhekin saa sillä korkeintaan yhden viikonlopun ruuat. Ehkä se lienee yksi syy tälle altruismille: enemmistö on valmis uhraamaan viisikymppisensä heidän puolestaan, jotka eivät kyseistä olohuonealttaria satu omistamaan.

Juuri televisio on tämän keskustelun tärkein elementti – apparaatti, joka on jakanut kansan tv-lupaa maksaviin ja heihin, jotka eivät maksa. Toki näitä maksamattomia löytyy töllöttimen omistajienkin keskuudesta, ja ainakin heidän pakottaminen maksamaan olisi ihan oikein… Mutta koska alati kehittyvä tekniikka on mahdollistanut saman informaatiotulvan vastaanottamisen myös virtuaalisia väyliä pitkin, on itse television nostaminen keskustelun pääkohdaksi hivenen harhaanjohtavaa.

Kuten yhteiskunnallisissa kysymyksissä tuppaa useimmiten oleman tapana, on tämäkin melkoisen kaksipiippuinen asia. Tietenkin olisi yksinkertaista haukkua hallitusta kansalaisten maksutaakan kasvattamisesta, mutta on toisaalta ymmärrettävää, että Ylen kustannusten kasvu korreloi sen toimialan kasvun kanssa. Internet- ja puhelinpalveluitakin on kehitettävä, joka tietenkin kysyy lisää resursseja. Television omistajien määrä taas on pienenemään päin, mistä yhtenä syynä on eittämättä taannoinen digitalisointi. Siksi ei ole mikään ihme, että Yleisradion persous lisärahoitusta kohtaan kasvaa.

Voi toki kysyä, onko idea kaikille samansuuruisesta maksusta paras mahdollinen. Nykyisellä mallillahan sekä tavallinen opiskelija että vaikkapa Jorma Ollila maksavat tuon saman 175:n euron summan. Siksipä mediamaksun voisikin tehdä progressiiviseksi, tai sitten sitoa sen verotukseen. Esimerkiksi juuri Ylen verorahoilla tapahtuvan rahoittamisen perään on huudeltu. Miksikäs ei, mutta näiden kommentaattoreiden onkin syytä muistaa, että silloin tuloverotus todennäköisesti nousisi. Verotulojen kohdentaminen on jo nykyiselläänkin tarkkaa puuhaa, ja jos näistä nykyisistä tuloista alettaisiin siirtää vieläkin suurempaa erää Yleisradion rahoitukseen, olisi verojen nosto väistämätöntä. Ja tähän ei ainakaan istuva hallitus suostuisi.

Mediamaksun toiseksi vaihtoehdoksi on väläytelty jonkinlaista Ylen maksukorttia. Idea on aika lailla susi jo syntyessään. Onhan Yleisradio kuitenkin julkinen palvelu, eikä sen saatavuutta pitäisi piilottaa minkäänlaisten korttien tai muurien taakse. Tämä maksukortti taasen olisi Ylen kannalta itsemurha, koska sen myötä Ylen palveluita käyttävien määrä todennäköisesti vähenisi entisestään.

Mikä edes on Yleisradion rooli nykyisessä yhteiskunnassamme? Monet maksua vastustavat ovat ilmaisseet, etteivät tue Ylen toimintaa muutenkaan. Minulle Yleisradio on kuitenkin ainoa tukemisen arvoinen ei-paperimedia Suomessa Radio Helsingin lisäksi. Ja oletan – tai ainakin toivoisin – etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Vaikka jonkun Reinikaisen viidennet uusinnat voivatkin ärsyttää, niin voipahan  Ylen kanaville sentään paeta espoolaisessa tehdashallissa örveltäviä ameeban älykkyystasolle jääneitä sedukoskissukupolven myöhäisteinejä tai 4D:n epämuodostuneita sukupuolielimiä esitteleviä ”dokumentteja”.

Ei Ylekään täydellinen ole. Näillä Reininkainen-uusinnoilla paikataan tarjonnan kapeutta. Ylen radiokanavat taas Radio 1:tä lukuunottamatta toimivat lähinnä rauhoittavina ruiskeina kaupallisten kanavien tapaan. Uutta musiikkia ei kuule Radio Suomen ja YleX:n päiväohjelmissa lainkaan, soittolistahuttua lukuunottamatta, ja muut musiikkiohjelmat Radio Suomessa keskittyvät lähinnä arkistojen kaiveluun. Kai YleX:lläkin on jokin vaihtoehtomusiikkia käsittelevä ohjelma, mutta sen esitysaika taas torpedoi ohjelman tarpeellisuuden. Toki Radio Helsinki ajaa uuden musiikin esittelyn mainiosti, mutta eikö Yleisradion idea ole juuri tuoda esiin kulttuurimme monimuotoisuus?

Liberalistisen mediakäsityksen mukaan rationaalinen kuluttaja tietää, mikä on hänelle parhaaksi. Näin ollen Yleisradionkin pitäisi toimia kansan toiveiden mukaisesti. Vaikka tämä kuulostaakin elitistiseltä, epäilen suuresti keskivertokuluttajan rationaalisia tarkoitusperiä, vaan arvelen hänen enemmänkin muodostavan laatukäsityksensä jonkin muun kuin oman ajattelunsa kautta. Nimittäin mikäli Yleä kehitettäisiin kansan odotusten mukaisesti, olisi tuloksena lähinnä lisää formaattin perustuvia nöyryytyskilpailuja sun muuta banaalia ”viihdettä”.

Siksi Yleä tulee kehittää. Luulenpa, että monet nykyistä Yleä haukkuvat ihmiset ovat väsähtäneitä sen konservatiiviseen viihdetarjontaan ja samalla vieraantuneita sen asiaohjelmista. Tosin taannoin päättynyt Pasila oli ehdottomia valopilkkuja Tartu mikkiin –osaston tympeässä viihdemassassa (vaikkakin myönnettäköön, että sisäinen elitistini alkoi loppuvaiheessa karastaa jännää hokevia 13-vuotiaita – olinhan itse seurannut sarjaa jo vuodesta 2007 lähtien!). Ja vaikka Uutisvuotoa onkin syytetty hampaattomuudesta, toimii se edelleenkin melko hyvin. Ylen asiaohjelmat ovat useimmiten melko laadukkaita, sitä paljonpuhuttua Teemaa unohtamatta.

Ylen kehittäminen kysyy kuitenkin niitä lisäresursseja. Surkeinta tilanteessa näyttää olevan se, että Mikael Jugnerin mukaan, vaikka tämä uusi maksu tulisikin voimaan, joutuisi Yle kaikesta huolimatta tinkimään tarjonnastaan ja henkilökunnastaan. Näin ollen jälleen yksi mediamaksuun kohdistuvista kritiikeistä tulisi toteutumaan, nimittäin kyseisen 175:n euron summan kasvaminen lähiaikoina. Jugnerin mukaan maksun pitäisi olla 190:n euron hujakoilla, että Ylen toiminta voisi jatkua nykyisen tasoisena. Koska en ole pahemmin perillä Yleisradion rahoituspolitiikasta tai sen varojen kohdentamisesta, en osaa kommentoida, kuinka tarpeellisia säästötoimenpiteet lopulta olisivat.

Lähtökohtaisesti mediamaksu ei ole huono idea, sen toteutus vain ontuu. Mikäli se porrastettaisiin ja holhousta vaativat yli 18-vuotiaat, kuten vaikeavammaiset ja huonokuntoiset vanhukset, sekä muut jotka todistettavasti eivät Ylen palveluja käytä vapautettaisiin maksuvastuusta, kannattaisin sitä. Ja ainakin nuo mainitsemani vapautusvaihtoehdot toteutunevat, mikäli taannoisiin lausuntoihin on uskominen. Nykyisellään idea vaikuttaa kuitenkin turhan hätiköidyltä, joka läpimennessään vain lisäisi ihmisten epäluottamusta politiikkaan, joka jo muutenkin on syvässä kriisissä.

Kummallinen pitäjä

Muutin parisen viikkoa sitten noin yhdeksäksi kuukaudeksi Kaustiselle. Syynä tähän oli opiskelupaikka; Helsingin yliopiston kieltäydyttyä ottamasta vastaan opiskelupotentiaaliani journalismin ja valtiotieteen saralla, päätin suunnata Ala-Könni-opistoon. Se on kansanmusiikkiin keskittyvä Etelä-Pohjanmaan opiston siipi, joka toimii maineikkaan Kaustisen maineikkaassa Kansantaiteenkeskuksessa.

Miksi sitten tänne? Ajattelin, että olisi kiva kerrankin opiskella jotakin itseäni oikeasti kiinnostavaa ja mielenkiintoista, ja kansanmusiikki nyt sattuu olemaan uskomattoman mielenkiintoinen musiikinala. Populaarimusiikkiin törmää kaikkialla, ja taidemuusikoksi en ole tarpeeksi pätevä. Kansanmusiikki on häpeällisen ylenkatsottua ja suorastaan väkivalloin marginaaliin tunnettua, joten sanotaan että yritän korjata tätä epäkohtaa omalla tavallani.

Vaikka olen ehtinyt majailla täällä vasta noin kaksi viikkoa, on mielenkiintoista huomata kunnan kaksijakoisuus. Yhtäällä on kulttuuripuoli: Musiikkilukio, jonka oppilaat ovat kotoisin kaikkialta Suomesta, Kansantaiteenkeskus ja sen omaperäisen arkkitehtuurin suojissa toimiva Kansanmusiikki-instituutti, Tallari-yhtye ja Ala-Könni-opisto, sekä näiden lisäksi toki pitkä pelimanniperinne ja se tarunhohtoinen festivaali.

Toisaalla näkymä on kuin mistä tahansa suomalaisesta maalaispitäjästä: S- ja K-diktatuuri vallitsee kauppojen suhteen, vaan onpa mukaan ängennyt myös Halpa-halli, yleinen ketju Pohjanmaalla. Paikalliset nuoret revittelevät mopoillaan ja autoillaan, Teboilin terassilla isännät istuvat kahvilla lippis päässä. Kulttuurit kohtaavat harvemmin, kuuleman mukaan muusikkohippejä katsellaan kylällä edelleen pitempään.

Kaustinen on eksentrinen tapaus myös politiikan saralla. Täällä nimittäin perussuomalaiset on valtuuston toiseksi suurin puolue kymmenellä paikallaan. Kärjessä keikkuu totuttuun tapaan viisitoista paikkaa omaava keskusta, kun taas sekä kokoomus että SDP ovat saaneet tyytyä yhdeen valtuustopaikkaan. Voisi sanoa, että täällä ilmenee parhaiten maaseudun tyytymättömyys luottopuolueeseensa, ja viimeisenä keinona nähty hätähuuto kaiken pelastavan perussuomalaisten perään.

Joku kulttuuriantropologi tai politiikan tutkija saisi varmaan hyvää materiaalia tutkimukseensa täältä. Valtuuston sukupuolijakauma on myös omaperäinen – 27 paikkaa kattavassa valtuustossa istuu 23 miestä ja 4 naista. Näin kaupunkilaisen feministin näkökulmasta tilanteeseen suhtautuu toki varauksella, vaikka toisaalta ei asiassa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Ihmeellistä on enemmänkin se, että näemmä neljä vuosikymmentä kestäneestä kaikenlaisten kulttuurien vuosittaisesta pommituksesta ei ole kantaväestön käteen jäänyt juuri mitään. Suomalaisen maaseudun pysähtyneisyys on suorastaan huvittavaa.

Positiivista on kuitenkin se, että paikkakunta on pysynyt eläväisenä. Äitini, joka aikoinaan kävi täällä evankelisen kansanopiston, kertoi että täällä on nykyään melkein enemmän elämää kuin 70-luvulla. Maaseudun näivettyminen ei näkyne ainakaan Kaustisella. Ja onhan Kokkolakin vain reilun neljänkymmenen kilometrin päässä, joten sinnekin pääsee melko helposti aina tarvittaessa. Osasyynä on varmasti myös koulutoiminta ja etenkin musiikkilukio. Eli vaikka kulttuurielämä ja kantaväestö harvemmin täällä kohtaavat, on kulttuurielämän ylläpito kuitenkin melkoisen tärkeä asia paikkakunnan eläväisyyden kannalta.

Kaustiselta löytyy vielä yksi kummajainen, Pauanne. Tämä 1980-luvun alkupuolella rakennettu kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevalla kalliolla seisova rakennuskompleksi vie Kaustisen monipuolisuuden suorastaan surrealistisiin sfääreihin. Se rakennettiin käytännössä yhden miehen, Tapani Hietalahden, toimesta kansanparantajien kokoontumispaikaksi. Kuitenkaan tällainen hanke ei uusliberalistisessa maailmassamme taloudellisesti kannattanut, ja erinäisten kommervenkkien (paikalla pyörivät aikoinaan myös elämäntapaintiaanit)  jälkeen paikka päätyi helsinkiläiselle outolinnulle ja toisinajattelijalle, Aulis Junekselle.

Herra Junes oli itse paikalla, kun kävimme opistoporukan kanssa ihastelemassa Pauanteen omalaatuista arkkitehtuuria ja mystistä tunnelmaa. Keskustelutuokio hänen kanssaan oli hyvin mielenkiintoinen. Vaikken allekirjoitakaan hänen kauhistelujaan ”kaikenlaisten hottentottien kestitsemisestä” kansanmusiikkifestivaalien yhteydessä, ymmärrän hänen huolensa festivaalien kaupallistumisesta. Olipa jopa Pauannekin yritetty vetää mukaan kaljatelttakulttuuriin, mutta tästä Junes oli ehdottomasti kieltäytynyt. Hän piti ideasta, että festivaalien yhteydessä myös Pauanteella olisi tapahtumaa, mutta sen pitäisi olla täysin epäkaupallista. Toisaalta pieni rahallinen avustus ei varmaan haittaisi, koska paikka on melkoisen ränsistynyt. Mutta jos paikalle ryhdytään rahtaamaan metrilakukojuja ja kalja-aurinkovarjoja, on jokin pielessä.

Junes selosti myös paikan etymologista alkuperää. Pauanne kun ei ole mikä tahansa nimi, vaan Ukko ylijumalan toinen kutsumanimi. Pakanallisuus ja muinaisusko liittyvät tiiviisti paikkaan, vaikka osa alueen aurasta lieneekin folklorismia. Junes itse on ihan rehellinen pakana, vaikka onkin toiminut kirkon palveluksessa. Sukset menivät kuitenkin ristiin niin käytännössä kuin henkiselläkin puolella.

Keskustelu polveili myös siihen, miten katolinen kirkko aikoinaan tuhosi paikallista perinnettä, ja miten Pauanteen alueella kuulemma aina on ollut jonkinlaista pakanallista toimintaa. Kirkko karttaa paikkaa nykyäänkin. En tiedä, kuinka suuri osa tästä on totta ja paljonko Junes selosti omiaan, mutta paljon nähneenä ja Pauanteella aikaa viettäneenä hän varmasti tietää mistä puhuu. Joka tapauksessa Pauanne on upea ja äärimmäisen inspiroiva paikka, jossa tulee varmasti vierailtua vuoden aikana enemmänkin.

Kaustisen ja sen sisällä toimivien hankkeiden monimuotoisuudesta voisi turinoida enemmänkin, mutta jätetään raportti tällä erää tähän. Mielenkiintoiset yhdeksän kuukautta on kuitenkin tulossa, siitä olen varma.

Kulttuuria Tukholmassa

Mahtuipa tälle kesälle vielä yhdet festivaalit, tällä kertaa jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Roskildeen asti tosin ei päästy, mutta Tukholmaan kumminkin. Stockholms kulturfestival on Tukholman jonkinlainen vastine Helsingin juhlaviikoille, sillä erinäistä kulttuuritapahtumaa oli nähtävissä siellä täällä ympäri Tukholman keskustaa.

Paatuneena suomalaisen nykyundergroundin ystävänä hämmästyttävän tasokas kotimaisen musiikin tarjonta oli syynä Tukholman reissuun. Vai onko millekään suomalaiselle festarille mahtunut samanaikaisesti Rättö ja Lehtisalo, Joose Keskitalo, Magyar Posse, Joensuu 1685 ja Värttinä? Tietenkin on kyseenalaista, kuinka järkevää on lähteä Ruotsiin asti katsomaan suomalaisia bändejä jotka on nähnyt moneen otteeseen (lukuunottamatta Magyar Possea ja Joensuu 1685:ttä), mutta olipahan tuo kaksipäiväinen reissu ainakin loman kannalta ihan kiva.

Kunnon festaritunnelmalle ominaisesti myös Stockholms kulturfestivalenilla käytiin läpi koko säiden kirjo. Kun torstai-iltana ensimmäistä kertaa saavuimme Brunkebergstorg’lle, satoi vettä. Joensuu 1685 on kahdesta Suomen tunnetusta shoegaze-bändistä (toinen on siis Murmansk) se mielenkiintoisempi, ja samalla myös hieman psykedeelisempi.

Kolmen Joensuun muodostama trio (joista tosin vain kaksi ovat veljeksiä, laulaja-kitaristi Mikko ja rumpali Markus) ehti soittaa vain reilut puoli tuntia, mutta bändin kiehtova ainakin Spiritualizedin ja The Stoogesin kanssa flirttaileva kitarafeedbackvyörytys ja valoshow avasivat festariurakan oikein mukavasti. Viimeisenä biisinä kuultu avaruusrock-tulkinta Bruce Springsteenin I’m on Firesta nosti ainakin itselleni hymyn huulille. Puun alla istuminen varjeli myös kastumiselta.

Iltakymmeneltä lähellä Brunkebergstorg’ia sijainneelle Gustav Adolfs Torg’n lavalle noussut Värttinä oli yksi syy koko Ruotsin-visiitille. Bändi on viettänyt hiljaiseloa viime syksystä lähtien muutamia pistokeikkoja silloin tällöin heittäen, mutta välillä ainakin itse olen ollut huolestunut bändin tulevaisuudesta. Mutta kaikki pitkäikäiset bändit tarvitsevat tauon, sehän on selvä.

Mielenkiintoista Värttinässä on se, että viisi kertaa bändin nähneenä se yllättää edelleen. Äitiyslomalla olevaa Mari Kaasista tuurasi Honey B and the T-bonesin Aija Puurtinen, ja ensimmäistä kertaa Värttinän historiassa mukana on myös kosketinsoittaja. Soundimaailma oli siitäkin huolimatta askeettisempi kuin ennen (kitaran, buzukin ja saksofonin loistaessa poissaolollaan), mutta luultavasti tämä setti oli vasta jonkinlaista kokeilua uudella jäsenistöllä. Biisivalinnat olivat festareille sopivia meneviä ralleja, joskin keikan suvantona toiminut Miero-albumin Maaria kasvoi hienosti setin parhaaksi hetkeksi.

Illan päätti samaisella torilla Apocalyptica. Ilmiö jo syntyessään ollut sellohevibändi luotti James Hetfieldin ja Kirk Hammettin sävellyksiin, sillä ainakin puolet keikasta oli Metallica-materiaalia. Lieneekö syynä bändin epäluottamus omiin sävellyksiin vai se, ettei yhtyeen mielestä Metallicaa soiteta tarpeeksi…? Tulkinnat vaihtelivat melko arvattavista oikeasti oivaltaviin versioihin. Parasta antia oli ehkä One, kun taas For Whom The Bell Tollsista soitettiin vain noin puolet. Bändin oman materiaalin kanssa oli vähän sama ongelma; välillä sellot soivat erittäin kauniisti tai murhaavan voimakkaasti, kun taas välillä sahaus oli melko mielikuvituksetonta takomista.

Perjantai-iltapäivällä oli aikaa kierrellä kaupungilla muun muassa ostelemassa levyjä. Ruotsalaista musiikkia on yllättävän vaikeaa löytää Suomesta, jotain kentejä ja annajärvisiä lukuunottamatta. Siksi ilo olikin suuri, kun Drottninggatanin Bengansista löytyi muun muassa Cornelis Vreeswijkiä, Peps Perssonia ja Samla Mammas Mannaa läjäpäin ja vielä halvalla.

Muuten päivää ja iltaa tuli vietettyä Brunkebergstorg’n läheisyydessä, sillä perjantain kaikki mielenkiintoiset keikat järjestettiin siellä. Neljältä esiintynyttä Joose Keskitaloa ja Kolmatta maailmanpaloa oli odottamassa melko vähälukuinen yleisö, mutta yleisö valui torille pikkuhiljaa.

Setti oli hyvin pitkälti samanlainen mitä pari viikkoa aiemmin Facesissa, tosin vaisummalla tunnelmalla (johtui pitkälti ajankohdasta ja yleisöstä) mutta paremmilla soundeilla. Keikan erikoisuuksia olivat laulajan itsensä englanninkieliset välispiikit, ja ennen keikkaa eturivissä istuneet, mutta ensimmäisen biisin jälkeen poistuneet ”hail satan”-paitaiset metallimöröt.

Tukholman katuja pyyhkinyt yllättävän raju raekuuro päättyi parahiksi ennen Magyar Possea. Porilainen post-rock-ihme on pitänyt jo pitkän aikaa nähdä, ja vaikkei tunti aivan lunastanutkaan odotuksiani, osoitti bändi silti sen, miksi se on niin ainutlaatuinen kaikkien näennäis-dramaattista seinätapettirockia soittavien yhtyeiden virrassa. Ehkä tämäkin toimisi paremmin jollain intiimillä klubilla, vaikka toisinaan bändin suuri sointi täyttäisi kokonaisia stadioneita.

Seuraavana vuorossa ollut Tuomo Prättälä on yksi kiitetyimmistä suomalaisista soulartisteista, enkä yhtään ihmettele. Miehen esikuvatietoinen (etenkin Jamiroquai ja Stevie Wonder tulivat usein mieleen) groove oli juuri niin kansainvälistä, että sitä voisi odottaa kuulevansa niin Tukholmassa kuin New Yorkissakin. Miehen tuotanto tosin näin muuten ei ole itselleni juurikaan tuttua, eivätkä biisit jääneet sen kummemmin mieleen, mutta olisihan tuo esitys voinut olla joutavampikin.

Päivän kääntyessä illaksi esiintyjätkin muuttuivat arvaamaattomammiksi. Elektro-trio Op:l Bastards oli alunperin minulle tuttu vain nimeltä, mutta bändin kieron psykedeelinen kraut-tekno tempoi mukaansa alkutahdeista lähtien. Pimenevään iltaan strobovaloilottelulla kuorrutettu pulputus keräsi lavan eteen illan ehkä suurimman yleisömäärän, ja mukana tanssiminen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lopulta, varttia vaille kahdentoista maissa Brunkenbergstorg’n suomalaiskimaran saapui päättämään Rättö ja Lehtisalo. Kuten tavallista, luvassa oli hurmiollinen performanssi, joka sisälsi heviposeerauksia, ritualistista jamittelua sekä Rätön tai-chi’ta. Vaikka yleisöä taisikin olla piirun verran vähemmän mitä Op:l Bastardsin aikana, ei tunnelmasta ollut pulaa.

Vaikka tämänkin viisikon livetemmellys alkaa olla itselleni jo tuttua puuhaa, oli keikan yllätysmomentti sen lopussa. Lieneekö Ruotsissa sitten jokin laki, jonka mukaan metelöinti saa loppua puoli yhdeltä, sillä yhtäkkiä, kesken Lasitehtailijan pataljoonan ylipommieverstin, valot sammuivat, äänikanavat vaimenivat ja soimaan jäivät vain Tomi Leppäsen rummut akustisesti. Tietenkin ratkaisu saattoi olla porilaiseen tapaan tietoinen, mutta bändi itsekin näytti hölmistyneiltä muutaman sekunnin ajan, kunnes järjestäjät sentään älysivät sytyttää valot ja laittaa outromusiikin soimaan, että bändi sentään pääsi kumartamaan ja kiittämään.

Vaikka festivaalit eivät tarjonneetkaan sen suurempia yllätyksiä keikkojen ollessa lähinnä bändien esittelytilaisuuksia, ei reissu toki ollut turha. Varmasti jossain intiimimmässä tilassa tunnelma olisi saattanut nousta enemmänkin, mutta onhan se mielenkiintoista nähdä tuttuja nimiä vähemmän tutuissa esiintymispaikoissa. Asetelma itsessään luo omanlaisen uutuuden tunteen. Ja saivatpahan ruotsalaisetkin mittavan siivun siitä, mitä itänaapurin musiikkielämään oikeasti kuuluu.

Flickrissä näyttää olevan samaisista festareista enemmänkin kuvia, joten gomurisu-nimellä lisätyt ovat omiani.

Etnoilua

Billnäsin ruukkimiljöössä järjestettävä Faces Etnofestival on Kaustisen tavoin kuulunut kesäohjelmistooni neljän vuoden ajan. Tällä kertaa matkaa itse festivaalipaikalle tosin oli 500 kilometrin sijaan 5 kilometriä. Kahdennentoista kerran järjestetty festivaali oli ensi kertaa kestoltaan viisipäiväinen.

Kuten niin monet muutkin festivaalit, myös Faces on vuosien mittaan kasvanut suosiossaan. Tämä on ollut kehitystä niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Ihmettelen sitä, miksi juuri tällaisena lamavuonna festivaalien kesto venyi kahdella päivällä – varsinkin, kun jo keskiviikkona lippukin oli kolmenkymmenen euron hintainen? Itse olisin pistäytynyt Facesissa vain yhtenä päivänä – lauantaina – ellen olisi sattumoisin törmännyt Etelä-Uusimaa –lehden kaksi yhden hinnalla –kuponkeihin, jotka osoittautuivatkin melko näppäriksi lappusiksi. Näin ollen vain torstai jäi näkemättä. Koop Arponen kun ei rehellisesti sanoen oikein kiinnostanut.

Aloitetaan keskiviikosta. Ruukkialue oli alkuillasta todella hiljainen, ja porttien aukeamisen jälkeen vieraat saivat parisen tuntia katsella taidenäyttelyä ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Seitsemältä festivaalien puuhamies Börje Matsson toivotti vajaat parisataa festivaalivierasta tervetulleiksi, ja toivotti lavalle Havuhavina-trion. Traditionaalisia sävelmiä melko traditionaalisesti mutta tyylillä esittänyt naiskolmikko joutui järjettömän kaikuisan hallin ja huonon äänentoiston uhriksi. Itse asiassa koko äänentoistoa ei olisi tarvittu ollenkaan. Mainittakoon, että kolmikon ohjelmistoon kuului muun muassa Kylä vuotti uutta kuuta, jonka on tehnyt tunnetummaksi muuan Värttinä-yhtye.

Toisena lauteille noussut ahvenanmaalainen laulaja-lauluntekijä Torbjörn Engman sai kohdata vieläkin harvalukuisemman yleisön. En tosin itse raaskinut lähteä mihinkään, vaikkakin tämä esitys meni vähän ohi korvien – suurimmilta osin tosin sen kammottavan akustiikan takia.

Illan viimeinen esiintyjä keräsi sisälavalle kuitenkin ansaitsemansa yleisön. Joiku-electronican pioneeri Wimme Saari saapui lavalle jazz-trio RinneRadion kanssa. Nelikon hypnoottinen ja polveileva keikka oli hämmentävä sekoitus ambient-tunnelmointia, joikua ja teknoa. Shamanistiset ravet innoittivat suurimman osan hallista panemaan jalalla koreasti. Faces käynnistyi yskähdellen, mutta on käynnissä.

Perjantaina meno oli jo erilaista. Väljää oli vieläkin, mutta tunnelmaan oli päästy. Facesin hauskuus piilee siinä, ettei se ole pelkkä musiikkitapahtuma, ja vielä vähemmän rock-festari. Ohjelmaa piisaa koko perheelle niin tanssin, teatterin kuin taiteenkin muodossa. Roots village oli luultavasti festarialueen rauhallisin paikka, jonne pystyi pakenemaan muuta hulinaa. Siellä löytyi tekemistä myös lapsille Small faces –nimikkeen alla.

Vaikka Facesissa tosiaan on kaikenlaista nähtävää, pysyttäydyin tänäkin vuonna enimmäkseen musiikkitarjonnassa. Valikoima on mennyt astetta rockimpaan suuntaan, ja miksaajilla tuntui olevan pakottava halu vääntää volyymit kakkoon, oli lavalla sitten mies ja kitara tai punk-bändi. Tämä oli hyvin huono ratkaisu eritoten sisälavalla, jossa Wimme & RinneRadio oli ehkä ainoa soundeiltaan hyvin toiminut yhtye. Perjantaina samaisella lavalla nähtiin stadion-indien suomalainen nimi Underwater Sleeping Society, yllättävän kivaksi tapaukseksi osoittautunut tyttöbändi Pintandwefall ja Pelle Miljoona & Unabomber.

Yksi festivaalin hienoimmista keikoista Wimmen & RinneRadion rinnalla nähtiin perjantai-iltana ulkolavalla. Yhdeksänjäseninen Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast paikkasi mainiosti sen, etten päässyt kesän alussa todistamaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolla. Häikäisevällä intensiteetillä ja taidolla – ovathan Zappan biisit naurettavan komplekseja – soittaneen bändin kruunasi loistava laulaja, Antti Koivula. Setti sisälti kimaran miehen ns. hittituotantoa, Uncle Meatista The Idiot Bastard Sonin kautta Peaches En Regaliaan. Aiemmin illalla lavalle nousi jo Kaustisella tutuksi tullut Kuukumina. Lattarimeininki soi tällä kertaa hieman paremmin, mukana oli jopa pienoista Santana-soundia.

Vasta lauantaina kävijämäärä alkoi vastata viime vuoden lukemia, ainakin silmämääräisesti. Sisälavan rock-tarjonta jatkui, kun vaasalainen progekvartetti Thoby Loth astui lavalle. Bändi edusti genren vähän modernimpaa otetta ja toi välillä mieleen ruotsalaisen Änglagårdin kansanmusiikkipastisseineen. Taidot olivat kohdallaan, mutta musiikista puuttui jotain.

Paremmin toimi kuitenkin tunnin päästä esiintynyt Lost Paragraph, jonka progeilussa soi Canterbury-soundi, Zappa ja välillä myös Magma. Keikan erikoisuus oli, kun sakso-vibrafonisti hakkasi pallogrillin hajalle keskellä lavaa. Bändin pasunistilla taas oli melkoinen festariurakka; ensin hän soitti Zappa-pumpun riveissä, sitten Lost Paragraphissa ja kohtalo oli nousta tälle samaiselle lavalle vielä kolmannen kerran reggae-yhtye Kaikukastin kanssa.

Balkan-vaikutteista folkrockia soittava Transkaakko palasi Billnäsiin kahden vuoden tauon jälkeen ulkolavalle, jälleen levyjulkkareiden merkeissä. Iltapäivällä melko harvahenkiselle yleisölle esiintynyt bändi ei tavoittanut erityisen riehakasta tunnelmaa, joskaan syy ei ollut bändissä itsessään. Laulaja Daniela Fogelholm oli sentään yhtä maaninen kuin aina. Ulkolavalla valloitti myöhemmin myös venäläinen Dobranotch, jonka haitari-viulu-tuuba-rummut –kombo oli sovittanut slaavilaista melankoliaa suorastaan riehakkaaseen asuun.

Rantalava olisi saattanut istua Transkaakolle paremmin, sillä se on Roots villagen tavoin kaukana muusta mekastuksesta ja omaa samanlaisen intiimin tunnelman. Sanalla sanoen omituisen keikan soittaneelle Joose Keskitalolle ja Kolmannelle Maailmanpalolle parempaa paikkaa ei olisi voinut kuvitellakaan. Bluesista ja folk-laulelmista bändi siirtyi keikan aikana jonkinlaiseen reggae-discoon, joka kuulosti kieroutuneelta, mutta kuitenkin Jooselle sopivalta. Uusia biisejä vilisseen keikan encorekin taisi olla pelkkä jami, jonka aikana Keskitalo itse pomppi ympäri lavaa marakassit käsissään.

Vaikka sateisen sunnuntain olisi luullut olevan väkinäinen dagen efter –päivä, oli meininki silloinkin vielä varsin hyvä. Yleisöä oli melkeinpä enemmän kuin perjantaina, joka yllätti ainakin minut. Mustalaismusiikkia soittanut Drom keräsi ulkolavan eteen sadesäästä huolimatta runsaasti väkeä, samaan aikaan kun sisälavalla valmisteltiin Rauhankonserttia, jonka lipputuotot menevät Unicefille. Rauhankonsertin aikaan myös sade lakkasi, joten rantalavalla soittaneen Kari Pyrhönen Bandin yleisö pysyi kuivana. Sinänsä hyvä, ettei Rauhankonsertti syönyt liikaa yleisöä sen aikana muualla esiintyneiltä artisteilta.

Sunnuntaina järjestettiin myös Katusoiton SM-kisojen finaali, jonka voitti kisojen ennakkosuosikki, Porkka Playboys. Vaikka covereita Kikasta Pokémonin tunnariin soittanut bändi kalasteli ääniä huumorilla, oli soittotaitokin ihailtavaa. Viimeistään versio Queenin Bohemian Rhapsodysta yksinkertaisesti räjäytti tajunnan.

Faces jätti kaksijakoiset tunnelmat. Tarjonta oli hyvää, ja sinänsä hyvä että toisiltaan kuulostavien reggae-bändien sijaan bändivalikoima oli monipuolista. Mutta oliko se jo liian rockfestarimaista? Myös kävijämäärä oli huolestuttava, vaikka kuuleman mukaan väkeä oli saman verran kuin viime vuonna, eli 12 000. Kuitenkin ottaen huomioon, että festarit kestivät kaksi päivää pitempään, oli kävijämäärä varmasti pettymys. Ensi vuonna Faces palannee ainakin nettisivujensa mukaan kolmen päivän ohjelmaan. Ja ehkä se on parempi.

Maamoottoreista jouhikkohypnoosiin

Pieneen keskipohjanmaalaiseen kuntaan saapuu kerran kesässä reilut satatuhatta ihmistä juhlimaan kansanmusiikin merkeissä. Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit tuskin esittelyjä kaipaavat, onhan kyseessä Pohjoismaiden suurin ja pitkäikäisin kansanmusiikkitapahtuma. Maateemana oli tänä vuonna Kiina.

Omiin kesärientoihini festivaali on kuulunut jo neljättä kesää peräkkäin. Onpa paikalla tullut pistäydyttyä kersanakin moneen otteeseen, mutta kun myöhemmällä iällä alkoi musiikistakin jotain tajuamaan, rakkaus festivaalia kohtaan syveni. Osasyynä oli myös Värttinän keikka päälavalla vuonna 2006, jonka jälkeen en ole ollut sama ihminen. Tänä vuonna vierailu oli kolmipäiväinen, keskiviikosta perjantaihin.

Keskiviikkona itse festarialueen karkelot jäivät näkemättä, Kansantaiteen keskuksen Kaustinen-salin konsertin takia. Värttinä-naisten Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti Duo Kuunkuiskaajat oli päättänyt lyödä hynttyyt yhteen säveltäjälegenda Einojuhani Rautavaaran pojan, Markojuhanin kanssa. Tiistaina kaksikko esiintyi kanadalais-ukrainalaisten sirkus- ja mimiikkataitelijoiden Jesko von den Steinenin ja Guennadi Tchijovin kanssa. Tämäkin esitys olisi ollut hauska nähdä, ainakin paperilla konsepti vaikutti mielenkiintoiselta.

Markojuhani Rautavaaran viime vuonna ilmestynyt Puukko-albumi on jonkinlainen fuusiofolklevy hardrock-mausteilla, Rautavaara kun harrasti tätä lajia nuoruudessaan. Kokonaisuus on silti vähän tasapaksu yksipuolisten sovitusten takia. Puolitäydelle Kaustinen-salille esiintynyt bändi (Rautavaara: laulu/kitara/mandoliini, Aho: haitari/laulu, Virtanen: harmooni/laulu, Sakari Kukko: puhaltimet, Miri Miettinen: rummut, Teri Mantere: kitara ja Tom Nyman: basso) onnistui kuitenkin tekemään kappaleista akustisissa puitteissa huomattavasti mielenkiintoisempia.

Draamallisesti tarkoin suunitellun setin aluksi Rautavaara saapui lavalle Tom Waitsin elkein laulamalla megafoniin. Myös miehen esiintymisenergia oli ihailtavaa. Konsertin toinen erikoisuus oli lavalla pistäytynyt koira (rotua en osaa mennä sanomaan, melko iso hauveli kuitenkin), joka ulvoi kilpaa Rautavaaran kanssa. Poika on näemmä perinyt isältään konvention rikkomisen.

Muu bändi ei toki jäänyt Rautavaaran varjoon. Aho-Virtanen –kaksikko oli poikkeuksellisesti säestyshommissa, mutta pääsivät loppuvaiheessa eturiviinkin laulamaan. Etenkin Virtasen välillä uhkaavan laahaavana soinut harmooni loi tunnelmaa. Sakari Kukko taas oli juuri niin legendaarinen, mitä Piirpaukkeessa uransa luoneelta puhallinvirtuoosilta voi odottaa.

Sateisena torstaina alueen toisen sisäänkäynnin eteen oli pysäköity rivi Zetoreita. Kyseessä ei ollut traktorifirman mainos, vaan Kimmo Pohjosen illan konsertin valmistelu. Hanurinsoiton Karlheinz Stockhausen tai Sid Vicious – miten asian haluaa nähdä – on tunnettu avantgardistista esityksistään, mutta Maamoottorisinfonia lienee miehen omalaatuisin spektaakkeli. Tämä maatilan äänimaisemaa jäljittelevä teos sai torstaina historiansa suurimman yleisön.

Pohjosen tunnin mittainen teos oli yksinkertaisesti yksi parhaita koskaan näkemiäni keikkoja. Maatalouskoneiden jyskeen päälle soitettu haitari kuulosti niin kierolta, ettei sen edessä voinut muuta kuin seistä myytynä. Areenalla nähtiin Zetorin lisäksi myös moottoripyörä, kansantanssiryhmä ja pari moottorisahaakin. Kolmevuotiaan Outi-possunkin piti tulla piipahtamaan, mutta possuparka taisi vierastaa omituista äänimaailmaa ja yleisömäärää, sillä se ei suostunut tulemaan lavalle.

Konsertti ei ollut pelkkää ulkomusiikillisilla asioilla kikkailua, koska pääosassa olivat koneiden lisäksi Pohjosen toismaailmalliset sävellykset. Olin kuulevani, että mukana oli pari kappaletta Kielo- ja Kluster-levyiltä, mutta muuten materiaali oli itselleni uutta. Hänen sävellyksensä ovat samaan aikaan uhkaavia ja häkellyttävän komeita. Kun lisätään vielä loistava tyylitaju ja mieletön soittoenergia, ei nero-sana ole tässä yhteydessä turhassa käytössä.

Kimmo Pohjonen on ainutlaatuinen taitelija. Suureellisen performanssin keskellä riehui maanisesti irokeesipäinen hanuristi. Maine hurjana ja fyysisenä esiintyjänä on ansaittu. Vaikka esityksessä oli ripaus huumoria, sitä katsoi ja kuunteli myös pelonsekaisella kunnioituksella. Kansantanssiryhmän astuessa areenalle sai vaikutelman kuin hovi olisi yrittänyt viihdyttää valtaistuimellaan istuvaa demonikuningas Pohjosta.

Myös Ravintola Pelimannissa oli festareiden aikaan pienimuotoista ohjelmaa. Satuimme paikalle sattumalta, kun Duo Kuunkuiskaajat soittivat tällä kertaa kaksistaan. Juuri tällaisiin puitteisiin heidän sympaattinen folk-iskelmänsä sopii parhaiten, ainakin harmoonilla ja haitarilla säestettynä.

Perjantain mielenkiintoisimmat esitykset olivat jossain muualla kuin pääareenalla. Yleisön pyynnöstä festivaalin ilme oli palautunut akustisemmaksi, joten pelimannikokoonpanoja soitteli siellä täällä ympäri festarialuetta. Puskasoitto voi tuoda mukanaan mielenkiintoisiakin tuttavuuksia, kuten venäläinen Minus Trelligh. Bändin Jethro Tull-vaikutteinen folkproge sai ohikulkijat pysähtymään.

Myös Klubilla oli hyvä meininki koko illan. Kaustislähtöinen Troka jäi näkemättä, mutta Trepaanit ja Markku Lepistö yhtyeineen olivat mainioita tapauksia. Edellämainittu oli itselleni uusi tuttavuus, mutta bändin maalaileva, suorastaan harras musiikki loi hienoja tunnelmia. Eipä Värttinän ex-hanuristina tunnetun Lepistön ja hänen nelikkonsakaan esitystä voi pahemmin kritisoida, vaikken koko keikkaa ehtinytkään nähdä.

Illan pääkonsertti, Beatlesia sovitettuna folkiksi, oli pettymys. Se oli suorastaan vaivaannuttavan tylsä ja vaaraton. Olli Haaviston bändi soitti hyvin, mutta mekaanisesti. Jake Nyman sekoili juonnoissaan. Katriina Honkanen ja Tarja Merivirta tulkitsivat karismattomasti. Vaikken ole välttämättä Anssi Kelan suurin fani (tosin en jaksa rocktoimittajien jatkuvaa haukkumistakaan), oli hän tarkoituksellisen nasevine välispiikkeineen ehkä vakuuttavin esiintyjä. Toki Eero Raittinenkin valloitti vauhtiin päästessään, mutta miesparka on kyllä ukkoutunut. Hän luki lähestulkoon kaikki sanat paperista.

Pelimannimannitalolla sen sijaan oli mukava tunnelma. Siellä pienimuotoisempi musiikki on saanut jalansijan. Torstaina Ala-Könni-opiston menneen lukuvuoden porukka soitteli musiikkia Suomesta ja muualta, ja perjantai-iltana sai hukkua neljän jouhikon hypnoottiseen matraan Jouhiorkesterin toimesta. Kvartetissa soittaa myös Pekko Käppi, joka on yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia kansanmuusikoita. Mies vaikuttaa myös sekä Sami Kukan bändissä että kokeellista folkkia soittavassa Kiilassa, jonka jäseniä bongasin yleisöstä.

Illan päätteeksi soivat afrokuubalaiset rytmit. Mondossa soittanut Kuukumina onnistui saamaan aikaan yllättävän hyvän svengin, vaikka latinomusiikki onkin vaikea laji ei-kuubalaisille. Bändi ei varsinaisesti yllätyksiä tarjoillut, mutta yleisö sentään rumbasi kiitettävästi.

Kaustisen festivaalit ovat painineet jo vuosia rahaongelmien kanssa. Se ei silti ole vielä häiritsevästi näkynyt tarjonnassa, ja tunnelma on pysynyt aitona markkinatalouden aallokosta huolimatta. Itse asiassa tämän vuoden säästötoimenpiteet jopa paransivat tunnelmaa. Viime vuoden iskelmäjollottajissa, julkkisjuontajissa ja timokotipelloissa kun oli jo vähän kosiskelun makua. Toisaalta perjantai-illan fiilis itse festivaalialueella vähän lässähti, kun Beatlesin jälkeen areenan ohjelma loppui. Vaikka perjantai myös todisti, ettei parhaan tarvitse olla huomion keskipisteenä. Kiva visiitti tänäkin vuonna, joten eiköhän ensi vuonna sitten taas.

Flickr-osio:

Tampereella sattuu ja tapahtuu

Sauna Open Airin ohella Tampereen suurin rocktapahtuma Tammerfest piti sisällään äärimmäisen ennalta-arvattavan ja tympeän tarjonnan. Festivaalin suurimpia nimiä olivat muun muassa PMMP, Popeda ja Yö. Onneksi ei alennuttu vain ja ainoastaan kansan syvien rivien kosiskeluun, sillä esiintyjälistalta löytyi myös Risto, Joose Keskitalo ja Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo. Ja eipä sovi unohtaa tuttuun tapaan Klubin terassilla loistanutta Kari Peitsamoa.

Itselläni jäi Ylioppilastalon Risto-matinea ja Joose Kolmansine maailmanpaloineen näkemättä, mutta tarkoituksena olikin pyöriä Klubin välittömässä läheisyydessä keskiviikkona 8.7. Peitsamon ja R&R&L:n takia.

Epävakainen sää suosi keskiviikkona, sillä Kari Peitsamo sai vetää ensimmäisen neljän keikan sarjastaan aurinkoisessa säässä täpötäydellä terassilla. Tyylistään hän ei ole tinkinyt vuosiin, vaan trubaduurilinjalla mennään edelleen. Biisitoiveitakin laulaja otti mielellään vastaan. Lainakappaleet olivat myös rokkenrollia rehellisimmillään, eli Beatlesia ja Elvistä.

Leppoisaa fiilistä huokuneeseen settiin mahtui kaksi kappaletta myös toisella kotimaisella. Peitsamo kun on aikoinaan tehnyt kokonaisen levyllisen ruotsikielisiä kappaleita. Tältä levyltä soitettiin sen nimikappale, Vi skall spela rock. Toinen biisi oli uusimmalta levyltä löytyvä Låt oss gå till nöjesparken. Biisit Peitsamo omisti Veltto Virtaselle, joka perussuomalaisena oli kuulemma ehdottanut Ruotsalaisen kansanpuolueen lopettamista.

Setin viimeinen biisi oli kuitenkin se grande finale, nimittäin Peitsamon uran suurenmoisin teos, Perseitä, perseitä, perseitä. Tässä vuoden 2009 versiossa liikenneministeri oli vaihtunut ulkoministeriksi – ja miksikäs ei, pitäähän kommunistin aina porvareita haukkua.

Illemmalla kohtalo oli palata takaisin Klubille, mutta tällä kertaa neljän seinän sisään. Olen suorastaan lahjakkaasti onnistunut missaamaan kaikki Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon keikat, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Porilaisten ja Röyhkän kohtaaminen saattaa olla liikaa joillekin Röyhkä-faneille, sillä keikka nojasi vahvasti Rätön ja Lehtisalon avantgardeiluun. Tosin eihän yhteistyön pitänytkään tuottaa mitään tavanomaista. Röyhkäkin näyttää saaneen vain uutta voimaa yhteistyön ansiosta. Harvemmin hänen soololevyillään tai –keikoillaan  kuullaan yhtä vahvaa tulkintaa kuin nyt. Välillä hän ei kuitenkaan tuntunut osaavan päättää miten päin olla, kun porilaisten energia jylläsi.

Setti sisälsi koko bändin tuotannon, eli ne kaksitoista biisiä, jotka löytyvät Hiekkarantaa-levyltä. Kuusihenkinen bändi on luonut levyn akustisesta ilmeestä rockimman ja suuremman, mikä ei toki huono asia ole. Keikan ritualistisuus painottui etenkin loppupuolella, kun kolme viimeistä kappaletta venyivät päälle kymmenen minuutin mittaisiksi junnauksiksi.

Vaikka minä olen nähnyt porilaiset monia kertoja livenä, on yllätysmomentti heidän keikoillaan aina läsnä. Tällä kertaa Mika Rättö istuikin rumpalin jakkaralla ja koskettimia hoiti Magyar Possesta ja Eleanoora Rosenholmista tuttu Pasi Salmi. Lopussa lainaltiin jo drone-projekti Doktor Kettua, kun Lehtisalo siirtyi rumpuihin, muu bändi hakkasi soittimiaan mielipuolisesti, Röyhkä myhäili ja Rättö tuli lavan eteen rääkymään ja esittämään samurai-liikkeitään.

Rättö ja Lehtisalo on ilmiömäinen liveakti, eikä Röyhkä ainakaan hidastanut bändin tahtia. Vaikkei hän ole vielä ehkä päässyt samaan meininkiin mukaan, toimi hän tietynlaisena tasapainottavana voimana. Myös basisti Turo Sinkkonen oli suorastaan hillittömän hillitty, kun hänen vieressään kitaraa soittanut Tuomas Niskanen riehui puolet keikasta. Yhteistyö jatkunee tulevaisuudessakin, joten keikka jättää ilmaan hurmoksen lisäksi uteliaan kysymyksen: mitähän seuraavaksi?

Kuvia tuttuun tapaan Flickristä: