Kuusi tuntia Kustavissa

Tällä viikolla sain päätteeseen juhannuksesta asti kestäneen projektin. Sain kahlattua läpi suomalaisen kirjallisuuden omituisen merkkiteoksen, Volter Kilven 800-sivuisen järkäleen nimeltä Alastalon salissa. Tämän modernismia parhaimmillaan – tai pahimmillaan – olevan vuoren valloittaminen oli poikkeuksellinen hanke. Kirja on kaikkea muuta kuin muutaman illan nojatuolilukemisto, vaan siihen tarttuminen vaati ainakin minulta paljon aikaa ja keskittymistä, joita ei ihan joka hetkenä löytynyt. Hanke oli kuitenkin kannattava ja antoisa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puolivälin Kustaviin. Tämän pienen saaristopitäjän isokenkäiset päättävät kokoontua Herman Mattsonin torpalle palaveeraamaan kolmimastoisen parkkilaivan rakentamisesta. Kuusi tuntia kattavan visiitin aikana käydään läpi vieraiden vastaanotto, piipunvalinnat, kahvitukset, totinjuonnit ja lopulta myös päästään allekirjoittamaan laivan rakentamissopimus. Tässä välissä vanhat merenkävijät ehtivät turinoida myös omista elämänkokemuksiaan, unohtamatta, no, seikkaperäisen tarkkaa selostusta vieraiden päänsisäisestä maailmasta.

Nimenomaan Volter Kilven häikäisevä tekstuaalinen virtuositeetti on syynä romaanin hengästyttävään vaikealukuisuuteen. Kerronta on sanalla sanoen verkkaista; virkkeet, kappaleet ja tapahtumien kuvailut kestävät sivutolkulla, eikä ole mikään ihme jos lukija kesken kaiken kadottaa punaisen langan. Juuri siksi oli hyvin vaikeaa jättää esimerkiksi lukua kesken, koska seuraavalla kerralla saatoin joutua kelaamaan kirjassa taaksepäin muistaakseni, mistä kirjassa juuri sillä hetkellä oli kysymys.

Haastavuudestaan huolimatta kieli on soljuvaa ja äärimmäisen rikasta. Sen rytmiä voisi verrata melkeinpä runolaululliseen kerrontaan. Miesten tajunnanvirrasta poimitaan pienimmätkin oivallukset. Yhden ajatuksen sisällä poiketaan varsinaisesta asiasta sivupoluille, ja näiltä sivupoluilta vieläkin syvemmälle ajatusten aarniometsään. Mieleen muistuu välillä anekdootteja miesten nuoruudesta, aiemmista kohtaamisista ja laivamatkoista. Kaiken lisäksi monista asioista kerrotaan symbolein ja vertauskuvin. Kirjaa lukiessa oli hauskaa huomata kerta toisensa jälkeen, miten arkisia, mutta kuitenkin niin uskomattoman oivaltavia vertauskuvia Kilpi on luonut miesten ajatusmaailmaan.

Vuonna 1933 kirjoitettu kirja on hiljalleen suosiota osakseen saanut kulttiklassikko, joka valmistui vain muutamaa vuotta ennen Volter Kilven kuolemaa. Kilven kirjallista anarkiaa eivät aikalaiset ymmärtäneet, ja hän hieman katkerahkosti osoittikin kirjan ”tuleville suomalaisille lukijapolville”. Sittemmin opus on kivunnut arvoiseensa asemaan, ja sitä pidetäänkin ainakin omasta mielestäni jonkinlaisena leikkimielisenä ”miehuuskokeena” – monet kun ovat suosiolla jättäneet kirjan kesken sen haastavuuden takia.

Itselläni ei kesken jättäminen käynyt mielessä, vaikka välillä teoksen lukeminen olikin raskasta. Mutta juuri romaanin haasteellisuus kiehtoi minua, ja siksi halusin ehdottomasti lukea sen. Kirjasta löytyy rutkasti huumoria ja itseironiaa, ja ilman niitä se tuskin toimisikaan yhtä hyvin. Pikkupitäjän hierarkia-ajattelu pakottaa kokousvieraat harkitsemaan jokaista liikettään naurettavuuksiin asti, mutta samalla tuumitaan, miten olisi mahdollista nousta tässä hierarkiassa vaikkapa kylän ”isosen”, Langholman, tasolle. Etenkin Petter ”Pukkila” Pihlmanin katkerat ja kateelliset tuumailut ovat silkkaa komediaa.

Hahmokavalkadi on laaja. Kirjassa ei kuitenkaan ehditä paneutua jokaisen salissa istuvan vieraan sielunelämään, vaan ydin pyörii lähinnä itse Alastalon, eli Herman Mattsonin, Pukkilan ja Härkäniemen aivoitusten ympärillä. Alastalo yrittää kaikin puolin toimia hyvänä isäntänä ja haluaa miellyttää etenkin ykkösmies Langholmaa. Tästähän syntyy toki ongelmia.

Pukkila Alastalon vanhana ystävänä hautoo jatkuvasti omia antipatioitaan pitäjän nokkimisjärjestystä kohtaan ja haluaisi enemmän kuin mielellään olla Alastalon tilalla kakkospomona. Kun hän silmäilee seinänvierustalla istuvaa vierasjoukkoa, pahoja ajatuksia sinkoilee ties kenen suuntaan – eikä ole vaikeaa kuvitella eteensä naama punaisena itsekseen kyräilevää ja puhisevaa Pukkilaa, joka harvoin puhuu, mutta ajattelee sitäkin enemmän. Hän panee surutta omia ennakkokäsityksiään muiden päihin, ja aika ajoin kerronnassa palataan muisuttamaan, kuinka synkän kuvan hän tällä kertaa on milloin mistäkin asiasta maalannut.

Härkäniemi taas on leppoisampi tapaus, joka tuntuu olevan tyytyväinen omaan asemaansa ja katselee tapahtumia vähän etäämmältä. Hänen järjenjuoksuaan saadaan ihastella kirjan alkupuolella jopa seitsemänkymmenen sivun mittaisen luvun verran, jossa tämä naimaton vanhapoika valikoi itselleen piippua. Saman jakson aikana saadaan myös selville asioita miesporukan menneisyydestä, joka antaa paljon syitä sille, miksi he juuri nyt istuvat kyseisessä salissa.

Langholman persoonallisuutta ei pahemmin käydä läpi miehen omien ajatusten kautta, vaan kuva isosesta muodostuu lähinnä muiden salissa istuvien käsitysten kautta. Kaikki suhtautuvat häneen suurimmalla kunnioituksella, eikä mitään tehdä ilman Langholman suostumusta. Tämä tuskin lienee edes Langholman vaatimus, mutta muut ovat vapaaehtoisesti alistaneet itsensä Langholman alle.

Niin, ajatusten ympärillähän koko kirja pyörii, joka itse asiassa antaa kirjalle pienoisen satiirin siemenen. Suomalainen mieshän ei nimittäin puhu eikä pukahda, ellei ole jotain oikeasti tärkeää sanottavaa. Kaikki seremoniallisuudet esitetään kömpelöinä ja vaivaannuttavina. Kukaan ei kehtaa olla ensimmäisenä tekemässä mitään, koska pelätään muiden reaktioita.

Alastalon salissa on oikeastaan jonkinlainen psykologinen tutkielma. Ajatustyökin on vain roolipeliä. Kaikki yrittävät pelata omaan pussiinsa mahdollisimman hyvin, että voisivat parkkia allekirjoittaessaan jättää itsestään uskottavan ja kunnioitettavan kuvan. Myös miesten jälkikasvun naimakauppoja ehditään jonkin verran kirjassa puida. Päänvaivaa aiheuttaa vain se, etteivät lapset aio tanssia isiensä pillien mukaan. Pukkila manailee itsekseen sitä, ettei Alastalon tytär Siviä olekaan kiinnostunut hänen pojastaan Evaldista. Vanhan ajan suurmiehet toimivat – tai ainakin yrittävät toimia – vanhan ajan suurmiesten elkein.

Siviä ja muut naishahmot jäävät kirjassa taka-alalle. En tiedä onko kyseessä Kilven oma käsitys miesten ja naisten erilaisista maailmoista, vai jäljittelikö hän tässä 1800-luvun puolivälin käsityksiä, mutta miehet keskustelevat syviä, samalla kun Siviä ja Alastalon vaimo Eevastiina häärivät kyökin puolella. Naisille ei parkkilaivasta hiiskuta. Etenkin Eevastiina tuntuu kuitenkin tietävän miesten suunnitelmista enemmän kuin he arvaavatkaan.

Siviä taas tuodaan esille arkana, mutta kun hän saa kuulla siitä, miten isät yrittävät suunnitella lastensa avioliittoja, kaatuvat totilasitkin. Siviän poistuttua salista miehet jäävät taas itsekseen tuumimaan, kenen arvolle sopii nostaa kaatunut lasi ylös. Kilven näkemystä ei voi sanoa ns. tasa-arvoiseksi ainakin siinä mielessä miten moderni ihminen sen kokee, mutta korostaa kuitenkin naisten asemaa miestensä hullutuksien suitsijoina.

Alastalon salissa on hämmentävä teos. Sitä voi myös verrata esimerkiksi kitaristien näyttämismielessä esittämiin pitkiin sooloihin, joiden aikana he esittelevät kaikki osaamansa kikat. Alastalon salissa esittelee kaikki Volter Kilven osaamat verbaaliset temput. Ehkä kirjan ilotulituksessa on vähän itsetarkoituksellisuudenkin makua – aivan kuin niiden kitarasankareiden kikoissakin – mutta on kyseessä sentään sen verran ainutlaatuinen tapaus suomalaisen proosan historiassa, että kirjaa täytyy pakostakin kunnioittaa. Eikä kunnioitus ole perusteetonta, sillä luku-urakka on lopulta erittäin palkitseva.

Rantakalliolta kuuluu

Hayao Miyazaki, tuo japanilaisen animaation grand old man, on todennäköisesti hienoin animaatio-ohjaaja, mitä maailma on tähän mennessä nähnyt. Suitsutus ei suinkaan ole perusteetonta yli-innokasta animefanitusta, koska hän vain sattuu olemaan poikkeuksellisen lahjakas taiteilija, joka on luonut liudan legendaarisia anime-elokuvia.

Ponyo Rantakalliolla on Miyazakin tulkinta H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta. Elokuva perustuu alkuperäissatuun vain nimellisesti, ja alkuperäisen aihion ylle vanha herra on luonut – kuten tavallista – täysin oman maailmansa. Tuloksena on sympaattinen hyvän mielen elokuva, joka on ensimmäinen Miyazakin lastenelokuva sitten Totoron ja Kikin lähettipalvelun.

Viisivuotias Sôsuke löytää rannalta ”kultakalan”, pelastaa sen, vie kotiinsa ja nimeää sen Ponyoksi. Kaksikko tietenkin ystävystyy, ja Ponyo haluaa muuttua ihmiseksi. Tästä tosin Ponyon isä, dandymainen pitkätukkavelho Fujimoto ei pidä. Tämä on itse ollut ihminen, mutta jätti sen elämän taakseen kyllästyttyään ihmisten ”meret tuhoavaan” elämäntapaan ja nai merten jumalattaren, Gran Mamaren. Isän ponnisteluista huolimatta sinnikäs Ponyo haluaa ihmisten pariin, mutta muuttuessaan ihmiseksi nostattaa samalla hirmumyrskyn.

Elokuvan alussa näytetään roinaa täynnä olevaa merenpohjaa, joten Fujimoton nuiva suhtautuminen ihmisiin ei ole ihme. Miyazakin kaksi tunnettua teemaa ovat jälleen läsnä: huoli ympäristöstä ja se, etteivät pahiksetkaan ole oikeasti pahoja. Koska kyseessä on kuitenkin puhtaasti lastenelokuva, ympäristösaarnaus jääkin paljolti taka-alalle, mikä sinänsä ei ole ongelma, koska Miyazakin maailmantuskaa on saatu ruotia aiemmissa elokuvissa paljonkin.

Täysin käsityönä tehty elokuva on ollut aikaavievää projekti, joka alkoikin jo vuonna 2006. Kuulemma Miyazaki on jo kauan halunnut tehdä meriaiheisen elokuvan, mutta muun muassa meren liikkeiden kuvauksen vaikeus oli syypäänä projektin lykkääntymiseen. Nyt tuntuukin, että elokuva on osittain lähinnä piirroselokuvan keinoin tehty tutkielma merestä, koska visuaalinen panos on välillä saanut siirtyä juonen kuljetuksen tontille.

Ongelman elokuvassa muodostavat välillä epäjohdonmukaisuuksiin ja latteuksiin syyllistyvä juoni, sekä jollain tapaa yksiulotteisiksi jäävät hahmot. Esimerkiksi lopun haaste ei oikein tunnu haasteelta ollenkaan – Miyazaki on kärsinyt jännitysmomentteja liiaksi. Siinä missä Totoro ja Kiki eivät vastaavia tarvitsekaan, olisi Ponyo myrskyineen kaikkineen kaivannut jonkinlaista draaman kaarta – mutta toki koko perheelle sopivaa sellaista.

Hahmotkin tuntuvat tosiaan hieman paperisilta. Joko olen liian vanha samaistumaan viisivuotiaiden sielunelämään, tai sitten Miyazaki ei ole onnistunut luomaan pääkaksikolle kylliksi sielua. Fujimotokin tuntuu huikentelevaisessa olemuksessaan Liikkuvan linnan Haurun toisinnolta. Eikä Miyazakin hovisäveltäjä Joe Hisaishin soundtrack’kaan nostata kylmiä väreitä, kuten tämän toisen japanilaisen mestarin tekeleet yleensä. No, onhan tuo tunnaribiisi ihan söpö.

Elokuvan sympaattisuuden varastavatkin vaivihkaa vanhukset. Sôsuken päiväkodin naapurissa sijaitsee vanhainkoti (joka on muuten ehkä hienoin yhteiskunnallinen oivallus pitkään aikaan – tästä saa täkäläinen vanhustenhoito ottaa oppia!), jonka mummot nousevat elokuvassa yllättävänkin tärkeään rooliin. Tässä herääkin kysymys, onko Miyazaki sisällyttänyt Ponyoon omia ajatuksiaan vanhenemisesta – puhumattakaan Liikkuvasta linnasta, jonka päähenkilö oli lumouksen voimasta vanhukseksi muuttuva nuori nainen? Maestro itsekin kun täyttää piakkoin seitsemänkymmentä.

Vaikka elokuvassa onkin huomattavissa sitä vanhaa tuttua Miyazakia, on Ponyo rantakalliolla kuitenkin täysin omanlaisensa elokuva. Siinä missä Ghibli-elokuvat yleensä ovat eskapistista fantasiaa, on Ponyo taasen jopa arkirealistinen – näitä meren pohjassa asuvia velhoja ja jumalattaria lukuunottamatta. Sôsuken äiti Lisa käy vanhainkodissa töissä ja Sôsuke päiväkodissa. Perheessä ruoditaan merellä työskentelevän isä Koichin loputtoman pitkiä työrupeamia, ja rentoutuakseen Lisa-äiti korkkaa oluen. Ehkä Miyazaki on halunnut yhdistää sekä pikkulapsen arkielämän että rajattoman mielikuvitusmaailman.

Puutteistaan huolimatta Ponyota ei voi mitenkään pitää huonona elokuvana. Miyazaki suhtautuu elokuviinsa edelleen koko sielullaan, mistä pitkä luomisprosessi kertoo jotain. Elokuva tehtiin käsin, koska Miyazaki halusi sen näyttävän lapsen värittämältä. Ja ovathan ne maisemat ja kohtaukset vaikuttavia. En myöskään kertaakaan tuntenut itseäni tylsistyneeksi, vaan vaihtelevantempoinen juonenkuljetus yhdistettynä arjen ja mielikuvituksen välillä tasapainoilevaan visuaaliseen antiin pitävät otteessaan koko päälle 100-minuuttisen kestonsa.

Ponyo rantakalliolla ei jääne Miyazakin kavalkadiin osana niitä merkittävimpiä teoksia, mutta on kohtuutonta vaatia mestarilta – vaikka hän mestari onkin – jatkuvasti tajunnan räjäyttäviä mestariteoksia. Kyseessä on kuitenkin sympaattinen elokuva, joka jättää hyvän mielen, ja jonka parissa uskoisin ainakin sen varsinaisen kohdeyleisön viihtyvän.

Ylensyönti

Suomen kansan on vallannut äkkinäinen altruismi. Kansa, joka harvemmin suvaitsee vähemmistöjä – ainakin puhuttaessa kulttuurisista tai etnisistä vähemmistöistä – on nyt käynyt yhteiseen rintamaan televisiottomien puolesta. Syynähän on toki tämä paljon puhuttu mediamaksu.

Television omistajia ajatellen keskustan Mika Lintilän johtaman työryhmän ajama idea on hyvä. 224:n euron tv-lupa pienenee 175:n euroon. Ongelman muodostaa se, että tämä kyseinen vähemmistö, joka siis ei omista televisiovastaanotinta, joutuisi mukaan maksutalkoisiin. Yleisradion resurssit kun eivät kuulemma nykyisellä mallilla riitä. Ja koska julkisen palvelun televisio ja radio ovat levittäneet lonkeronsa niin nettiin kuin puhelimeenkin, pidetään uutta mallia perusteltuna. Kaikkihan käyttävät kuitenkin Ylen palveluja.

Tuo viidenkympin alennus ei loppupeleissä pahemmin tunnu kukkarossa, lapsiperhekin saa sillä korkeintaan yhden viikonlopun ruuat. Ehkä se lienee yksi syy tälle altruismille: enemmistö on valmis uhraamaan viisikymppisensä heidän puolestaan, jotka eivät kyseistä olohuonealttaria satu omistamaan.

Juuri televisio on tämän keskustelun tärkein elementti – apparaatti, joka on jakanut kansan tv-lupaa maksaviin ja heihin, jotka eivät maksa. Toki näitä maksamattomia löytyy töllöttimen omistajienkin keskuudesta, ja ainakin heidän pakottaminen maksamaan olisi ihan oikein… Mutta koska alati kehittyvä tekniikka on mahdollistanut saman informaatiotulvan vastaanottamisen myös virtuaalisia väyliä pitkin, on itse television nostaminen keskustelun pääkohdaksi hivenen harhaanjohtavaa.

Kuten yhteiskunnallisissa kysymyksissä tuppaa useimmiten oleman tapana, on tämäkin melkoisen kaksipiippuinen asia. Tietenkin olisi yksinkertaista haukkua hallitusta kansalaisten maksutaakan kasvattamisesta, mutta on toisaalta ymmärrettävää, että Ylen kustannusten kasvu korreloi sen toimialan kasvun kanssa. Internet- ja puhelinpalveluitakin on kehitettävä, joka tietenkin kysyy lisää resursseja. Television omistajien määrä taas on pienenemään päin, mistä yhtenä syynä on eittämättä taannoinen digitalisointi. Siksi ei ole mikään ihme, että Yleisradion persous lisärahoitusta kohtaan kasvaa.

Voi toki kysyä, onko idea kaikille samansuuruisesta maksusta paras mahdollinen. Nykyisellä mallillahan sekä tavallinen opiskelija että vaikkapa Jorma Ollila maksavat tuon saman 175:n euron summan. Siksipä mediamaksun voisikin tehdä progressiiviseksi, tai sitten sitoa sen verotukseen. Esimerkiksi juuri Ylen verorahoilla tapahtuvan rahoittamisen perään on huudeltu. Miksikäs ei, mutta näiden kommentaattoreiden onkin syytä muistaa, että silloin tuloverotus todennäköisesti nousisi. Verotulojen kohdentaminen on jo nykyiselläänkin tarkkaa puuhaa, ja jos näistä nykyisistä tuloista alettaisiin siirtää vieläkin suurempaa erää Yleisradion rahoitukseen, olisi verojen nosto väistämätöntä. Ja tähän ei ainakaan istuva hallitus suostuisi.

Mediamaksun toiseksi vaihtoehdoksi on väläytelty jonkinlaista Ylen maksukorttia. Idea on aika lailla susi jo syntyessään. Onhan Yleisradio kuitenkin julkinen palvelu, eikä sen saatavuutta pitäisi piilottaa minkäänlaisten korttien tai muurien taakse. Tämä maksukortti taasen olisi Ylen kannalta itsemurha, koska sen myötä Ylen palveluita käyttävien määrä todennäköisesti vähenisi entisestään.

Mikä edes on Yleisradion rooli nykyisessä yhteiskunnassamme? Monet maksua vastustavat ovat ilmaisseet, etteivät tue Ylen toimintaa muutenkaan. Minulle Yleisradio on kuitenkin ainoa tukemisen arvoinen ei-paperimedia Suomessa Radio Helsingin lisäksi. Ja oletan – tai ainakin toivoisin – etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Vaikka jonkun Reinikaisen viidennet uusinnat voivatkin ärsyttää, niin voipahan  Ylen kanaville sentään paeta espoolaisessa tehdashallissa örveltäviä ameeban älykkyystasolle jääneitä sedukoskissukupolven myöhäisteinejä tai 4D:n epämuodostuneita sukupuolielimiä esitteleviä ”dokumentteja”.

Ei Ylekään täydellinen ole. Näillä Reininkainen-uusinnoilla paikataan tarjonnan kapeutta. Ylen radiokanavat taas Radio 1:tä lukuunottamatta toimivat lähinnä rauhoittavina ruiskeina kaupallisten kanavien tapaan. Uutta musiikkia ei kuule Radio Suomen ja YleX:n päiväohjelmissa lainkaan, soittolistahuttua lukuunottamatta, ja muut musiikkiohjelmat Radio Suomessa keskittyvät lähinnä arkistojen kaiveluun. Kai YleX:lläkin on jokin vaihtoehtomusiikkia käsittelevä ohjelma, mutta sen esitysaika taas torpedoi ohjelman tarpeellisuuden. Toki Radio Helsinki ajaa uuden musiikin esittelyn mainiosti, mutta eikö Yleisradion idea ole juuri tuoda esiin kulttuurimme monimuotoisuus?

Liberalistisen mediakäsityksen mukaan rationaalinen kuluttaja tietää, mikä on hänelle parhaaksi. Näin ollen Yleisradionkin pitäisi toimia kansan toiveiden mukaisesti. Vaikka tämä kuulostaakin elitistiseltä, epäilen suuresti keskivertokuluttajan rationaalisia tarkoitusperiä, vaan arvelen hänen enemmänkin muodostavan laatukäsityksensä jonkin muun kuin oman ajattelunsa kautta. Nimittäin mikäli Yleä kehitettäisiin kansan odotusten mukaisesti, olisi tuloksena lähinnä lisää formaattin perustuvia nöyryytyskilpailuja sun muuta banaalia ”viihdettä”.

Siksi Yleä tulee kehittää. Luulenpa, että monet nykyistä Yleä haukkuvat ihmiset ovat väsähtäneitä sen konservatiiviseen viihdetarjontaan ja samalla vieraantuneita sen asiaohjelmista. Tosin taannoin päättynyt Pasila oli ehdottomia valopilkkuja Tartu mikkiin –osaston tympeässä viihdemassassa (vaikkakin myönnettäköön, että sisäinen elitistini alkoi loppuvaiheessa karastaa jännää hokevia 13-vuotiaita – olinhan itse seurannut sarjaa jo vuodesta 2007 lähtien!). Ja vaikka Uutisvuotoa onkin syytetty hampaattomuudesta, toimii se edelleenkin melko hyvin. Ylen asiaohjelmat ovat useimmiten melko laadukkaita, sitä paljonpuhuttua Teemaa unohtamatta.

Ylen kehittäminen kysyy kuitenkin niitä lisäresursseja. Surkeinta tilanteessa näyttää olevan se, että Mikael Jugnerin mukaan, vaikka tämä uusi maksu tulisikin voimaan, joutuisi Yle kaikesta huolimatta tinkimään tarjonnastaan ja henkilökunnastaan. Näin ollen jälleen yksi mediamaksuun kohdistuvista kritiikeistä tulisi toteutumaan, nimittäin kyseisen 175:n euron summan kasvaminen lähiaikoina. Jugnerin mukaan maksun pitäisi olla 190:n euron hujakoilla, että Ylen toiminta voisi jatkua nykyisen tasoisena. Koska en ole pahemmin perillä Yleisradion rahoituspolitiikasta tai sen varojen kohdentamisesta, en osaa kommentoida, kuinka tarpeellisia säästötoimenpiteet lopulta olisivat.

Lähtökohtaisesti mediamaksu ei ole huono idea, sen toteutus vain ontuu. Mikäli se porrastettaisiin ja holhousta vaativat yli 18-vuotiaat, kuten vaikeavammaiset ja huonokuntoiset vanhukset, sekä muut jotka todistettavasti eivät Ylen palveluja käytä vapautettaisiin maksuvastuusta, kannattaisin sitä. Ja ainakin nuo mainitsemani vapautusvaihtoehdot toteutunevat, mikäli taannoisiin lausuntoihin on uskominen. Nykyisellään idea vaikuttaa kuitenkin turhan hätiköidyltä, joka läpimennessään vain lisäisi ihmisten epäluottamusta politiikkaan, joka jo muutenkin on syvässä kriisissä.

Kummallinen pitäjä

Muutin parisen viikkoa sitten noin yhdeksäksi kuukaudeksi Kaustiselle. Syynä tähän oli opiskelupaikka; Helsingin yliopiston kieltäydyttyä ottamasta vastaan opiskelupotentiaaliani journalismin ja valtiotieteen saralla, päätin suunnata Ala-Könni-opistoon. Se on kansanmusiikkiin keskittyvä Etelä-Pohjanmaan opiston siipi, joka toimii maineikkaan Kaustisen maineikkaassa Kansantaiteenkeskuksessa.

Miksi sitten tänne? Ajattelin, että olisi kiva kerrankin opiskella jotakin itseäni oikeasti kiinnostavaa ja mielenkiintoista, ja kansanmusiikki nyt sattuu olemaan uskomattoman mielenkiintoinen musiikinala. Populaarimusiikkiin törmää kaikkialla, ja taidemuusikoksi en ole tarpeeksi pätevä. Kansanmusiikki on häpeällisen ylenkatsottua ja suorastaan väkivalloin marginaaliin tunnettua, joten sanotaan että yritän korjata tätä epäkohtaa omalla tavallani.

Vaikka olen ehtinyt majailla täällä vasta noin kaksi viikkoa, on mielenkiintoista huomata kunnan kaksijakoisuus. Yhtäällä on kulttuuripuoli: Musiikkilukio, jonka oppilaat ovat kotoisin kaikkialta Suomesta, Kansantaiteenkeskus ja sen omaperäisen arkkitehtuurin suojissa toimiva Kansanmusiikki-instituutti, Tallari-yhtye ja Ala-Könni-opisto, sekä näiden lisäksi toki pitkä pelimanniperinne ja se tarunhohtoinen festivaali.

Toisaalla näkymä on kuin mistä tahansa suomalaisesta maalaispitäjästä: S- ja K-diktatuuri vallitsee kauppojen suhteen, vaan onpa mukaan ängennyt myös Halpa-halli, yleinen ketju Pohjanmaalla. Paikalliset nuoret revittelevät mopoillaan ja autoillaan, Teboilin terassilla isännät istuvat kahvilla lippis päässä. Kulttuurit kohtaavat harvemmin, kuuleman mukaan muusikkohippejä katsellaan kylällä edelleen pitempään.

Kaustinen on eksentrinen tapaus myös politiikan saralla. Täällä nimittäin perussuomalaiset on valtuuston toiseksi suurin puolue kymmenellä paikallaan. Kärjessä keikkuu totuttuun tapaan viisitoista paikkaa omaava keskusta, kun taas sekä kokoomus että SDP ovat saaneet tyytyä yhdeen valtuustopaikkaan. Voisi sanoa, että täällä ilmenee parhaiten maaseudun tyytymättömyys luottopuolueeseensa, ja viimeisenä keinona nähty hätähuuto kaiken pelastavan perussuomalaisten perään.

Joku kulttuuriantropologi tai politiikan tutkija saisi varmaan hyvää materiaalia tutkimukseensa täältä. Valtuuston sukupuolijakauma on myös omaperäinen – 27 paikkaa kattavassa valtuustossa istuu 23 miestä ja 4 naista. Näin kaupunkilaisen feministin näkökulmasta tilanteeseen suhtautuu toki varauksella, vaikka toisaalta ei asiassa ole mitään uutta ja ihmeellistä. Ihmeellistä on enemmänkin se, että näemmä neljä vuosikymmentä kestäneestä kaikenlaisten kulttuurien vuosittaisesta pommituksesta ei ole kantaväestön käteen jäänyt juuri mitään. Suomalaisen maaseudun pysähtyneisyys on suorastaan huvittavaa.

Positiivista on kuitenkin se, että paikkakunta on pysynyt eläväisenä. Äitini, joka aikoinaan kävi täällä evankelisen kansanopiston, kertoi että täällä on nykyään melkein enemmän elämää kuin 70-luvulla. Maaseudun näivettyminen ei näkyne ainakaan Kaustisella. Ja onhan Kokkolakin vain reilun neljänkymmenen kilometrin päässä, joten sinnekin pääsee melko helposti aina tarvittaessa. Osasyynä on varmasti myös koulutoiminta ja etenkin musiikkilukio. Eli vaikka kulttuurielämä ja kantaväestö harvemmin täällä kohtaavat, on kulttuurielämän ylläpito kuitenkin melkoisen tärkeä asia paikkakunnan eläväisyyden kannalta.

Kaustiselta löytyy vielä yksi kummajainen, Pauanne. Tämä 1980-luvun alkupuolella rakennettu kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevalla kalliolla seisova rakennuskompleksi vie Kaustisen monipuolisuuden suorastaan surrealistisiin sfääreihin. Se rakennettiin käytännössä yhden miehen, Tapani Hietalahden, toimesta kansanparantajien kokoontumispaikaksi. Kuitenkaan tällainen hanke ei uusliberalistisessa maailmassamme taloudellisesti kannattanut, ja erinäisten kommervenkkien (paikalla pyörivät aikoinaan myös elämäntapaintiaanit)  jälkeen paikka päätyi helsinkiläiselle outolinnulle ja toisinajattelijalle, Aulis Junekselle.

Herra Junes oli itse paikalla, kun kävimme opistoporukan kanssa ihastelemassa Pauanteen omalaatuista arkkitehtuuria ja mystistä tunnelmaa. Keskustelutuokio hänen kanssaan oli hyvin mielenkiintoinen. Vaikken allekirjoitakaan hänen kauhistelujaan ”kaikenlaisten hottentottien kestitsemisestä” kansanmusiikkifestivaalien yhteydessä, ymmärrän hänen huolensa festivaalien kaupallistumisesta. Olipa jopa Pauannekin yritetty vetää mukaan kaljatelttakulttuuriin, mutta tästä Junes oli ehdottomasti kieltäytynyt. Hän piti ideasta, että festivaalien yhteydessä myös Pauanteella olisi tapahtumaa, mutta sen pitäisi olla täysin epäkaupallista. Toisaalta pieni rahallinen avustus ei varmaan haittaisi, koska paikka on melkoisen ränsistynyt. Mutta jos paikalle ryhdytään rahtaamaan metrilakukojuja ja kalja-aurinkovarjoja, on jokin pielessä.

Junes selosti myös paikan etymologista alkuperää. Pauanne kun ei ole mikä tahansa nimi, vaan Ukko ylijumalan toinen kutsumanimi. Pakanallisuus ja muinaisusko liittyvät tiiviisti paikkaan, vaikka osa alueen aurasta lieneekin folklorismia. Junes itse on ihan rehellinen pakana, vaikka onkin toiminut kirkon palveluksessa. Sukset menivät kuitenkin ristiin niin käytännössä kuin henkiselläkin puolella.

Keskustelu polveili myös siihen, miten katolinen kirkko aikoinaan tuhosi paikallista perinnettä, ja miten Pauanteen alueella kuulemma aina on ollut jonkinlaista pakanallista toimintaa. Kirkko karttaa paikkaa nykyäänkin. En tiedä, kuinka suuri osa tästä on totta ja paljonko Junes selosti omiaan, mutta paljon nähneenä ja Pauanteella aikaa viettäneenä hän varmasti tietää mistä puhuu. Joka tapauksessa Pauanne on upea ja äärimmäisen inspiroiva paikka, jossa tulee varmasti vierailtua vuoden aikana enemmänkin.

Kaustisen ja sen sisällä toimivien hankkeiden monimuotoisuudesta voisi turinoida enemmänkin, mutta jätetään raportti tällä erää tähän. Mielenkiintoiset yhdeksän kuukautta on kuitenkin tulossa, siitä olen varma.

Kulttuuria Tukholmassa

Mahtuipa tälle kesälle vielä yhdet festivaalit, tällä kertaa jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Roskildeen asti tosin ei päästy, mutta Tukholmaan kumminkin. Stockholms kulturfestival on Tukholman jonkinlainen vastine Helsingin juhlaviikoille, sillä erinäistä kulttuuritapahtumaa oli nähtävissä siellä täällä ympäri Tukholman keskustaa.

Paatuneena suomalaisen nykyundergroundin ystävänä hämmästyttävän tasokas kotimaisen musiikin tarjonta oli syynä Tukholman reissuun. Vai onko millekään suomalaiselle festarille mahtunut samanaikaisesti Rättö ja Lehtisalo, Joose Keskitalo, Magyar Posse, Joensuu 1685 ja Värttinä? Tietenkin on kyseenalaista, kuinka järkevää on lähteä Ruotsiin asti katsomaan suomalaisia bändejä jotka on nähnyt moneen otteeseen (lukuunottamatta Magyar Possea ja Joensuu 1685:ttä), mutta olipahan tuo kaksipäiväinen reissu ainakin loman kannalta ihan kiva.

Kunnon festaritunnelmalle ominaisesti myös Stockholms kulturfestivalenilla käytiin läpi koko säiden kirjo. Kun torstai-iltana ensimmäistä kertaa saavuimme Brunkebergstorg’lle, satoi vettä. Joensuu 1685 on kahdesta Suomen tunnetusta shoegaze-bändistä (toinen on siis Murmansk) se mielenkiintoisempi, ja samalla myös hieman psykedeelisempi.

Kolmen Joensuun muodostama trio (joista tosin vain kaksi ovat veljeksiä, laulaja-kitaristi Mikko ja rumpali Markus) ehti soittaa vain reilut puoli tuntia, mutta bändin kiehtova ainakin Spiritualizedin ja The Stoogesin kanssa flirttaileva kitarafeedbackvyörytys ja valoshow avasivat festariurakan oikein mukavasti. Viimeisenä biisinä kuultu avaruusrock-tulkinta Bruce Springsteenin I’m on Firesta nosti ainakin itselleni hymyn huulille. Puun alla istuminen varjeli myös kastumiselta.

Iltakymmeneltä lähellä Brunkebergstorg’ia sijainneelle Gustav Adolfs Torg’n lavalle noussut Värttinä oli yksi syy koko Ruotsin-visiitille. Bändi on viettänyt hiljaiseloa viime syksystä lähtien muutamia pistokeikkoja silloin tällöin heittäen, mutta välillä ainakin itse olen ollut huolestunut bändin tulevaisuudesta. Mutta kaikki pitkäikäiset bändit tarvitsevat tauon, sehän on selvä.

Mielenkiintoista Värttinässä on se, että viisi kertaa bändin nähneenä se yllättää edelleen. Äitiyslomalla olevaa Mari Kaasista tuurasi Honey B and the T-bonesin Aija Puurtinen, ja ensimmäistä kertaa Värttinän historiassa mukana on myös kosketinsoittaja. Soundimaailma oli siitäkin huolimatta askeettisempi kuin ennen (kitaran, buzukin ja saksofonin loistaessa poissaolollaan), mutta luultavasti tämä setti oli vasta jonkinlaista kokeilua uudella jäsenistöllä. Biisivalinnat olivat festareille sopivia meneviä ralleja, joskin keikan suvantona toiminut Miero-albumin Maaria kasvoi hienosti setin parhaaksi hetkeksi.

Illan päätti samaisella torilla Apocalyptica. Ilmiö jo syntyessään ollut sellohevibändi luotti James Hetfieldin ja Kirk Hammettin sävellyksiin, sillä ainakin puolet keikasta oli Metallica-materiaalia. Lieneekö syynä bändin epäluottamus omiin sävellyksiin vai se, ettei yhtyeen mielestä Metallicaa soiteta tarpeeksi…? Tulkinnat vaihtelivat melko arvattavista oikeasti oivaltaviin versioihin. Parasta antia oli ehkä One, kun taas For Whom The Bell Tollsista soitettiin vain noin puolet. Bändin oman materiaalin kanssa oli vähän sama ongelma; välillä sellot soivat erittäin kauniisti tai murhaavan voimakkaasti, kun taas välillä sahaus oli melko mielikuvituksetonta takomista.

Perjantai-iltapäivällä oli aikaa kierrellä kaupungilla muun muassa ostelemassa levyjä. Ruotsalaista musiikkia on yllättävän vaikeaa löytää Suomesta, jotain kentejä ja annajärvisiä lukuunottamatta. Siksi ilo olikin suuri, kun Drottninggatanin Bengansista löytyi muun muassa Cornelis Vreeswijkiä, Peps Perssonia ja Samla Mammas Mannaa läjäpäin ja vielä halvalla.

Muuten päivää ja iltaa tuli vietettyä Brunkebergstorg’n läheisyydessä, sillä perjantain kaikki mielenkiintoiset keikat järjestettiin siellä. Neljältä esiintynyttä Joose Keskitaloa ja Kolmatta maailmanpaloa oli odottamassa melko vähälukuinen yleisö, mutta yleisö valui torille pikkuhiljaa.

Setti oli hyvin pitkälti samanlainen mitä pari viikkoa aiemmin Facesissa, tosin vaisummalla tunnelmalla (johtui pitkälti ajankohdasta ja yleisöstä) mutta paremmilla soundeilla. Keikan erikoisuuksia olivat laulajan itsensä englanninkieliset välispiikit, ja ennen keikkaa eturivissä istuneet, mutta ensimmäisen biisin jälkeen poistuneet ”hail satan”-paitaiset metallimöröt.

Tukholman katuja pyyhkinyt yllättävän raju raekuuro päättyi parahiksi ennen Magyar Possea. Porilainen post-rock-ihme on pitänyt jo pitkän aikaa nähdä, ja vaikkei tunti aivan lunastanutkaan odotuksiani, osoitti bändi silti sen, miksi se on niin ainutlaatuinen kaikkien näennäis-dramaattista seinätapettirockia soittavien yhtyeiden virrassa. Ehkä tämäkin toimisi paremmin jollain intiimillä klubilla, vaikka toisinaan bändin suuri sointi täyttäisi kokonaisia stadioneita.

Seuraavana vuorossa ollut Tuomo Prättälä on yksi kiitetyimmistä suomalaisista soulartisteista, enkä yhtään ihmettele. Miehen esikuvatietoinen (etenkin Jamiroquai ja Stevie Wonder tulivat usein mieleen) groove oli juuri niin kansainvälistä, että sitä voisi odottaa kuulevansa niin Tukholmassa kuin New Yorkissakin. Miehen tuotanto tosin näin muuten ei ole itselleni juurikaan tuttua, eivätkä biisit jääneet sen kummemmin mieleen, mutta olisihan tuo esitys voinut olla joutavampikin.

Päivän kääntyessä illaksi esiintyjätkin muuttuivat arvaamaattomammiksi. Elektro-trio Op:l Bastards oli alunperin minulle tuttu vain nimeltä, mutta bändin kieron psykedeelinen kraut-tekno tempoi mukaansa alkutahdeista lähtien. Pimenevään iltaan strobovaloilottelulla kuorrutettu pulputus keräsi lavan eteen illan ehkä suurimman yleisömäärän, ja mukana tanssiminen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lopulta, varttia vaille kahdentoista maissa Brunkenbergstorg’n suomalaiskimaran saapui päättämään Rättö ja Lehtisalo. Kuten tavallista, luvassa oli hurmiollinen performanssi, joka sisälsi heviposeerauksia, ritualistista jamittelua sekä Rätön tai-chi’ta. Vaikka yleisöä taisikin olla piirun verran vähemmän mitä Op:l Bastardsin aikana, ei tunnelmasta ollut pulaa.

Vaikka tämänkin viisikon livetemmellys alkaa olla itselleni jo tuttua puuhaa, oli keikan yllätysmomentti sen lopussa. Lieneekö Ruotsissa sitten jokin laki, jonka mukaan metelöinti saa loppua puoli yhdeltä, sillä yhtäkkiä, kesken Lasitehtailijan pataljoonan ylipommieverstin, valot sammuivat, äänikanavat vaimenivat ja soimaan jäivät vain Tomi Leppäsen rummut akustisesti. Tietenkin ratkaisu saattoi olla porilaiseen tapaan tietoinen, mutta bändi itsekin näytti hölmistyneiltä muutaman sekunnin ajan, kunnes järjestäjät sentään älysivät sytyttää valot ja laittaa outromusiikin soimaan, että bändi sentään pääsi kumartamaan ja kiittämään.

Vaikka festivaalit eivät tarjonneetkaan sen suurempia yllätyksiä keikkojen ollessa lähinnä bändien esittelytilaisuuksia, ei reissu toki ollut turha. Varmasti jossain intiimimmässä tilassa tunnelma olisi saattanut nousta enemmänkin, mutta onhan se mielenkiintoista nähdä tuttuja nimiä vähemmän tutuissa esiintymispaikoissa. Asetelma itsessään luo omanlaisen uutuuden tunteen. Ja saivatpahan ruotsalaisetkin mittavan siivun siitä, mitä itänaapurin musiikkielämään oikeasti kuuluu.

Flickrissä näyttää olevan samaisista festareista enemmänkin kuvia, joten gomurisu-nimellä lisätyt ovat omiani.

Etnoilua

Billnäsin ruukkimiljöössä järjestettävä Faces Etnofestival on Kaustisen tavoin kuulunut kesäohjelmistooni neljän vuoden ajan. Tällä kertaa matkaa itse festivaalipaikalle tosin oli 500 kilometrin sijaan 5 kilometriä. Kahdennentoista kerran järjestetty festivaali oli ensi kertaa kestoltaan viisipäiväinen.

Kuten niin monet muutkin festivaalit, myös Faces on vuosien mittaan kasvanut suosiossaan. Tämä on ollut kehitystä niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Ihmettelen sitä, miksi juuri tällaisena lamavuonna festivaalien kesto venyi kahdella päivällä – varsinkin, kun jo keskiviikkona lippukin oli kolmenkymmenen euron hintainen? Itse olisin pistäytynyt Facesissa vain yhtenä päivänä – lauantaina – ellen olisi sattumoisin törmännyt Etelä-Uusimaa –lehden kaksi yhden hinnalla –kuponkeihin, jotka osoittautuivatkin melko näppäriksi lappusiksi. Näin ollen vain torstai jäi näkemättä. Koop Arponen kun ei rehellisesti sanoen oikein kiinnostanut.

Aloitetaan keskiviikosta. Ruukkialue oli alkuillasta todella hiljainen, ja porttien aukeamisen jälkeen vieraat saivat parisen tuntia katsella taidenäyttelyä ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Seitsemältä festivaalien puuhamies Börje Matsson toivotti vajaat parisataa festivaalivierasta tervetulleiksi, ja toivotti lavalle Havuhavina-trion. Traditionaalisia sävelmiä melko traditionaalisesti mutta tyylillä esittänyt naiskolmikko joutui järjettömän kaikuisan hallin ja huonon äänentoiston uhriksi. Itse asiassa koko äänentoistoa ei olisi tarvittu ollenkaan. Mainittakoon, että kolmikon ohjelmistoon kuului muun muassa Kylä vuotti uutta kuuta, jonka on tehnyt tunnetummaksi muuan Värttinä-yhtye.

Toisena lauteille noussut ahvenanmaalainen laulaja-lauluntekijä Torbjörn Engman sai kohdata vieläkin harvalukuisemman yleisön. En tosin itse raaskinut lähteä mihinkään, vaikkakin tämä esitys meni vähän ohi korvien – suurimmilta osin tosin sen kammottavan akustiikan takia.

Illan viimeinen esiintyjä keräsi sisälavalle kuitenkin ansaitsemansa yleisön. Joiku-electronican pioneeri Wimme Saari saapui lavalle jazz-trio RinneRadion kanssa. Nelikon hypnoottinen ja polveileva keikka oli hämmentävä sekoitus ambient-tunnelmointia, joikua ja teknoa. Shamanistiset ravet innoittivat suurimman osan hallista panemaan jalalla koreasti. Faces käynnistyi yskähdellen, mutta on käynnissä.

Perjantaina meno oli jo erilaista. Väljää oli vieläkin, mutta tunnelmaan oli päästy. Facesin hauskuus piilee siinä, ettei se ole pelkkä musiikkitapahtuma, ja vielä vähemmän rock-festari. Ohjelmaa piisaa koko perheelle niin tanssin, teatterin kuin taiteenkin muodossa. Roots village oli luultavasti festarialueen rauhallisin paikka, jonne pystyi pakenemaan muuta hulinaa. Siellä löytyi tekemistä myös lapsille Small faces –nimikkeen alla.

Vaikka Facesissa tosiaan on kaikenlaista nähtävää, pysyttäydyin tänäkin vuonna enimmäkseen musiikkitarjonnassa. Valikoima on mennyt astetta rockimpaan suuntaan, ja miksaajilla tuntui olevan pakottava halu vääntää volyymit kakkoon, oli lavalla sitten mies ja kitara tai punk-bändi. Tämä oli hyvin huono ratkaisu eritoten sisälavalla, jossa Wimme & RinneRadio oli ehkä ainoa soundeiltaan hyvin toiminut yhtye. Perjantaina samaisella lavalla nähtiin stadion-indien suomalainen nimi Underwater Sleeping Society, yllättävän kivaksi tapaukseksi osoittautunut tyttöbändi Pintandwefall ja Pelle Miljoona & Unabomber.

Yksi festivaalin hienoimmista keikoista Wimmen & RinneRadion rinnalla nähtiin perjantai-iltana ulkolavalla. Yhdeksänjäseninen Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast paikkasi mainiosti sen, etten päässyt kesän alussa todistamaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolla. Häikäisevällä intensiteetillä ja taidolla – ovathan Zappan biisit naurettavan komplekseja – soittaneen bändin kruunasi loistava laulaja, Antti Koivula. Setti sisälti kimaran miehen ns. hittituotantoa, Uncle Meatista The Idiot Bastard Sonin kautta Peaches En Regaliaan. Aiemmin illalla lavalle nousi jo Kaustisella tutuksi tullut Kuukumina. Lattarimeininki soi tällä kertaa hieman paremmin, mukana oli jopa pienoista Santana-soundia.

Vasta lauantaina kävijämäärä alkoi vastata viime vuoden lukemia, ainakin silmämääräisesti. Sisälavan rock-tarjonta jatkui, kun vaasalainen progekvartetti Thoby Loth astui lavalle. Bändi edusti genren vähän modernimpaa otetta ja toi välillä mieleen ruotsalaisen Änglagårdin kansanmusiikkipastisseineen. Taidot olivat kohdallaan, mutta musiikista puuttui jotain.

Paremmin toimi kuitenkin tunnin päästä esiintynyt Lost Paragraph, jonka progeilussa soi Canterbury-soundi, Zappa ja välillä myös Magma. Keikan erikoisuus oli, kun sakso-vibrafonisti hakkasi pallogrillin hajalle keskellä lavaa. Bändin pasunistilla taas oli melkoinen festariurakka; ensin hän soitti Zappa-pumpun riveissä, sitten Lost Paragraphissa ja kohtalo oli nousta tälle samaiselle lavalle vielä kolmannen kerran reggae-yhtye Kaikukastin kanssa.

Balkan-vaikutteista folkrockia soittava Transkaakko palasi Billnäsiin kahden vuoden tauon jälkeen ulkolavalle, jälleen levyjulkkareiden merkeissä. Iltapäivällä melko harvahenkiselle yleisölle esiintynyt bändi ei tavoittanut erityisen riehakasta tunnelmaa, joskaan syy ei ollut bändissä itsessään. Laulaja Daniela Fogelholm oli sentään yhtä maaninen kuin aina. Ulkolavalla valloitti myöhemmin myös venäläinen Dobranotch, jonka haitari-viulu-tuuba-rummut –kombo oli sovittanut slaavilaista melankoliaa suorastaan riehakkaaseen asuun.

Rantalava olisi saattanut istua Transkaakolle paremmin, sillä se on Roots villagen tavoin kaukana muusta mekastuksesta ja omaa samanlaisen intiimin tunnelman. Sanalla sanoen omituisen keikan soittaneelle Joose Keskitalolle ja Kolmannelle Maailmanpalolle parempaa paikkaa ei olisi voinut kuvitellakaan. Bluesista ja folk-laulelmista bändi siirtyi keikan aikana jonkinlaiseen reggae-discoon, joka kuulosti kieroutuneelta, mutta kuitenkin Jooselle sopivalta. Uusia biisejä vilisseen keikan encorekin taisi olla pelkkä jami, jonka aikana Keskitalo itse pomppi ympäri lavaa marakassit käsissään.

Vaikka sateisen sunnuntain olisi luullut olevan väkinäinen dagen efter –päivä, oli meininki silloinkin vielä varsin hyvä. Yleisöä oli melkeinpä enemmän kuin perjantaina, joka yllätti ainakin minut. Mustalaismusiikkia soittanut Drom keräsi ulkolavan eteen sadesäästä huolimatta runsaasti väkeä, samaan aikaan kun sisälavalla valmisteltiin Rauhankonserttia, jonka lipputuotot menevät Unicefille. Rauhankonsertin aikaan myös sade lakkasi, joten rantalavalla soittaneen Kari Pyrhönen Bandin yleisö pysyi kuivana. Sinänsä hyvä, ettei Rauhankonsertti syönyt liikaa yleisöä sen aikana muualla esiintyneiltä artisteilta.

Sunnuntaina järjestettiin myös Katusoiton SM-kisojen finaali, jonka voitti kisojen ennakkosuosikki, Porkka Playboys. Vaikka covereita Kikasta Pokémonin tunnariin soittanut bändi kalasteli ääniä huumorilla, oli soittotaitokin ihailtavaa. Viimeistään versio Queenin Bohemian Rhapsodysta yksinkertaisesti räjäytti tajunnan.

Faces jätti kaksijakoiset tunnelmat. Tarjonta oli hyvää, ja sinänsä hyvä että toisiltaan kuulostavien reggae-bändien sijaan bändivalikoima oli monipuolista. Mutta oliko se jo liian rockfestarimaista? Myös kävijämäärä oli huolestuttava, vaikka kuuleman mukaan väkeä oli saman verran kuin viime vuonna, eli 12 000. Kuitenkin ottaen huomioon, että festarit kestivät kaksi päivää pitempään, oli kävijämäärä varmasti pettymys. Ensi vuonna Faces palannee ainakin nettisivujensa mukaan kolmen päivän ohjelmaan. Ja ehkä se on parempi.

Maamoottoreista jouhikkohypnoosiin

Pieneen keskipohjanmaalaiseen kuntaan saapuu kerran kesässä reilut satatuhatta ihmistä juhlimaan kansanmusiikin merkeissä. Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit tuskin esittelyjä kaipaavat, onhan kyseessä Pohjoismaiden suurin ja pitkäikäisin kansanmusiikkitapahtuma. Maateemana oli tänä vuonna Kiina.

Omiin kesärientoihini festivaali on kuulunut jo neljättä kesää peräkkäin. Onpa paikalla tullut pistäydyttyä kersanakin moneen otteeseen, mutta kun myöhemmällä iällä alkoi musiikistakin jotain tajuamaan, rakkaus festivaalia kohtaan syveni. Osasyynä oli myös Värttinän keikka päälavalla vuonna 2006, jonka jälkeen en ole ollut sama ihminen. Tänä vuonna vierailu oli kolmipäiväinen, keskiviikosta perjantaihin.

Keskiviikkona itse festarialueen karkelot jäivät näkemättä, Kansantaiteen keskuksen Kaustinen-salin konsertin takia. Värttinä-naisten Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti Duo Kuunkuiskaajat oli päättänyt lyödä hynttyyt yhteen säveltäjälegenda Einojuhani Rautavaaran pojan, Markojuhanin kanssa. Tiistaina kaksikko esiintyi kanadalais-ukrainalaisten sirkus- ja mimiikkataitelijoiden Jesko von den Steinenin ja Guennadi Tchijovin kanssa. Tämäkin esitys olisi ollut hauska nähdä, ainakin paperilla konsepti vaikutti mielenkiintoiselta.

Markojuhani Rautavaaran viime vuonna ilmestynyt Puukko-albumi on jonkinlainen fuusiofolklevy hardrock-mausteilla, Rautavaara kun harrasti tätä lajia nuoruudessaan. Kokonaisuus on silti vähän tasapaksu yksipuolisten sovitusten takia. Puolitäydelle Kaustinen-salille esiintynyt bändi (Rautavaara: laulu/kitara/mandoliini, Aho: haitari/laulu, Virtanen: harmooni/laulu, Sakari Kukko: puhaltimet, Miri Miettinen: rummut, Teri Mantere: kitara ja Tom Nyman: basso) onnistui kuitenkin tekemään kappaleista akustisissa puitteissa huomattavasti mielenkiintoisempia.

Draamallisesti tarkoin suunitellun setin aluksi Rautavaara saapui lavalle Tom Waitsin elkein laulamalla megafoniin. Myös miehen esiintymisenergia oli ihailtavaa. Konsertin toinen erikoisuus oli lavalla pistäytynyt koira (rotua en osaa mennä sanomaan, melko iso hauveli kuitenkin), joka ulvoi kilpaa Rautavaaran kanssa. Poika on näemmä perinyt isältään konvention rikkomisen.

Muu bändi ei toki jäänyt Rautavaaran varjoon. Aho-Virtanen –kaksikko oli poikkeuksellisesti säestyshommissa, mutta pääsivät loppuvaiheessa eturiviinkin laulamaan. Etenkin Virtasen välillä uhkaavan laahaavana soinut harmooni loi tunnelmaa. Sakari Kukko taas oli juuri niin legendaarinen, mitä Piirpaukkeessa uransa luoneelta puhallinvirtuoosilta voi odottaa.

Sateisena torstaina alueen toisen sisäänkäynnin eteen oli pysäköity rivi Zetoreita. Kyseessä ei ollut traktorifirman mainos, vaan Kimmo Pohjosen illan konsertin valmistelu. Hanurinsoiton Karlheinz Stockhausen tai Sid Vicious – miten asian haluaa nähdä – on tunnettu avantgardistista esityksistään, mutta Maamoottorisinfonia lienee miehen omalaatuisin spektaakkeli. Tämä maatilan äänimaisemaa jäljittelevä teos sai torstaina historiansa suurimman yleisön.

Pohjosen tunnin mittainen teos oli yksinkertaisesti yksi parhaita koskaan näkemiäni keikkoja. Maatalouskoneiden jyskeen päälle soitettu haitari kuulosti niin kierolta, ettei sen edessä voinut muuta kuin seistä myytynä. Areenalla nähtiin Zetorin lisäksi myös moottoripyörä, kansantanssiryhmä ja pari moottorisahaakin. Kolmevuotiaan Outi-possunkin piti tulla piipahtamaan, mutta possuparka taisi vierastaa omituista äänimaailmaa ja yleisömäärää, sillä se ei suostunut tulemaan lavalle.

Konsertti ei ollut pelkkää ulkomusiikillisilla asioilla kikkailua, koska pääosassa olivat koneiden lisäksi Pohjosen toismaailmalliset sävellykset. Olin kuulevani, että mukana oli pari kappaletta Kielo- ja Kluster-levyiltä, mutta muuten materiaali oli itselleni uutta. Hänen sävellyksensä ovat samaan aikaan uhkaavia ja häkellyttävän komeita. Kun lisätään vielä loistava tyylitaju ja mieletön soittoenergia, ei nero-sana ole tässä yhteydessä turhassa käytössä.

Kimmo Pohjonen on ainutlaatuinen taitelija. Suureellisen performanssin keskellä riehui maanisesti irokeesipäinen hanuristi. Maine hurjana ja fyysisenä esiintyjänä on ansaittu. Vaikka esityksessä oli ripaus huumoria, sitä katsoi ja kuunteli myös pelonsekaisella kunnioituksella. Kansantanssiryhmän astuessa areenalle sai vaikutelman kuin hovi olisi yrittänyt viihdyttää valtaistuimellaan istuvaa demonikuningas Pohjosta.

Myös Ravintola Pelimannissa oli festareiden aikaan pienimuotoista ohjelmaa. Satuimme paikalle sattumalta, kun Duo Kuunkuiskaajat soittivat tällä kertaa kaksistaan. Juuri tällaisiin puitteisiin heidän sympaattinen folk-iskelmänsä sopii parhaiten, ainakin harmoonilla ja haitarilla säestettynä.

Perjantain mielenkiintoisimmat esitykset olivat jossain muualla kuin pääareenalla. Yleisön pyynnöstä festivaalin ilme oli palautunut akustisemmaksi, joten pelimannikokoonpanoja soitteli siellä täällä ympäri festarialuetta. Puskasoitto voi tuoda mukanaan mielenkiintoisiakin tuttavuuksia, kuten venäläinen Minus Trelligh. Bändin Jethro Tull-vaikutteinen folkproge sai ohikulkijat pysähtymään.

Myös Klubilla oli hyvä meininki koko illan. Kaustislähtöinen Troka jäi näkemättä, mutta Trepaanit ja Markku Lepistö yhtyeineen olivat mainioita tapauksia. Edellämainittu oli itselleni uusi tuttavuus, mutta bändin maalaileva, suorastaan harras musiikki loi hienoja tunnelmia. Eipä Värttinän ex-hanuristina tunnetun Lepistön ja hänen nelikkonsakaan esitystä voi pahemmin kritisoida, vaikken koko keikkaa ehtinytkään nähdä.

Illan pääkonsertti, Beatlesia sovitettuna folkiksi, oli pettymys. Se oli suorastaan vaivaannuttavan tylsä ja vaaraton. Olli Haaviston bändi soitti hyvin, mutta mekaanisesti. Jake Nyman sekoili juonnoissaan. Katriina Honkanen ja Tarja Merivirta tulkitsivat karismattomasti. Vaikken ole välttämättä Anssi Kelan suurin fani (tosin en jaksa rocktoimittajien jatkuvaa haukkumistakaan), oli hän tarkoituksellisen nasevine välispiikkeineen ehkä vakuuttavin esiintyjä. Toki Eero Raittinenkin valloitti vauhtiin päästessään, mutta miesparka on kyllä ukkoutunut. Hän luki lähestulkoon kaikki sanat paperista.

Pelimannimannitalolla sen sijaan oli mukava tunnelma. Siellä pienimuotoisempi musiikki on saanut jalansijan. Torstaina Ala-Könni-opiston menneen lukuvuoden porukka soitteli musiikkia Suomesta ja muualta, ja perjantai-iltana sai hukkua neljän jouhikon hypnoottiseen matraan Jouhiorkesterin toimesta. Kvartetissa soittaa myös Pekko Käppi, joka on yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia kansanmuusikoita. Mies vaikuttaa myös sekä Sami Kukan bändissä että kokeellista folkkia soittavassa Kiilassa, jonka jäseniä bongasin yleisöstä.

Illan päätteeksi soivat afrokuubalaiset rytmit. Mondossa soittanut Kuukumina onnistui saamaan aikaan yllättävän hyvän svengin, vaikka latinomusiikki onkin vaikea laji ei-kuubalaisille. Bändi ei varsinaisesti yllätyksiä tarjoillut, mutta yleisö sentään rumbasi kiitettävästi.

Kaustisen festivaalit ovat painineet jo vuosia rahaongelmien kanssa. Se ei silti ole vielä häiritsevästi näkynyt tarjonnassa, ja tunnelma on pysynyt aitona markkinatalouden aallokosta huolimatta. Itse asiassa tämän vuoden säästötoimenpiteet jopa paransivat tunnelmaa. Viime vuoden iskelmäjollottajissa, julkkisjuontajissa ja timokotipelloissa kun oli jo vähän kosiskelun makua. Toisaalta perjantai-illan fiilis itse festivaalialueella vähän lässähti, kun Beatlesin jälkeen areenan ohjelma loppui. Vaikka perjantai myös todisti, ettei parhaan tarvitse olla huomion keskipisteenä. Kiva visiitti tänäkin vuonna, joten eiköhän ensi vuonna sitten taas.

Flickr-osio:

Tampereella sattuu ja tapahtuu

Sauna Open Airin ohella Tampereen suurin rocktapahtuma Tammerfest piti sisällään äärimmäisen ennalta-arvattavan ja tympeän tarjonnan. Festivaalin suurimpia nimiä olivat muun muassa PMMP, Popeda ja Yö. Onneksi ei alennuttu vain ja ainoastaan kansan syvien rivien kosiskeluun, sillä esiintyjälistalta löytyi myös Risto, Joose Keskitalo ja Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo. Ja eipä sovi unohtaa tuttuun tapaan Klubin terassilla loistanutta Kari Peitsamoa.

Itselläni jäi Ylioppilastalon Risto-matinea ja Joose Kolmansine maailmanpaloineen näkemättä, mutta tarkoituksena olikin pyöriä Klubin välittömässä läheisyydessä keskiviikkona 8.7. Peitsamon ja R&R&L:n takia.

Epävakainen sää suosi keskiviikkona, sillä Kari Peitsamo sai vetää ensimmäisen neljän keikan sarjastaan aurinkoisessa säässä täpötäydellä terassilla. Tyylistään hän ei ole tinkinyt vuosiin, vaan trubaduurilinjalla mennään edelleen. Biisitoiveitakin laulaja otti mielellään vastaan. Lainakappaleet olivat myös rokkenrollia rehellisimmillään, eli Beatlesia ja Elvistä.

Leppoisaa fiilistä huokuneeseen settiin mahtui kaksi kappaletta myös toisella kotimaisella. Peitsamo kun on aikoinaan tehnyt kokonaisen levyllisen ruotsikielisiä kappaleita. Tältä levyltä soitettiin sen nimikappale, Vi skall spela rock. Toinen biisi oli uusimmalta levyltä löytyvä Låt oss gå till nöjesparken. Biisit Peitsamo omisti Veltto Virtaselle, joka perussuomalaisena oli kuulemma ehdottanut Ruotsalaisen kansanpuolueen lopettamista.

Setin viimeinen biisi oli kuitenkin se grande finale, nimittäin Peitsamon uran suurenmoisin teos, Perseitä, perseitä, perseitä. Tässä vuoden 2009 versiossa liikenneministeri oli vaihtunut ulkoministeriksi – ja miksikäs ei, pitäähän kommunistin aina porvareita haukkua.

Illemmalla kohtalo oli palata takaisin Klubille, mutta tällä kertaa neljän seinän sisään. Olen suorastaan lahjakkaasti onnistunut missaamaan kaikki Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon keikat, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Porilaisten ja Röyhkän kohtaaminen saattaa olla liikaa joillekin Röyhkä-faneille, sillä keikka nojasi vahvasti Rätön ja Lehtisalon avantgardeiluun. Tosin eihän yhteistyön pitänytkään tuottaa mitään tavanomaista. Röyhkäkin näyttää saaneen vain uutta voimaa yhteistyön ansiosta. Harvemmin hänen soololevyillään tai –keikoillaan  kuullaan yhtä vahvaa tulkintaa kuin nyt. Välillä hän ei kuitenkaan tuntunut osaavan päättää miten päin olla, kun porilaisten energia jylläsi.

Setti sisälsi koko bändin tuotannon, eli ne kaksitoista biisiä, jotka löytyvät Hiekkarantaa-levyltä. Kuusihenkinen bändi on luonut levyn akustisesta ilmeestä rockimman ja suuremman, mikä ei toki huono asia ole. Keikan ritualistisuus painottui etenkin loppupuolella, kun kolme viimeistä kappaletta venyivät päälle kymmenen minuutin mittaisiksi junnauksiksi.

Vaikka minä olen nähnyt porilaiset monia kertoja livenä, on yllätysmomentti heidän keikoillaan aina läsnä. Tällä kertaa Mika Rättö istuikin rumpalin jakkaralla ja koskettimia hoiti Magyar Possesta ja Eleanoora Rosenholmista tuttu Pasi Salmi. Lopussa lainaltiin jo drone-projekti Doktor Kettua, kun Lehtisalo siirtyi rumpuihin, muu bändi hakkasi soittimiaan mielipuolisesti, Röyhkä myhäili ja Rättö tuli lavan eteen rääkymään ja esittämään samurai-liikkeitään.

Rättö ja Lehtisalo on ilmiömäinen liveakti, eikä Röyhkä ainakaan hidastanut bändin tahtia. Vaikkei hän ole vielä ehkä päässyt samaan meininkiin mukaan, toimi hän tietynlaisena tasapainottavana voimana. Myös basisti Turo Sinkkonen oli suorastaan hillittömän hillitty, kun hänen vieressään kitaraa soittanut Tuomas Niskanen riehui puolet keikasta. Yhteistyö jatkunee tulevaisuudessakin, joten keikka jättää ilmaan hurmoksen lisäksi uteliaan kysymyksen: mitähän seuraavaksi?

Kuvia tuttuun tapaan Flickristä:

This Charming Man

Viime lauantaina tein jotain uutta ja avartavaa. Jonotin neljä tuntia Kaapelitehtaan Merikaapelihallin edessä. Syynä tähän oli ensinnäkin se, ettei kyseisessä hallissa ole ennalta numeroituja paikkoja, mutta ehkä tätäkin tärkeämpi syy oli hallissa esiintyvä artisti, Steven Patrick Morrissey.

Brittiläisen popin ikoni Morrissey aloitti uransa 80-luvun alussa niin ikään ikoniseksi nousseessa The Smithsissä. Itse innostuin The Smithsistä puolisentoista vuotta sitten, hyvin pitkälti samalla tavalla kuin monista muistakin bändeistä, eli sattumalta. Itseäni bändissä kiehtoi hienostunut 80-luvun soundi, ja etenkin Morrisseyn legendaarinen laulutyyli.

Morrisseyn sooloura tuli tutuksi vasta myöhemmin. On monesti sanottu, että hän teki parasta musiikkia Smithsin aikaan, mikä itse asiassa on osittain totta. Morrissey ja Smitshin kitaristi Johnny Marr (joka sävelsi, Morrissey sanoitti) olivatkin 80-luvun ehdottomasti lyömättömimpiä parivaljakoita. Molemmat täydensivät toisiaan oivallisesti. Marrin kitarakuviot ovat täysin omanlaisiaan, ja Morrisseyn mm. Oscar Wilde –vaikutteinen runous on aina ollut ehdottomuudessaan ihailtavaa.

Morrissey on vuosien kuluessa tehnyt itsestään hahmon, suoranaisen karikatyyrin. Jo terävät sanoitukset, joiden aihepiiri liikkuu ihmissuhdeongelmien kautta yhteiskunnallisiin ongelmiin, ovat joskus herättäneet jopa pahennusta, mutta hämmentäviä ovat olleet hänen haastattelunsakin. Hän on ampunut kovilla niin lihateollisuutta, oikeuslaitosta, kuin Britannian kuningasperhettäkin. Siksi Morrissey onkin niin mielenkiintoinen persoona. Radikaali ja ristiriitainen, mutta kuitenkin haavoittuva. Hänen monimutkainen persoonansa oli myös yksi syy sille, miksi The Smiths hajosi.

Kaapelitehtaalla nähtiin kuitenkin leppoisa keski-ikäinen. Ylväänä diivana pidetty stara toi elkeineen mieleen välillä jopa Bruce Springsteenin, kun hän tarjosi mikkiä yleisölle ja kätteli eturiviä useaan kertaan. Itse olin toisessa rivissä, joka olikin varsin mainio paikka. Enpä ole ennen näin isolla keikalla näin lähellä lavaa ollut. Setti käynnistyi Smithsin suurimmalla hitillä, This Charming Manilla.

Viisihenkisen bändin soitto-ote on poikkeuksellisen raskas, jopa rankempi kuin uusimmalla levyllä, Years of Refusalilla. This Charming Manin suoraviivainen punk-sovitus ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta on toisaalta ihan piristävää, ettei bändi täysin Johnny Marria kopioi. Ehkä vain How Soon Is Now? oli melko lähellä alkuperäisversiotaan. Smiths-klassikoista soitettiin näiden lisäksi vielä Ask, You Just Haven’t Earned It Yet, Baby ja Some Girls Are Bigger Than Others.

Keikan paras hetki osui kuitenkin sen ainoaan hengähdystaukoon. Vuoden 2006 Ringleader of the Tormentors –levyltä mahtui mukaan vain yksi kappale, mutta se olikin levyn kirkkasti paras. Päälle seitsenminuuttinen Life Is A Pigsty on jo levyllä mestariteos, joten live-versio oli tietenkin uskomattoman hieno. Vaikka puolitoistatuntinen keikka ei menettänyt tunnelmaansa hetkeksikään, mainittakoon muiksi kohokohdiksi vielä I’m Throwing My Arms Around Paris ja keikan päättänyt kolmikko Irish Blood, English Heart, I’m OK By Myself ja First of the Gang to Die. Joten vaikka Morrissey parhaat biisinsä tekikin The Smithsin riveissä, kuuluivat tämän keikan hienoimmat hetket yksinomaan hänen soolotuotannolleen.

Kaapelitehtaan 2800 henkeä vetävä Merikaapelihalli on soundeiltaan huono, koska se on pelkkää kiveä. Siksi eturivi saattoikin olla myös soundillisesti paras paikka. Siinä soundit eivät olleet vielä ehtineet sulautua puuroksi.

Morrissey itse tuntui olevan erinomaisessa vedossa. Hänen uudempien YouTubesta bongattujen keikkavideoiden perusteella mies on kärsinyt paljonkin ääniongelmista, mutta tänä iltana häneltä tuskin olisi voinut parempaa laulusuoritusta toivoa. Välispiikit olivat tutun nasevia, ja mainitsipa hän myös Michael Jacksonin tapauksen, epäsuorasti tosin. Morrissey ihmetteli myös, miksi Helsingin levykaupat vähenevät. En ihan tätä väitettä ymmärtänyt, koska niitähän on tullut vain lisää.

Keikan tunnelmaa lisäsivät riehakkaan yleisön lisäksi myös hallin lämpötila, joka oli siinä 30-40 asteen hujakoilla. Itselläni keikan jälkeen oli olo, kuin olisi käynyt uimassa vaatteet päällä. Vaihtoipa maestro itsekin paitaa neljä kertaa. Keikan kestokin oli juuri sopiva, sillä loppua myöten veto tuntui loppuvan ainakin yleistöltä. Encoren lopuksi Morrissey heitti vielä paitansakin yleisölle, mainiosti juuri siihen paikkaan, missä itsekin seisoin. Eli kotiinviemisiksi lähti melko iso palanen Guccin sinistä ruutupaitaa.

Älkäämme unohtako lämppäriä nimeltä Doll and the Kicks. Niin ikään brittiläinen kokoonpano soitti ajan hengen mukaisesti tanssittavaa discorokkia. Ihan sympaattinen tapaus, ja on varmasti hienoa päästä lämppäämään Morrisseyta, mutta ei jäänyt erityisen hyvin mieleen. Pääesiintyjä lunasti kuitenkin odotuksensa. Tietenkin parikymmentä biisiä sisältäneeseen settiin voi aina itse keksiä muutoksia (Vauxhall and I’lta olisi voinut tulla Billy Buddin sijaan vaikkapa Hold On To Your Friends ja Smithsiltä olisi voitu soittaa vaikka Still Ill tai Half a Person), mutta vähän vaikeaa on valittaa, suuri taiteilija esitti sentään suuren keikan.

Kuningas on poistunut

Aihe on suorastaan häpeilemättömän ajankohtainen, mutta minkäs sille voi. Michael Jackson oli minulle sentään ensimmäinen suuri idoli, viisi-kuusivuotiaasta sinne yhdeksänvuotiaaseen saakka.

Itse sain tietää kuolemasta jo aamuyöllä, kun kaveri lähetti tekstarin. Kuumana yönä kun ei meinannut saada muutenkaan unta, niin tämä nyt ei ainakaan helpottanut nukkumista. Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaikka kyseessä olikin shokki, ei yllätys ollut kuitenkaan aivan täydellinen.

Michael Jackson eli traagisen elämän, joka oli käytännössä alusta loppuun pelkkää stressaamista. Hänen terveytensä oli ollut huono jo vuosikausia. Siksi on tavallaan ymmärrettävää, että terveys luhistuu jo nuoressa iässä. Kuitenkin hän tulevaa konserttisarjaa koskevissa esiintymisissä oli ihan hyväkuntoisen oloinen. Kuningas oli palaamassa vielä kerran. Mutta kuitenkin kävi näin. Elviksen kuolemahan oli vähän samankaltainen – masentunut ihmisraunio sortuu lopulta lääkkeisiin.

Hän oli hahmona ja henkilönä epäilemättä omituinen, jonka monet ongelmat olivat ainakin osittain hänen omaa syytään. Mutta voiko ihmisestä, joka ei elänyt päivääkään normaalia elämää, tulla normaali? Ehkä lopullinen käännekohta hänen terveytensä heikkenemisessä oli pedofiliaoikeudenkäynti. Jää varmaan ikuisesti hämärän peittoon, oliko hän loppujen lopuksi lasten hyväksikäyttäjä. Toisen oikeudenkäynnin hän voitti, toisessa hän muistaakseni maksoi toisen osapuolen hiljaiseksi. Toisaalta tämänkin tapauksen voi rinnastaa hänen traumaansa menetetystä lapsuudesta – vaikka kieroutunut projisointi olikin.

En ole vanhemmalla iällä erityisen paljon Michael Jacksonin musiikkia kuunnellut. Jossain vaiheessa Jackson sitten jäi, enkä hänen musiikkinsa ainakaan herran elinaikana koskaan sen enempää palannut. Vaikka on niitä levyjä aina välillä tullutkin kuunneltua. Mutta se ei toki estänyt minua arvostamasta hänen elämäntyötään – niin jeesustelulta kuin se saattaa kuulostaakin. Kerran minä ihan oikeasti olin fanaattinen Jackson-intoilija. Siksi tuntuu oudolta, että hän on kuollut. Tuskin kenenkään muusikon kuolema ole minua näin vielä koskettanut – ei edes Juicen (ja hänen terveydentilahan tosiaan oli mitä oli).

Siksi Michael Jacksonilla on minulle valtava nostalgia-arvo. Tällä hetkellä katson YouTubesta pätkiä hänen Moonwalker-elokuvastaan (joka näkyykin olevan siellä kokonaisuudessaan, osiin pätkittynä tosin). Muistan, kun joskus yli kymmenen vuotta sitten se löytyi jostain videovuokraamosta. Ja sitähän tuli sitten katsottua. Se on niin surrealistinen, kuin muistinkin sen olevan. Välissä on konserttitaltiointeja, välissä taas psykedeelisiä vaha-animaatioita.

Minun piti kirjoittaa jonkinlainen tuumailu Morrisseysta, joka on viimeisen vuoden aikana noussut – jos nyt ei ihan samaan arvoon missä Jackson oli aikanaan, niin ainakin jonkinlaiseksi kotiepäjumalaksi. Huomennahan herra siis Kaapelitehtaalla esiintyy. Laitan vaikka sitten keikkaraporttia.

Ja keikoista puheen ollen, minä olin yksi niistä 87 tuhannesta suomalaisesta, jotka olivat etuoikeutettuja näkemään Jacksonin livenä Helsingin olympiastadionilla 1997. Joten eiköhän oteta yksi Michael Joseph Jacksonille.