This Charming Man

Viime lauantaina tein jotain uutta ja avartavaa. Jonotin neljä tuntia Kaapelitehtaan Merikaapelihallin edessä. Syynä tähän oli ensinnäkin se, ettei kyseisessä hallissa ole ennalta numeroituja paikkoja, mutta ehkä tätäkin tärkeämpi syy oli hallissa esiintyvä artisti, Steven Patrick Morrissey.

Brittiläisen popin ikoni Morrissey aloitti uransa 80-luvun alussa niin ikään ikoniseksi nousseessa The Smithsissä. Itse innostuin The Smithsistä puolisentoista vuotta sitten, hyvin pitkälti samalla tavalla kuin monista muistakin bändeistä, eli sattumalta. Itseäni bändissä kiehtoi hienostunut 80-luvun soundi, ja etenkin Morrisseyn legendaarinen laulutyyli.

Morrisseyn sooloura tuli tutuksi vasta myöhemmin. On monesti sanottu, että hän teki parasta musiikkia Smithsin aikaan, mikä itse asiassa on osittain totta. Morrissey ja Smitshin kitaristi Johnny Marr (joka sävelsi, Morrissey sanoitti) olivatkin 80-luvun ehdottomasti lyömättömimpiä parivaljakoita. Molemmat täydensivät toisiaan oivallisesti. Marrin kitarakuviot ovat täysin omanlaisiaan, ja Morrisseyn mm. Oscar Wilde –vaikutteinen runous on aina ollut ehdottomuudessaan ihailtavaa.

Morrissey on vuosien kuluessa tehnyt itsestään hahmon, suoranaisen karikatyyrin. Jo terävät sanoitukset, joiden aihepiiri liikkuu ihmissuhdeongelmien kautta yhteiskunnallisiin ongelmiin, ovat joskus herättäneet jopa pahennusta, mutta hämmentäviä ovat olleet hänen haastattelunsakin. Hän on ampunut kovilla niin lihateollisuutta, oikeuslaitosta, kuin Britannian kuningasperhettäkin. Siksi Morrissey onkin niin mielenkiintoinen persoona. Radikaali ja ristiriitainen, mutta kuitenkin haavoittuva. Hänen monimutkainen persoonansa oli myös yksi syy sille, miksi The Smiths hajosi.

Kaapelitehtaalla nähtiin kuitenkin leppoisa keski-ikäinen. Ylväänä diivana pidetty stara toi elkeineen mieleen välillä jopa Bruce Springsteenin, kun hän tarjosi mikkiä yleisölle ja kätteli eturiviä useaan kertaan. Itse olin toisessa rivissä, joka olikin varsin mainio paikka. Enpä ole ennen näin isolla keikalla näin lähellä lavaa ollut. Setti käynnistyi Smithsin suurimmalla hitillä, This Charming Manilla.

Viisihenkisen bändin soitto-ote on poikkeuksellisen raskas, jopa rankempi kuin uusimmalla levyllä, Years of Refusalilla. This Charming Manin suoraviivainen punk-sovitus ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta on toisaalta ihan piristävää, ettei bändi täysin Johnny Marria kopioi. Ehkä vain How Soon Is Now? oli melko lähellä alkuperäisversiotaan. Smiths-klassikoista soitettiin näiden lisäksi vielä Ask, You Just Haven’t Earned It Yet, Baby ja Some Girls Are Bigger Than Others.

Keikan paras hetki osui kuitenkin sen ainoaan hengähdystaukoon. Vuoden 2006 Ringleader of the Tormentors –levyltä mahtui mukaan vain yksi kappale, mutta se olikin levyn kirkkasti paras. Päälle seitsenminuuttinen Life Is A Pigsty on jo levyllä mestariteos, joten live-versio oli tietenkin uskomattoman hieno. Vaikka puolitoistatuntinen keikka ei menettänyt tunnelmaansa hetkeksikään, mainittakoon muiksi kohokohdiksi vielä I’m Throwing My Arms Around Paris ja keikan päättänyt kolmikko Irish Blood, English Heart, I’m OK By Myself ja First of the Gang to Die. Joten vaikka Morrissey parhaat biisinsä tekikin The Smithsin riveissä, kuuluivat tämän keikan hienoimmat hetket yksinomaan hänen soolotuotannolleen.

Kaapelitehtaan 2800 henkeä vetävä Merikaapelihalli on soundeiltaan huono, koska se on pelkkää kiveä. Siksi eturivi saattoikin olla myös soundillisesti paras paikka. Siinä soundit eivät olleet vielä ehtineet sulautua puuroksi.

Morrissey itse tuntui olevan erinomaisessa vedossa. Hänen uudempien YouTubesta bongattujen keikkavideoiden perusteella mies on kärsinyt paljonkin ääniongelmista, mutta tänä iltana häneltä tuskin olisi voinut parempaa laulusuoritusta toivoa. Välispiikit olivat tutun nasevia, ja mainitsipa hän myös Michael Jacksonin tapauksen, epäsuorasti tosin. Morrissey ihmetteli myös, miksi Helsingin levykaupat vähenevät. En ihan tätä väitettä ymmärtänyt, koska niitähän on tullut vain lisää.

Keikan tunnelmaa lisäsivät riehakkaan yleisön lisäksi myös hallin lämpötila, joka oli siinä 30-40 asteen hujakoilla. Itselläni keikan jälkeen oli olo, kuin olisi käynyt uimassa vaatteet päällä. Vaihtoipa maestro itsekin paitaa neljä kertaa. Keikan kestokin oli juuri sopiva, sillä loppua myöten veto tuntui loppuvan ainakin yleistöltä. Encoren lopuksi Morrissey heitti vielä paitansakin yleisölle, mainiosti juuri siihen paikkaan, missä itsekin seisoin. Eli kotiinviemisiksi lähti melko iso palanen Guccin sinistä ruutupaitaa.

Älkäämme unohtako lämppäriä nimeltä Doll and the Kicks. Niin ikään brittiläinen kokoonpano soitti ajan hengen mukaisesti tanssittavaa discorokkia. Ihan sympaattinen tapaus, ja on varmasti hienoa päästä lämppäämään Morrisseyta, mutta ei jäänyt erityisen hyvin mieleen. Pääesiintyjä lunasti kuitenkin odotuksensa. Tietenkin parikymmentä biisiä sisältäneeseen settiin voi aina itse keksiä muutoksia (Vauxhall and I’lta olisi voinut tulla Billy Buddin sijaan vaikkapa Hold On To Your Friends ja Smithsiltä olisi voitu soittaa vaikka Still Ill tai Half a Person), mutta vähän vaikeaa on valittaa, suuri taiteilija esitti sentään suuren keikan.

Kuningas on poistunut

Aihe on suorastaan häpeilemättömän ajankohtainen, mutta minkäs sille voi. Michael Jackson oli minulle sentään ensimmäinen suuri idoli, viisi-kuusivuotiaasta sinne yhdeksänvuotiaaseen saakka.

Itse sain tietää kuolemasta jo aamuyöllä, kun kaveri lähetti tekstarin. Kuumana yönä kun ei meinannut saada muutenkaan unta, niin tämä nyt ei ainakaan helpottanut nukkumista. Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaikka kyseessä olikin shokki, ei yllätys ollut kuitenkaan aivan täydellinen.

Michael Jackson eli traagisen elämän, joka oli käytännössä alusta loppuun pelkkää stressaamista. Hänen terveytensä oli ollut huono jo vuosikausia. Siksi on tavallaan ymmärrettävää, että terveys luhistuu jo nuoressa iässä. Kuitenkin hän tulevaa konserttisarjaa koskevissa esiintymisissä oli ihan hyväkuntoisen oloinen. Kuningas oli palaamassa vielä kerran. Mutta kuitenkin kävi näin. Elviksen kuolemahan oli vähän samankaltainen – masentunut ihmisraunio sortuu lopulta lääkkeisiin.

Hän oli hahmona ja henkilönä epäilemättä omituinen, jonka monet ongelmat olivat ainakin osittain hänen omaa syytään. Mutta voiko ihmisestä, joka ei elänyt päivääkään normaalia elämää, tulla normaali? Ehkä lopullinen käännekohta hänen terveytensä heikkenemisessä oli pedofiliaoikeudenkäynti. Jää varmaan ikuisesti hämärän peittoon, oliko hän loppujen lopuksi lasten hyväksikäyttäjä. Toisen oikeudenkäynnin hän voitti, toisessa hän muistaakseni maksoi toisen osapuolen hiljaiseksi. Toisaalta tämänkin tapauksen voi rinnastaa hänen traumaansa menetetystä lapsuudesta – vaikka kieroutunut projisointi olikin.

En ole vanhemmalla iällä erityisen paljon Michael Jacksonin musiikkia kuunnellut. Jossain vaiheessa Jackson sitten jäi, enkä hänen musiikkinsa ainakaan herran elinaikana koskaan sen enempää palannut. Vaikka on niitä levyjä aina välillä tullutkin kuunneltua. Mutta se ei toki estänyt minua arvostamasta hänen elämäntyötään – niin jeesustelulta kuin se saattaa kuulostaakin. Kerran minä ihan oikeasti olin fanaattinen Jackson-intoilija. Siksi tuntuu oudolta, että hän on kuollut. Tuskin kenenkään muusikon kuolema ole minua näin vielä koskettanut – ei edes Juicen (ja hänen terveydentilahan tosiaan oli mitä oli).

Siksi Michael Jacksonilla on minulle valtava nostalgia-arvo. Tällä hetkellä katson YouTubesta pätkiä hänen Moonwalker-elokuvastaan (joka näkyykin olevan siellä kokonaisuudessaan, osiin pätkittynä tosin). Muistan, kun joskus yli kymmenen vuotta sitten se löytyi jostain videovuokraamosta. Ja sitähän tuli sitten katsottua. Se on niin surrealistinen, kuin muistinkin sen olevan. Välissä on konserttitaltiointeja, välissä taas psykedeelisiä vaha-animaatioita.

Minun piti kirjoittaa jonkinlainen tuumailu Morrisseysta, joka on viimeisen vuoden aikana noussut – jos nyt ei ihan samaan arvoon missä Jackson oli aikanaan, niin ainakin jonkinlaiseksi kotiepäjumalaksi. Huomennahan herra siis Kaapelitehtaalla esiintyy. Laitan vaikka sitten keikkaraporttia.

Ja keikoista puheen ollen, minä olin yksi niistä 87 tuhannesta suomalaisesta, jotka olivat etuoikeutettuja näkemään Jacksonin livenä Helsingin olympiastadionilla 1997. Joten eiköhän oteta yksi Michael Joseph Jacksonille.

Ei-macho mestariteos

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo – Hiekkarantaa (Ektro 2009) | 1. Hiekkarantaa 2. Kesäinen Polku 3. Saarenmaa 4. Näin sut unessa 5. Ei kai miehen tarvi aina olla macho 6. Toinen kerta 7. Kesätyttö 8. Kulta intissä 9. Joulu Thaimaassa 10. Sut kerran nähdä sain 11. Oi kaunis Anna-Liisa 12. Kaupungin kaunein tyttö

Nyt on aika arvostella tämä.

Tuntuu edelleen jotenkin uskomattomalta, että kaikista maailman ihmisistä juuri Kauko Röyhkä lyö hynttyynsä yhteen Porin urhojen, Mika Rätön ja Jussi Lehisalon, kanssa. Lehtisalo ja Röyhkä ovat tosin tunteneet toisensa jo vuosia ja arvostavat toistensa elämäntöitä, joten sikäli kollaboraatio on luontevaa jatkumoa. Yhteistyö oli luonnollisesti myös iso mediatapaus, joka nosti myös Rätön ja Lehtisalon hetkeksi valtavirtaradioihin ja isojen rock-lehtien otsikoihin.

Porilaiskaksikko on tottunut hämmentämään. Jälleen kerran he onnistuvat siinä. Musiikillisesti kyseessä on ehkä suoraviivaisinta Rättö&Lehtisaloa koskaan, näitä biisejä kun on jopa sävelletty! Sanoitusten virkaa toimittavat Röyhkän pöytälaatikosta kaivamansa iskelmäsanoitukset, jotka eivät iskelmäprinsseille tai –prinsessoille ole syystä tai toisesta kelvanneet.

Jussi Lehtisalon mukaan levystä kaavailtiin jotain hyvinkin kokeellista monumenttia, mutta Rätön tullessa mukaan ja asioiden muuttuessa lopputulos kehkeytyikin tällaiseksi. Pääroolissa on Röyhkän omaleimainen tulkinta ja sanoitukset, jotka todellakin ovat häpeilemättömästi iskelmää korneimmillaan. Kaipuu elämänkumppanin luokse ja epäonnistunut rakkaus ovat siis toistuvia teemoja. Välillä rakkaudenhimo lähentelee jo jonkinlaisen neuroosin rajoja. Ehditään levyllä tosin muistella kesääkin ja viettää joulu Thaimaassa.

Kuitenkin sanoitusten alta löytyy jonkinlainen draaman kaari ja merkitys. Ehkä nämä laulut oli tarkoitettu Röyhkän laulettaviksi. Siinä missä joku iskelmätähti tulkitsisi nämä huolettomasti ja paatoksella, on Röyhkän tyyli enemmänkin rujon toteava. Se luo kontrastin, jonka takia sanoitusten ilme onkin jopa surumielinen. Kenties ilmassa on jonkinlaista epäsuoraa manifestia syrjäytyneiden miesten puolesta? Röyhkän esittämä hahmo kulkee yksinään hiekkarantaa pitkin, muistuttaa, että mieskin osaa itkeä ainaisen machoilun sijaan ja matkaa Thaimaaseen lievittämään kaipuutaan. Kohtalo on kuitenkin palata takaisin kotiin haaveilemaan kaupungin kauneimman tytön perään, jonka kuitenkin saa omaksensa ”joku pörssihai tai tangokuningas”.

Röyhkän tarinoita säestää akustispainotteinen, monilla syntikkakerroksilla väritetty äänimaailma.  Mistään tuotetusta jöötistä ei ole kyse, sillä levy nauhoitettiin Lehtisalon mökillä saunomisen lomassa. Se saattaa olla osasyynä sille, miksi sillä onkin niin hengittävä ja välitön tunnelma. Joka tapauksessa soundimaailma on haastava ja keskittymistä kysyvä, sillä vielä monien kuuntelukertojenkin jälkeen levyltä löytyy uusia sovituksellisia oivalluksia. Etenkin Mika Rätön soittamat rummut ovat mielenkiintoisesti toteutettu. Viimeisen Pori-silauksen kokonaisuudelle antavat munkkimaiset mieskuorot, jotka ovat tuttuja monilta Circlen levyiltä, sekä Rättö ja Lehtisalon tavaramerkiksi muodostuneet ähkäisyt ja huokailut.

Biisimateriaali on kauttaaltaan tasokasta, ja vaikkei se koko ajan ole täydellistä tykitystä, ei levyllä kuitenkaan ole yhtään varsinaista hutilyöntiä. Kokonaisuuden asettelukin on tarkkaan harkittu. Välissä on rauhallisempia vetoja, kuten Toinen kerta tai Kulta intissä, mutta mahtuu mukaan myös varsin mahtipontisiksikin äityviä teoksia, kuten Näin sut unessa tai Oi kaunis Anna-Liisa. Jälkimmäinen on myös levyn ehdottomia helmiä, kuten myös jo hitiksi noussut Ei kai miehen tarvi aina olla macho. Monet tosin ovat syyttäneet biisiä itsetarkoituksellisesta hassuttelusta, mutta he ovat väärässä, kappalehan on kerrassaan mainio. Myös Joulu Thaimaassa on tarttuva, vaikka sen sanoitus onkin käsittämättömän banaali. Kaupungin kaunein tyttö taas päättää levyn liki täydellisellä tavalla.

Rohkenenkin sanoa, että tämä levy on klassikko. Tätä levyä tullaan muistelemaan vielä kahdenkymmenen vuoden päästä. Tämä levy tulee vuorenvarmasti olemaan jokaisen itseään kunnioittavan kotimaisen rock-lehden vuoden levyjen top kympissä, ja ne samaiset rock-lehdet palaavat tähän levyyn vielä vuosien päästä listatessaan 2000-luvun parhaita suomalaisia levyjä.

Youtube-materiaalia kolmikolta

Ylioppilas Larvanto pitää lakkia koko kesän

Paljon on kesällä tapahtunut. Ensin oli lakkiaiset, sitten tuli eurovaalit, ja sitten olikin jo pääsykokeet. Kolme suhteellisen isoa tapahtumaa kahden viikon sisään. Vähemmästäkin tulee ähky.

Lakkiaisten jälkeen olisi varmaan pitänyt olla jonkinlainen täyttymyksen tunne. Nyt se lukio sitten oli ohi. Kolmen vuoden aherrus päättyi. Itselleni se tuntui enemmänkin muodollisuudelta ja velvoitteelta. On sitä tässä tullut istuttua kotona neljä kuukautta. Lukiohan loppui jo helmikuussa. En toki kiellä sitä, etteikö kyseessä olisi ollut hieno ja ikimuistoinen päivä, mutta se pitkä uloshengitys tapahtui jo viimeisen lukukauden jälkeen – tai viimeistään kun kirjoitukset päättyivät. Nyt käytiin vain koululla hakemassa lakki.

Eurovaaleista tuli turinoitua jonkin verran jo Istuntosalissa, että ehkäpä ei niistä sen enempää. Oma ehdokkaani ei päässyt sisään. En sitä odottanutkaan, mutta kun hän tuli vastaan lähestulkoon jokaisen vaalikoneen top-10:ssä, niin tein valintani tällä kertaa sitä kautta. Pääsykokeisiin luvun lomassa kun en pahemmin ennättänyt ehdokkaiden agendoja tutkiskella. Mutta uskon, että oikealle henkilölle ääneni sentään meni.

Ehkä luin pääsykokeisiin vähän liikaakin, kun niiden kirjaosio oli melko mitätön verrattuna muihin osioihin. Itse kirja, Media markkinoilla (tai siis sen ruotsinkielinen versio, Medierna på marknaden), on aiheeltaan ihan mielenkiintoinen, mutta vähän kuivasti esitetty. Monet asiat ovat ainakin itselleni tuttuja (median viihteellistyminen, siirtyminen asiajournalismista viihdejournalismiin jne.), mutta oli seassa jonkin verran myös ihan uutta ja tarpeellistakin tietoa. Kokonaisuutena kirja toimii hyvin jonkinlaisena johdatuksena mediapolitiikan ja –toiminnan maailmaan.

Koska hain Social- och kommunalhögskolanin journalistiikka-linjalle, oli kokeen pääpaino kuitenkin kirjoittamisessa. Vaikka olenkin koko ikäni ruotsiksi opiskellut, ei sen kirjoittaminen kuitenkaan suju yhtä sutjakasti kuin suomen. Mutta mielestäni tällä kertaa ei tarvinnut turhan paljon kielen kanssa tuskailla. Ongelmia tuotti enemmänkin järkevän sisällön tuottaminen, mutta luulisin onnistuneeni siinä ihan siedettävästi.

Töölöstä (missä tämä koe pidettiin muuten viimeisen kerran, koko laitos siirtyy käsittääkseni kesän aikana keskustakampukselle) painoinkin sitten heti Kalliossa sijaitsevaan, sarjakuva- ja levykauppa Pitkämieheen. Ilmainen livemusiikki kun toimii aina. Siellähän soitti kanadalainen power metal –ikoni Thor. Jos He-man soittaisi metallia, olisi se luultavasti tällaista. Laulaja heilutteli muovimiekkoja ja –kirveitä, vaihtoi päähänsä erinäisiä kypäriä ja väänsi rautatangon käyräksi. En yllättynyt, kun törmäsin keikalla Jussi Lehtisaloon, hän kun on julkaissut Ektron kautta kaksi bändin levyä ja oli hankkimassa bändiä Suomeen.

Juttutuokio Jussin kanssa johti siihen, että ostin hänen autonsa takakontista Circlen Taantumuksen (tämä vuonna 2001 julkaistu levy julkaistiin nyt Ektron toimesta uudestaan) ja Saturnus Reality –DVD:n. Tuo loistava psykedeelinen ”dokumentti” esitettiin pari vuotta sitten Kiasmassa Avanto-festivaalin yhteydessä, ja olen siitä lähtien halunnut nähdä sen uudestaan. Leffa julkaistiin alkukeväästä No Quarter –firman kautta. Vaikka kyseessä onkin loistava katsaus Circlen estetiikkaan, voi se ulkopuolisen silmin näyttää päämäärättömältä pelleilyltä. Kaikki tapahtuu Jussi Lehtisalon vanhempien mökillä, jonne bändi menee soittamaan ja nauhoittamaan. Metsästä löytyy meteoriittikraatteri, kaislikosta Kaislameren Oraakkeli, banjoa ammutaan jousipyssyllä (muttei osuta) ja Mika Rättö hiihtää ja ui. Elokuva on juuri niin hämmentävä, mitä Circleltä voi odottaa.

Sitten liityin – kavereiden painostuksesta – tähän lopunajan ekshibitionismia palvovaan, ihmiset näyttöruutujensa taakse piiloitetuksi pikselimössöksi muuttavaan yhteisöön, Facebookiin. Saa nyt nähdä, miten senkin kanssa käy. Ehkä sitäkin voisi käyttää johonkin hyödylliseen, vaikkapa oman musiikin tyrkyttämiseen ja Istuntosalin mainostamiseen. Itse asiassa tuossa pääsykoekirjassanikin käsiteltiin Facebookia ja muita vastaavia nettiyhteisöjä, lähinnä siitä näkökulmasta, miten tällaiset sivustot hälventävät julkisuuden ja yksityisyyden rajaa. Täältä minut sitten löytää. Jos nyt aivan innostuu, niin voi sitä kaveriksikin lisätä.

Ja mitäkö järkeä otsikossa on? Katso tämä.

Hippeilyä säässä kuin säässä

Maailma oli kylässä Kaisaniemen puistossa kymmenennen kerran. Itselleni kyseessä oli toinen visiitti, ja tänä vuonna ehdin olla festareilla läsnä molempina päivinä. Tämä erinäisten vapaaehtoistahojen järjestämä ilmaisfestari on ollut osa Helsingin loppukevään tapahtumia jo neljätoista vuotta, ja eihän ilmaista elävää musiikkia sisältävästä tarjouksesta tietenkään voi kieltäytyä.

Kuten kunnon festaritunnelmaan kuuluu, yleisö sai viikonlopun aikana kokea kaikki mahdolliset säätilat ankarista sadekuuroista lähes hellelukemiin yltävään auringonpaisteeseen. Lauantaina meininki lähenteli melkein Woodstockia, kun Kaisaniemen kentän hiekka oli muuttunut mutavelliksi. Kumisaappaat olisivat olleet tarpeen. Sunnuntaina aurinko taas paistoi lähes koko päivän, ja kentänkin koostumus oli vähän kiinteämpi.

Kolmelta lauantaina, kun itse paikalle pääsin, oli puiston eteläosan Savanni-lavalla esiintymässä kotimainen Fat Beat Sound System, Don Johnson Big Bandista tutun Tommy Lindgrenin heiluessa mukana. Kavereiden painostuksesta tuli pitäydyttyä lähinnä musiikkitarjonnassa, vaikka olisihan sitä mielellään mennyt kuuntelemaan alueella pidettyjä lukuisia keskustelujakin.

Lauantai tarjosi musiikin puolelta mielenkiintoisemman kattauksen. Fat Beatin dub-rytmien jälkeen viereisen teltan Monsuuni-lavalla soitti ranskalainen reggaepumppu La Casa Bancale, joka oli myös yksi viikonlopun riehakkaimpia tapauksia. Samaisessa teltassa soitti vähän myöhemmin myös 22-Pistepirkon laulaja P-K Keränen. Savanni-lavalla esiintyi illan päätteeksi mosambikilainen Ghorwane. Onneksi jossain on vielä anarkiaa, sillä bändi on kuulemma joutunut kahnauksiin maansa hallituksen kanssa biisitekstiensä takia.

Välissä tuli myös piipahdettua rautatientorin Mekong-lavalla katsastamassa Duo Kuunkuiskaajat, eli Värttinästä tuttujen Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti. Iskelmä on minulle vaikea musiikinlaji, joka on nykyään banalisoitu törkeästi, mutta ehkäpä tämän kaksikon tekemiset tuovat siihenkin jotain uutta. Musisointikin tapahtuu sopivan pienieleisesti haitarilla ja harmoonilla, eivätkä kaikki sanoituksetkaan nyt aivan rimanalituksiin syyllisty. Toisaalta tällainen musiikki toimisi paremmin jossain iltahämyssä, kuin keskellä päivää sadesäässä.

Sunnuntaina tuli nähtyä muun muassa kotimaiset Maritta Kuula ja Reino and the Rhinos, sekä länsisaharalainen hypnoottista aavikkobluesia soittava Terakaft. Beduiiniasuisen nelikon lisäksi Savanni-lavan edustalle veti väkeä myös iskelmälegenda Eino Grön. Näistä Maritta Kuula toimi ehkä parhaiten, vaikka onkin minulle ollut tähän asti melko tuntematon tapaus. Bassoa keikalla soitteli muuten itse Eeva Koivusalo, 80-luvulla Se-yhtyeessä tunnetuksi tullut nainen.

Festivaaleillahan on tosiaan tapahtumaa niin tanssin, kirjallisuuden kuin politiikankin saralla. Varsinkin poliitikot – ja etenkin eurovaaliehdokkaat – näyttivät aktivoituneen. Antoihan tapahtuma heille mahdollisuuden mainostaa itseään ilmaiseksi. Ihme ei siis ollut, että vihreät ja vasemmistoliitto olivat näkyvimmin edustettuina. Perussuomalaisia paikalla tuskin oli. Heille tämä monikulttuurisuustapahtuma oli varmaankin vain yksi todiste lisää ”uppoavasta lännestä”.

Vaikka Maailma kylässä ei vedäkään vertoja Facesin tunnelmalle (jos näitä ”hippifestareita” nyt haluaa vertailla), voisi paikalla piipahtaa ensi vuonnakin. Nyt vain kohti lakkiaisia, sellaisetkin kun ovat luvassa ensi viikonloppuna.

Ja kuvia löytyy tuttuun tapaan Flickristä:

Pingviinihitti tuplana

Jean Michel Jarre on ainutlaatuinen tapaus. Hän on eittämättä maailman tunnetuin elektronisen musiikin artisti, mikä on toisaalla saanut elektroänkyröille syyn inhota häntä. Kuitenkaan kukaan ei ole koskaan tehnyt mitään vastaavaa kuin hän. Megalomaanisista hyperkonserteista tuttu ranskalainen on uransa aikana tehnyt vain neljä kiertuetta, joista kahdelle on mahtunut mukaan Suomikin.

Hartwall-areenalle ei tietenkään voi ahtaa samanlaisia puitteita kuin mitä hänen monissa ulkoilmakonserteissaan on nähty, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Onhan kiertueen nimikin ”Jean Michel Jarre In-Doors”, eli lähtökohdatkin ovat täysin erilaisia. Siitäkin huolimatta puitteet olivat näyttävät, ja niitä hyödynnettiin musiikkiin sopien mallikkaasti. Minä en ainakaan ole koskaan nähnyt areenalla samanlaista valoshow’ta.

Ensimmäisen kerran vuonna 1997 samaisella Hartwall-areenalla esiintynyt Jarre tarjoili tarkkaan valikoidun setin hänen tunnetuimpia sävellyksiään. Materiaali oli koottu hänen ”konseptilevyiltään”, eli kaikkien biisien nimet olivat tyyliä Oxygene IV, Second Rendez-Vous, Magnetic Fields 2 ja niin edelleen. Ehkä se on ihan ymmärrettävää, että tietyssä vaiheessa vanhat muusikot saavat nostalgianpuuskan ja päättävät soittaa vain niitä kappaleita, mistä heitä eniten arvostetaan. Ja eihän siinä mitään, ovathan monet hänen syntikkasinfonioistaan hienoja levyjä.

Suorastaan luonnottoman nuorekas kuusikymppinen luotti keikalla myös tavaramerkkeihinsä, eli thereminiin ja laserharppuun. Nämä kuuluivat luonnollisesti keikan huippuhetkiin, sillä ovathan ne sen verran legendaarisen maineen saaneet Jarren soitinarsenaalissa. Ne loivat loistavasti sitä aavemaisen elokuvallista, hieman kolkkoakin tunnelmaa, joka on monissa Jarren ambient-teoksissa läsnä. Laserharppu meinasi sammua yhdessä vaiheessa, mutta tämä taisi olla suunniteltua. Jarre halusi vain todistaa, että tämä ihmeellinen soitin tosiaankin on aito, eivätkä sen äänet tule jostain taustalta.

Thereminin ja laserharpun lisäksi keikan erikoisuuksiin lukeutuivat myös haitari ja keytar (eli kaulaan kitaran tapaan ripustettava syntikka). Haitari sointui kokonaisuuteen ehkä paremmin, sillä se toimi Chronologie 6:ssa päämelodiainstrumenttina, kun keytar toimi suurimman osan käyttöajastaan pelkkänä tilutteluleluna, vaikka ihan mielenkiintoisia ääniä Jarre siitä välillä saikin.

Settilista oli rakennettu nostattavaksi, välillä vieden tunnelmaa joko riehakkaampaan tai mietiskelevämpään suuntaan. Toisaalta, esimerkiksi Magnetic Fields 2:n ja Souvenir of Chinan järjestystä olisi voinut muuttaa, koska tämä edellämainittu menohitti olisi voinut tulla syntikkatiluttelun jälkeen ikään kuin kliimaksina, eikä päinvastoin. Nyt tunnelma vähän latistui, kun se sooloilukin oli pääosin vain taustahumpan päälle vedettyä vinguttelua.

Muuten settilista ei juuri huomautettavaa jättänyt, joskin Fourth Rendez-Vous’ta jäin vähän kaipailemaan, ja olisi Jarre voinut Zoolookiltakin jotain soittaa. Alku ja loppukin oli suunniteltu mielenkiintoisesti, sillä Jarre asteli alussa lavalle valkoisen laservalon läpi keytarinsa kanssa Industrial Revolution 2:ta soittaen, lopussa tähän samaiseen valoon kadoten soittaessa samaa kappaletta.

Yleisö, joka kattoi noin kolme neljäsosaa areenasta, lämpeni hitaasti, mutta ehdottoman varmasti. Alussa kohteliaan hiljaa ollut väki innostui viimeistään encoreissa, ja tässä vaiheessa tähti itsekin jo vaikutti vilpittömän innostuneelta riehakkaasta vastaanotosta. Encorena tuli Jarren suurimman hitin, Oxygene 4:n (tuttavallisemmin ”pingviinihitti”, sen videossa esiintyvien pingviinien takia) lisäksi Second Rendez-Vous koko 10-minuuttisessa komeudessaan ja Calypso 3.

Mutta tämäkään ei vielä ollut tarpeeksi, vaan Jarre revittiin lavalle vielä toistamiseen. Tässä vaiheessa itselleni paras illan päätös olisi ollut fanfaarimainen Fouth Rendez-Vous, mutta mies päättikin soittaa Oxygene 4:n uudestaan. Näemmä tämä kieli siitä, ettei nelikko ollut enempää biisejä ajatellutkaan soittaa, mutta koska maestro oli niin vaikuttunut suosiostaan, päättivät he sitten vetäistä vielä kerran kiellon päälle. Vaikka keikan aluksi välispiikit tuntuivat vähän maireilta, olin lopussa täysin vakuuttunut siitä, etteivät Jarren lupailut pikaisesta paluusta olleet sanahelinää.

Jarre tuli ja teki juuri sitä, mistä hän on maineensa ansainnut. Hän todisti myös sen, ettei hänen musiikkinsa tarvitse valtavia puitteita toimiakseen, vaan myös tällainen ”pienimuotoisempi” (jos nyt Hartwall-areenaa voi pienimuotoiseksi kutsua) ilmaisu tukee hänen sävellyksiään oivallisesti. Toki futuristisuus välittyy voimakkaammin valoshow’n kautta, mutta sehän toimi mainiosti.

Ja pyynnöstä vielä settilista: (Ei ole omasta takaa, joten en takaa todenmukaisuutta, ilmoita toki jos listassa on jotain vallan disinformatiivista) Industrial Revolution pt 2, Magnetic Fields 1, Equinoxe 7, Rendez-vous pt 3, Oxygene 2, Magnetic Fields 2, Souvenir of China, Oxygene 12, Equinoxe 4, Equinoxe 5, Oxygene 5, Variation 3, Chronologie 6, Idustrial Revolution pt 2, Oxygnene 4, Rendez-vous 2, calypso 3, Oxygene 4 reprise

Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan

Joose Keskitalon tähän mennessä neljän levyn mittainen diskografia on tasoltaan merkittävä. Siksi hän onkin noussut 2000-luvun kirkkaasti parhaaksi laulaja-lauluntekijäksi, ja siksi hän ansaitsee myös ihan oman blogikirjoituksen.

Itse tutustuin Joosen musiikkiin ensimmäisen kerran puolisentoista vuotta sitten, kun satuin kirjastosta löytämään hänen levynsä Kaupungit puristuvat puristimissa. Ei se aluksi mitään valtavia tunteita herättänyt, mutta pidin siitä silti. Kuitenkin, vajaata vuotta myöhemmin, hankin hänen viime vuonna ilmestyneen albuminsa Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo. Silloin olin jo myyty.

Vuosien myötä Joose on noussut Suomen musiikkipiireissä jo melkoisen mittavaan maineeseen, vaikka vain hänen uusin levynsä, Tule minun luokseni, kulta, on noussut Suomen viralliselle listalle, silloinkin vain yhdeksi viikoksi sijalle 25. Siitä huolimatta hänen ja Muuan mies –yhtyeen taannoinen yhteiskeikka Helsingin Korjaamolla oli loppuunmyyty. Tämä edellämainittu levy onkin saanut ihan kiitettävästi julkisuutta, joten ura jatkunee nousujohteisena ainakin kansansuosion kannalta.

Joosen neljä levyä ovat tyyliltään erilaisia, mutta eivät kuitenkaan liian äkkiväärästi toisistaan poikkeavia. Musiikkityylinähän on kitarafolk sen eri muodoissaan, kansanlaulumaisista vedoista bluesin kautta ihan Neil Youngin ja Crazy Horsen mieleen tuovaan raakaan folk-grungeen. Sanoitukset pyörivät pääosin kuoleman ja kristillisen mytologian ympärillä.

Levykvartetista vahvimmiksi ovat minulle muodostuneet tuo kyseinen Kolmas maailmanpalo sekä debyytti Luoja auta. Yksi merkittävä tekijä Joosen levyjen toisistaan poikkeavuudessa on niiden tuotanto. Ovathan ne kaikki soundeiltaan äärimmäisen karuja ja pelkistettyjä, mutta ehkä rosoisuudessaan voiton vie Luoja auta, joka kuulostaa välillä puhelimen läpi äänitetyltä. Rämisevä, kaikkialla sen olemassaolossa muistuteltu, myrkkyruiskukitara vain lisää levyn tinkimätöntä tunnelmaa.

Toinen levy, Kaupungit puristuvat puristimissa, on ilmeeltään vähän iskelmällisempi ja kepeämpi. Melankolia on saanut vähän pehmeämmät kulmat, eikä tuotantokaan ole enää aivan yhtä rämisevä. Tuopa Kilpa-ajaja –kappale mieleen jopa J. Karjalaisen – ihan hyvässä mielessä tosin. Kolmas maailmanpalo on soundeiltaan ehkä puhtain, joskin rosoisuus tulee tällä kertaa biisien sovituksista. Levyllähän musisoi muutamalla raidalla Kolmas maailmanpalo –yhtye, joka tuo mukaan uutta mielenkiintoista ilmettä, Riivaajat –biisin kapakkaswingistä Katso minne meet –biisin minimalistiseen Neil Young –tunnelmaan.

Joose Keskitalon uusin levy kulkee nimellä Tule minun luokseni, kulta. Minusta se on hänen vaikeimmin lähestyttävä teoksensa. Soundit ovat paikkapaikoin taas sitä kolinaa ja räminää mitä ensimmäisellä levyllä, etenkin soolona esitetyissä kappaleissa. Tälläkin levyllä soittelee myös Kolmas maailmanpalo. Vaikean levystä tekee sekä hyytävän kolkko tunnelma että muutamat abstraktit kappaleet. On levyllä ihan ”kunnollisiakin” biisejä, mutta muutamat ovat kestoltaan vain reilun minuutin mittaisia ja sisältävät muutaman rivin tekstiä.

Kuitenkin Joose on lauluntekijänä ainutlaatuinen tapaus kaikin puolin. Harvalla muulla on samankaltaista karismaa ja tulkintakykyä kuin hänellä, vaikka ulkoisen habituksen ensivaikutelma tuskin antaisi hänestä sellaista kuvaa kuin mitä musiikin kautta saa. Monet hänen kappaleensa ovat usein melko pienieleisiä – myös ne raskaammat runttaukset – mutta ne luovat aina tietynlaisen tunnelman, jota kovin moni nykyisistä artisteista saa aikaan. Ehkä karu tuotanto on lauluille eduksi.

Laulujen aiheet ovat mielenkiintoisia. Jooselle ominaisinta on tosiaankin sekoittaa kuolema-aihetta raamatulliseen kuvastoon, joka käy ilmi jo hänen ensimmäisen levyn ensimmäisellä raidalla: ”Hei Luoja, auta mua, mä kuolen kuolen pian.” Luoja auta –levyn kuvastossa vilisevät myös Jeesus ja Juudas, joka Joosen tulkinnan mukaan osti edellämainitun pettämisestä saaduilla rahoilla sähköskeban! Uskonnollinen paatos on uusimmalla levyllä vähän laantunut, kun sitä Kolmannella maailmanpalolla taas jonkin verran oli. Ihan piristävää törmätä laulajaan, joka laulaa raamatullisista aiheista kerrankin uskottavasti, toisin kuin vaivaannuttavat gospelpopparit. Gospel-muusikko Joose kuitenkin kieltää olevansa, enkä minäkään tätä väitettä allekirjoita.

Kaupungit puristuvat puristimissa on sanoituksiltaan ehkä vähiten uhkaava, joskin sitä leimaa taas tietty melankolinen kaiho, kuten biiseissä Asematunnelissa ja Koti-ikävä. Levylle mahtuu mukaan myös kreikkalaista mytologiaa Ikaros laskee mäkeä –biisin muodossa, jossa Ikaros-myytti yhdistetään suomalaisille niin rakkaaseen urheilulajiin, mäkihyppyyn. Kolmannella maailmanpalolla taas ennustetaan sotaa ja maailmanloppua joka tulee ryssäkenraalin muodossa, mutta tuo melankolinen kaiho ilmenee kuitenkin Saimaan rannalla –biisissä.

Uusimmalla levyllä ollaankin sitten harpattu melkeinpä jo mustan huumorin ja kauhuromantiikan puolelle. Vaikka pistäydytään levyllä myös Loviisan ja Olkiluodon ydinvoimaloilla julistamassa Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan. Huumori ilmenee tosin siinä, etteivät laulun aikeet onnistukaan. Mutta entäs jos huomenna…?

Yleensä myös sovitukset tukevat sanoituksia hyvin. Luoja auta –levyn kansanlaulumaiset blues-rallit eivät kysyneet muuta kuin sen kitaran ja huuliharpun kaverikseen, Kun eedenin ovet suljettiin –biisiä lukuunottamatta, joka taas onkin ihan rehellinen rokkibiisi. Uusimmalla levyllä sovitukset ovat taas huolitellumpia. Taustalla kuullaan niin pianoa, sousafonia kuin pasuunaakin (jota soittaa muuten Alamaailman Vasaroiden Erno Haukkala). Ne toimivat eräänlaisina sävyttäjinä ja mausteina, ja istuvatkin soundimaailmaan varsin hyvin.

Parhaimmillaan Joose on niissä riisutuissa laulelmissa. Vaikka toimivat ne sähköisemmätkin biisit hyvin. Siksi Kolmas maailmanpalo on hänen paras levynsä, koska sillä nämä kaksi ovat mainiossa tasapainossa. Luoja auta luottaa taas melkein kauttaaltaan näihin riisuttuihin tulkintoihin, mutta koska kappalemateriaali on niin uskomattoman vahvaa, tekee se kokonaisuudesta melkein yhtä loistavan kuin edellämainitusta. Kaupungit puristuvat puristimissa ja Tule minun luokseni, kulta ovat ehdottomasti myös hyviä levyjä, mutta niiden kokonaisuudesta jää jokin uupumaan näihin kahteen muuhun verrattuna. Kuitenkin niillä on hetkensä.

Kontrastit ovat siis vahvuus. Vaikka Luoja auta onkin enimmäkseen akustinen, on sen viimeinen kappale, Jos olet veli, kuitenkin sen seesteisin teos, ja saattelee levyn loppuun. Se on myös häkellyttävän kaunis. Toista levyä vaivaa ehkä juuri sen kontrastittomuus, koska sillä materiaali on tunnelmaltaan vähän samankaltaista. Kolmannella taas kaiken julistuksen seasta keskelle mahtuu biisit Mennään ajelulle ja Saimaan rannalla, joista jälkeenmainittu lukeutuu niin ikään miehen hienoimpiin lauluihin. Vaikka ryssäkenraalit tulevat ja haudan lepokin jo kutsuu, täytyy ehtiä Saimaan rannalle viemään yksinäinen vene vielä kerran selville selille katsomaan Savonlinnan laivoja. Samanlaista tunnelmaa on myös uusimman levyn päätösbiisissä Kerubi kosketti huuliani. Siinäkin tosin ollaan hautausmaalla, mutta pyhää Sebaotia huojuvat hongat huojuvat myös toivoa.

Sananen vielä live-esityksistä. Minä olen nähnyt Joosen kerran livenä Kolmannen maailmanpalon kera Helsingin Korjaamolla. Lienee turhaa mainita, että livenä hän täytti juurikin ne odotukset, mitä minulla oli. Mukaan mahtui sekä herkkiä folklauluja, että ankaraa bluesia tai omalaatuista hanurivalssia. Hänen lavakarismastaan ja tulkinnan erinomaisuudesta kertonee se, että loppuvaiheessa, kun hän soitti yleisön pyynnöstä kappaleet Jos olet veli ja Kerubi kosketti huuliani, puolet eturivistä itki, etenkin vieressäni seissyt Muuan mies –yhtyeen laulaja Ismo Puhakka. Tämä oli ainakin minulle harvinainen näky, että näin vuolaasti sitä yleisö vetistelemään rupeaa. Se kertoo jo jotain hänen ylivertaisuudestaan suomalaisena lauluntekijänä. Oli siinä itselläkin vähän herkässä.

Joose Keskitalosta voisi varmasti sanailla enemmänkin, mutta kun tämä kirjoitus on jo nyt melkoisen pitkä, niin eiköhän tämän voine jättää tähän. Arvelisin kuitenkin, että tästä kävi hyvin pitkälti ilmi, minkälaisesta muusikosta on kyse. Mainittakoon vielä, että henkilönä hän on mielenkiintoinen. Häntä voisi ulkomuotonsa ja biisiensä perusteella luulla etäiseksi ja hiljaiseksi, mutta yllättävän rennon ja mukavan kuvan hänestä sain, kun Korjaamon keikan jälkeen ehdin hänen kanssaan pari sanaa vaihtaa. Joten tutustukaa Joosen musiikkiin, ja tukekaa suomalaista laatukulttuuria.

Seuraavassa vielä muutama kuva Korjaamolta:

Klara vappen ja silleen

Vappu on jännä. Yhtäällä teinit sammuvat Kaivopuistoon ja katuojiin, toisaalla vanhoilliskommarit heiluttelevat lippujaan ja laulavat vakavina taistolaislaulujaan. Patsaat lakitetaan, laitetaan ylioppilaslakit (tai haalarit tai muut vetimet) päälle, julkaistaan absurdia huumoria sisältäviä vappulehtiä, vappuna tapahtuu paljon. Vappu on samaan aikaan sekä sietämätön, väkinäinen viinanvetojuhla, että ihan kiva kevättä juhlistava, ihmiset yhteen kokoava tapahtuma, jolloin saa juoda simaa ja syödä munkkeja. Koska nehän ovat vapussa kiistämättä se paras asia.

Perttu Häkkisen kolumni viikon Nyt-liitteessä oli mielenkiintoinen, joskaan en tiedä, olenko hänen kanssaan nyt aivan samaakaan mieltä. Koska olen kova jahkailija, voisin todeta hänen kirjoituksensa olevan ihan osuva, mutta taas toisaalta se edustaa tätä tyypillistä Nyt-liitteen yltiökyynistä linjaa; kaikki juhlat ovat kammottavia kollektiivikalabaliikkeja joista ei synny muuta kuin porua ja ruumiita.

Onhan se kuitenkin totta, että nykymuodossaan vapun perinteitä noudatetaan vain näennäisesti, ja pääpaino on siinä alkoholin kaksin käsin kiskomisessa. Se, että viinaa juodaan ja että sitä on paljon, on pakollinen itseisarvo vapusta puhuttaessa. On edelleen hyväksyttävämpää sammua katuojaan kusinen haalari päällä, kuin olla tekemättä tätä. Toisaalta, vapun joukkokännäyksen syy voipi olla melko yksinkertainenkin. Mennessään esimerkiksi Helsingin keskustaan vappuaattoiltana, voi päähän hiipiä nopeasti seuraava ajatus: eihän tällaista voi selvinpäin katsella. Mutta ironista on tosin se, että ensimmäinen työväenvappu oli aikoinaan raittiusliikkeen järjestämä.

En kuitenkaan viitsi tuomita vappua yhtä jyrkin sanankääntein kuin Häkkisen Perttu. Vaikka minua etookin ihmisten naurettava sähläys, en jaksa ruveta tuomitsemaan heitä siitä. Mikäli he eivät vapulleen muuta tekemistä keksi, niin eipä sille kai voi mitään. Ja kyllä vappuna saa alkoholia juoda – niin tein minäkin – mutta ei sitä tarvitse heti sikailuksi vetää. Ja pitääpä tuota sikailua varoa muutenkin näinä päivinä.

Oma vappuni sujui oikein mukavasti, kaukana oksentelevista teekkareista tai Helsingin keskustasta. Itse asiassa pari vuotta sitten kävin Havis Amandan lakitusta katsomassa, eikä se meno nyt niin kamalaa ainakaan siihen aikaan vielä ollut. Vappuaattona istuimme iltaa tuttujen kanssa ja illan päätteeksi katsoin Frank Zappan Baby Snakes –konserttileffan Yle Teemalta. Tänään taas tuli käytyä ensi kertaa perinteikkäällä vappulounaalla Karjaan vanhalla paloasemalla.

Täytyy vain todeta fakta, että suomenruotsalaisten kyky juhlia on vain paljon – sanoisinko – sofistikoituneempaa kuin suomalainen juhlinta. Tunnelma oli juuri sopivan riehakas mieskuoron johtamine juomalauluineen kaikkineen, olematta kuitenkaan liian nukkavieru. Muuan ystäväni oli myös karkeloita todistamassa, eikä hänkään näitä pippaloita pahakseen pannut, vaikka taisimmekin olla ainoat ikäluokkamme edustajat. Ehkä tämä on vain jotain kuivaa pikkuporvarillisuutta, mutta kyllä minä siitä huolimatta valitsen sen mieluummin kuin Kaivopuistossa ördäämisen.

Olen tosin ajatellut, että jonain vappuna voisi toki mennä käymään Helsingin keskustassa vilkaisemassa myös muutakin meininkiä kuin tuon Mantan lakituksen – ihan vain kokeillen, että mistä olen jäänyt paitsi. Mutta jääkööt se tulevaisuuteen, tähän vappuun olen kuitenkin ihan tyytyväinen.

Politiikka on kivaa/Politiikka on hanurista

Lukuloma ja joutenolo sen kuin jatkuu. Siis mitään pääsykoekirjojahan en ole vielä avannutkaan, mutta kyllä nyt lehtiä on tullut luettua. Enimmäkseen kuitenkin on tullut kuunneltua musiikkia, ja olenpa tuon harrasteen aikana ehtinyt myös liikunnallisia harrasteita harjoittaa. Eipä se kuitenkaan ole juuri auttanut elämän järjestämisessä, ja tässä sitä taas ollaan, puolenyön jälkeen istuskelemassa ja kirjoittamassa.

Joten, sen lisäksi, että voisi niitä pääsykoekirjojakin raottaa, päätin pitkästä aikaa olla yhteydessä eduskunnankin suuntaan. Istuntosali-toimintahan on tosiaan kivasti tässä jäänyt. Tietenkin sivuston jäädyttämisen takana on ollut ihan oikeitakin syitä, kuten yo-kirjoitukset, mutta onpa tuo tapahtumattomuusk ollut toki myös oman lusmuilun syytä. Kuitenkin, kysäisin eduskunnan tiedotuspäälliköltä josko sinnepäin olisi vielä ovet avoinna, ja vastaus oli varsin valoisa tähän harmaaseen – ei nyt arkeen, mutta sanotaan vaikka tylsyyteen. Nimittäin sopimus on vielä voimassa, Istuntosalin toimitus pääsee eduskuntaan torstaisin kyselytunnille.

Nimittäin politiikkahan on kuin onkin kivaa, vaikka se voi samalla ollakin naurettavaa pelleilyä. Minulla on politiikkaan eittämättä ristiriitainen suhde. Siinä on se jokin omalla tavalla kiehtova voimansa. Ehkä siinä on se kausaliteetti, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Halusimme sitä tai emme, riippuu hyvin suuri osa elämämme mahdollisuuksista juurikin siitä, mitä Arkadianmäellä päätetään. Siksi onkin niin hälyttävää, ettei kukaan Suomessa enää tunnu tajuavan politiikasta mitään.

Poliitikkojen fanitus ei kuitenkaan kuulu toimenkuvaani, vaan nimenomaan asioiden seuraaminen. Kriittisyyttä peräänkuulutetaan, mutta en tiedä, viitsinkö käyttää itsestäni nimitystä ”kriittinen”. Kaikki ovat niin kovin kriittisiä ja kyynisiä nykyään. Sanoisin, että olen tarkkailija. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että lähiaikoina on ollut kovin vaikea keksiä mitään erityisen positiivista sanottavaa eduskunnan toiminnasta. Eduskunnan toiminta on ollut jotenkin sekaisin, eikä hallitus tunnu löytävän yhteistä linjaa oikein mistään. Sitten, kaiken sekoilun keskellä, esille pamahtaa jokin Lex Nokian kaltainen poikkeuksellinen laki, joka ajetaan nopeasti läpi, ennen kuin kukaan on mitään huomannut. Tämän jälkeen kaikki palaa samaan päiväjärjestykseen, myös kansan keskuudessa.

Tässä se ongelma onkin, kansa on passivoitunutta. Tietenkin netin ihmemaassa törmää aktivisteihin, mutta heidän vaikutusvaltansa on kuitenkin melko pieni. Ja useimmiten he vaikuttavat vain ärsyttäviltä besserwissereiltä. Käynnissä on jonkinlainen polarisoituminen: Yhdellä laidalla ovat kansan syvät rivit joiden kosketus yhteiskunnallisiin asioihin on Eeva-lehden Vuoden seksikkäin mies –äänestys (jonka ykköspaikka menee siis aina Matti Vanhaselle), toisella laidalla taas monomaaniset kiihkoilijat. Analyysi puuttuu lähes täysin. Sitä kuitenkin tarvitaan. Mutta ehkäpä ne besserwisseritkin ovat tyhjää parempia.

Istuntosalille pitäisi löytää myös uusi aisapari, koska myönnettäköön, että yksin tuon pyörittäminen saattaa käydä vähän ankeaksi. Viime syksy meni jo hyvin pitkälti sooloillen, ja nyt olen päättänyt, että en enää edes halua puuhata enää yhtään mitään entisen kollegani kanssa. En lähde tässä nyt asioita sen enempää selittelemään, mutta sanottakoon vain, että hänen kiinnostuksensa tätä touhua kohtaan on kadonnut totaalisesti, eikä meillä muutenkaan ole enää oikein mitään yhteistä. No, ihmiset muuttuvat, eipä sille kai mitään voi.

Itse olen muuten huomannut, että täällä korvessa kykkiessäni olen muuttunut vieläkin mökkihöperömmäksi. Syynä on tosin osittain myös VR:n hävytön hintataso, jonka takia en pahemmin jaksa Helsingissä enää juosta. Kelan koulumatkatuki kun meni poikki jo ajat sitten. Mutta sosiaaliseen eristäytymiseen antaa lohtua sellaiset hienot asiat kuin afrokuubalainen musiikki ja Absoluuttisen Nollapisteen kerrassaan mainio Arkistokuvaa 1992-2008 DVD. Ja eipä tässä kannata mihinkään enää lähteäkään, kun pitäisi ne pääsykoekirjatkin saada hotkaistua. Tai no, ehkä torstaisin sinne eduskuntaan. Varmaan joku pitää minua nörttinä, mutta otan sen kohteliaisuutena.

nyt soi: Miles Davis – Bitches Brew; levy, jota en koskaan oppinut ymmärtämään alkaa – kohta kolmen vuoden totuttelun jälkeen – aukeamaan minulle. Hurjaa.

Hoplaa

”Olemme tehneet uudistuksia!”, julistaa Keuhkoistakin tuttu Kalevi ”Kake Puhuu” Rainio Eturivi-yhtyeen kappaleessa ”Uudistus”. Nimittäin tylsistyin tuohon vanhaan ulkoasuun, joten päätin kokeilla vähän jotain mielenkiintoisempaa. Vaihdoinpa samalla tuon headerinkin. Se on itse asiassa edelleen samasta paikasta, eli Kortesjärven mummolasta, mutta vähän eri kuva kumminkin. Tykkään sen tunnelmasta. Ja vaikka toisaalta inhoan kaikkea muoviangstia jota viljellään nykyään siellä sun täällä, toimii tämä tummanpuhuva ulkoasu ainakin toistaiseksi.

Päätin myös, että pidän tämän blogin täällä, vaikken siitä aina täysin varma ollutkaan. Ei muuten, mutta vaikea oli päättää, itkenkö vai nauranko, kun kerran satuin vilkaisemaan suomalaisen WordPressin etusivua, ja päivän käytetyimpia tageja: ”maahanmuutto”, ”maahanmuuttokriittisyys”, ”islam”, ”pedofilia”, ”muhammed”, ”muhamettilaisuus”. Mutta eipä tuosta sen enempää.

Näin Kuusumun Profeetan jo kolmatta kertaa livenä, tällä kertaa kera Lowlife Rock’n’Roll Philosophersin Korjaamolla pitkänäperjantaina. Jälkeenmainitun (josta muuten myös Eleanoora Rosenholmin keulakuva Noora Tommila on tuttu) keikka ei pahemmin säväyttänyt, vaikka paranikin loppua kohden. Mutta Kuusumu soitti oikein mukavan setin, joka sisälsi aimo tukun uusiakin kappaleita. Kuitenkin kohokohtia olivat Lyhtykujan paras biisi Täältä tullaan taivas, sekä keikan päättänyt kaksikko Sanansaattaja oraakkeli salamurha hyökkäysvaunu –albumilta, eli Muistokirjoitus ja Jumalat liekeissä.

Eikä keikkailu siihen suinkaan loppunut. Seuraavana päivänä tuli vielä Levykauppa Äxässä pistäydyttyä Digitaalimiehiä katsomassa. Digitaalimiehet taas on Steel Mammothistakin tutun (tietämättömille mainittakoon, että tämäkin bändi kuuluu NWOFHM-piiriin) sarjakuvapiirtäjä Ville Pirisen electro-trio. Ihan hauskan puolituntisen bändi Äxässä soitteli, mitä levyjen selaamiselta ehdin kuulostella. Ja että paketti olisi täydellinen, sattui Äxässä olemaan kahden leiman päivät. Levyjä parani näin ollen ostella oikein urakalla – senkin takia, että kanta-asiakaskorttiini tuli kymmenen leimaa täyteen, eli sain 17 euroa alennusta ostoksistani. Mukaan tarttui seuraavanlaista materiaalia: Rush – A Show of Hands 2LP!, Absoluuttinen Nollapiste – Arkistokuvaa 1992-2008 DVD, Frank Zappa – Weasels Ripped My Flesh CD ja Kraftwerk – Radio-Activity CD.

Näin muuten on pääsiäinen sujunut ihan rauhallisissa merkeissä. Suklaamunista ja sensellaisista en ole koskaan pahemmin välittänyt, mutta mämmi on hyvää. Tulipa tästäkin nyt sisällyksetön kirjoitus. No, ehkä ensi kerralla saa jotain järkevämpää aikaiseksi.