Hippeilyä säässä kuin säässä

Maailma oli kylässä Kaisaniemen puistossa kymmenennen kerran. Itselleni kyseessä oli toinen visiitti, ja tänä vuonna ehdin olla festareilla läsnä molempina päivinä. Tämä erinäisten vapaaehtoistahojen järjestämä ilmaisfestari on ollut osa Helsingin loppukevään tapahtumia jo neljätoista vuotta, ja eihän ilmaista elävää musiikkia sisältävästä tarjouksesta tietenkään voi kieltäytyä.

Kuten kunnon festaritunnelmaan kuuluu, yleisö sai viikonlopun aikana kokea kaikki mahdolliset säätilat ankarista sadekuuroista lähes hellelukemiin yltävään auringonpaisteeseen. Lauantaina meininki lähenteli melkein Woodstockia, kun Kaisaniemen kentän hiekka oli muuttunut mutavelliksi. Kumisaappaat olisivat olleet tarpeen. Sunnuntaina aurinko taas paistoi lähes koko päivän, ja kentänkin koostumus oli vähän kiinteämpi.

Kolmelta lauantaina, kun itse paikalle pääsin, oli puiston eteläosan Savanni-lavalla esiintymässä kotimainen Fat Beat Sound System, Don Johnson Big Bandista tutun Tommy Lindgrenin heiluessa mukana. Kavereiden painostuksesta tuli pitäydyttyä lähinnä musiikkitarjonnassa, vaikka olisihan sitä mielellään mennyt kuuntelemaan alueella pidettyjä lukuisia keskustelujakin.

Lauantai tarjosi musiikin puolelta mielenkiintoisemman kattauksen. Fat Beatin dub-rytmien jälkeen viereisen teltan Monsuuni-lavalla soitti ranskalainen reggaepumppu La Casa Bancale, joka oli myös yksi viikonlopun riehakkaimpia tapauksia. Samaisessa teltassa soitti vähän myöhemmin myös 22-Pistepirkon laulaja P-K Keränen. Savanni-lavalla esiintyi illan päätteeksi mosambikilainen Ghorwane. Onneksi jossain on vielä anarkiaa, sillä bändi on kuulemma joutunut kahnauksiin maansa hallituksen kanssa biisitekstiensä takia.

Välissä tuli myös piipahdettua rautatientorin Mekong-lavalla katsastamassa Duo Kuunkuiskaajat, eli Värttinästä tuttujen Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti. Iskelmä on minulle vaikea musiikinlaji, joka on nykyään banalisoitu törkeästi, mutta ehkäpä tämän kaksikon tekemiset tuovat siihenkin jotain uutta. Musisointikin tapahtuu sopivan pienieleisesti haitarilla ja harmoonilla, eivätkä kaikki sanoituksetkaan nyt aivan rimanalituksiin syyllisty. Toisaalta tällainen musiikki toimisi paremmin jossain iltahämyssä, kuin keskellä päivää sadesäässä.

Sunnuntaina tuli nähtyä muun muassa kotimaiset Maritta Kuula ja Reino and the Rhinos, sekä länsisaharalainen hypnoottista aavikkobluesia soittava Terakaft. Beduiiniasuisen nelikon lisäksi Savanni-lavan edustalle veti väkeä myös iskelmälegenda Eino Grön. Näistä Maritta Kuula toimi ehkä parhaiten, vaikka onkin minulle ollut tähän asti melko tuntematon tapaus. Bassoa keikalla soitteli muuten itse Eeva Koivusalo, 80-luvulla Se-yhtyeessä tunnetuksi tullut nainen.

Festivaaleillahan on tosiaan tapahtumaa niin tanssin, kirjallisuuden kuin politiikankin saralla. Varsinkin poliitikot – ja etenkin eurovaaliehdokkaat – näyttivät aktivoituneen. Antoihan tapahtuma heille mahdollisuuden mainostaa itseään ilmaiseksi. Ihme ei siis ollut, että vihreät ja vasemmistoliitto olivat näkyvimmin edustettuina. Perussuomalaisia paikalla tuskin oli. Heille tämä monikulttuurisuustapahtuma oli varmaankin vain yksi todiste lisää ”uppoavasta lännestä”.

Vaikka Maailma kylässä ei vedäkään vertoja Facesin tunnelmalle (jos näitä ”hippifestareita” nyt haluaa vertailla), voisi paikalla piipahtaa ensi vuonnakin. Nyt vain kohti lakkiaisia, sellaisetkin kun ovat luvassa ensi viikonloppuna.

Ja kuvia löytyy tuttuun tapaan Flickristä: