Kuningas on poistunut
Aihe on suorastaan häpeilemättömän ajankohtainen, mutta minkäs sille voi. Michael Jackson oli minulle sentään ensimmäinen suuri idoli, viisi-kuusivuotiaasta sinne yhdeksänvuotiaaseen saakka.
Itse sain tietää kuolemasta jo aamuyöllä, kun kaveri lähetti tekstarin. Kuumana yönä kun ei meinannut saada muutenkaan unta, niin tämä nyt ei ainakaan helpottanut nukkumista. Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaikka kyseessä olikin shokki, ei yllätys ollut kuitenkaan aivan täydellinen.
Michael Jackson eli traagisen elämän, joka oli käytännössä alusta loppuun pelkkää stressaamista. Hänen terveytensä oli ollut huono jo vuosikausia. Siksi on tavallaan ymmärrettävää, että terveys luhistuu jo nuoressa iässä. Kuitenkin hän tulevaa konserttisarjaa koskevissa esiintymisissä oli ihan hyväkuntoisen oloinen. Kuningas oli palaamassa vielä kerran. Mutta kuitenkin kävi näin. Elviksen kuolemahan oli vähän samankaltainen – masentunut ihmisraunio sortuu lopulta lääkkeisiin.
Hän oli hahmona ja henkilönä epäilemättä omituinen, jonka monet ongelmat olivat ainakin osittain hänen omaa syytään. Mutta voiko ihmisestä, joka ei elänyt päivääkään normaalia elämää, tulla normaali? Ehkä lopullinen käännekohta hänen terveytensä heikkenemisessä oli pedofiliaoikeudenkäynti. Jää varmaan ikuisesti hämärän peittoon, oliko hän loppujen lopuksi lasten hyväksikäyttäjä. Toisen oikeudenkäynnin hän voitti, toisessa hän muistaakseni maksoi toisen osapuolen hiljaiseksi. Toisaalta tämänkin tapauksen voi rinnastaa hänen traumaansa menetetystä lapsuudesta – vaikka kieroutunut projisointi olikin.
En ole vanhemmalla iällä erityisen paljon Michael Jacksonin musiikkia kuunnellut. Jossain vaiheessa Jackson sitten jäi, enkä hänen musiikkinsa ainakaan herran elinaikana koskaan sen enempää palannut. Vaikka on niitä levyjä aina välillä tullutkin kuunneltua. Mutta se ei toki estänyt minua arvostamasta hänen elämäntyötään – niin jeesustelulta kuin se saattaa kuulostaakin. Kerran minä ihan oikeasti olin fanaattinen Jackson-intoilija. Siksi tuntuu oudolta, että hän on kuollut. Tuskin kenenkään muusikon kuolema ole minua näin vielä koskettanut – ei edes Juicen (ja hänen terveydentilahan tosiaan oli mitä oli).
Siksi Michael Jacksonilla on minulle valtava nostalgia-arvo. Tällä hetkellä katson YouTubesta pätkiä hänen Moonwalker-elokuvastaan (joka näkyykin olevan siellä kokonaisuudessaan, osiin pätkittynä tosin). Muistan, kun joskus yli kymmenen vuotta sitten se löytyi jostain videovuokraamosta. Ja sitähän tuli sitten katsottua. Se on niin surrealistinen, kuin muistinkin sen olevan. Välissä on konserttitaltiointeja, välissä taas psykedeelisiä vaha-animaatioita.
Minun piti kirjoittaa jonkinlainen tuumailu Morrisseysta, joka on viimeisen vuoden aikana noussut – jos nyt ei ihan samaan arvoon missä Jackson oli aikanaan, niin ainakin jonkinlaiseksi kotiepäjumalaksi. Huomennahan herra siis Kaapelitehtaalla esiintyy. Laitan vaikka sitten keikkaraporttia.
Ja keikoista puheen ollen, minä olin yksi niistä 87 tuhannesta suomalaisesta, jotka olivat etuoikeutettuja näkemään Jacksonin livenä Helsingin olympiastadionilla 1997. Joten eiköhän oteta yksi Michael Joseph Jacksonille.
Jätä kommentti