This Charming Man
Viime lauantaina tein jotain uutta ja avartavaa. Jonotin neljä tuntia Kaapelitehtaan Merikaapelihallin edessä. Syynä tähän oli ensinnäkin se, ettei kyseisessä hallissa ole ennalta numeroituja paikkoja, mutta ehkä tätäkin tärkeämpi syy oli hallissa esiintyvä artisti, Steven Patrick Morrissey.
Brittiläisen popin ikoni Morrissey aloitti uransa 80-luvun alussa niin ikään ikoniseksi nousseessa The Smithsissä. Itse innostuin The Smithsistä puolisentoista vuotta sitten, hyvin pitkälti samalla tavalla kuin monista muistakin bändeistä, eli sattumalta. Itseäni bändissä kiehtoi hienostunut 80-luvun soundi, ja etenkin Morrisseyn legendaarinen laulutyyli.
Morrisseyn sooloura tuli tutuksi vasta myöhemmin. On monesti sanottu, että hän teki parasta musiikkia Smithsin aikaan, mikä itse asiassa on osittain totta. Morrissey ja Smitshin kitaristi Johnny Marr (joka sävelsi, Morrissey sanoitti) olivatkin 80-luvun ehdottomasti lyömättömimpiä parivaljakoita. Molemmat täydensivät toisiaan oivallisesti. Marrin kitarakuviot ovat täysin omanlaisiaan, ja Morrisseyn mm. Oscar Wilde –vaikutteinen runous on aina ollut ehdottomuudessaan ihailtavaa.
Morrissey on vuosien kuluessa tehnyt itsestään hahmon, suoranaisen karikatyyrin. Jo terävät sanoitukset, joiden aihepiiri liikkuu ihmissuhdeongelmien kautta yhteiskunnallisiin ongelmiin, ovat joskus herättäneet jopa pahennusta, mutta hämmentäviä ovat olleet hänen haastattelunsakin. Hän on ampunut kovilla niin lihateollisuutta, oikeuslaitosta, kuin Britannian kuningasperhettäkin. Siksi Morrissey onkin niin mielenkiintoinen persoona. Radikaali ja ristiriitainen, mutta kuitenkin haavoittuva. Hänen monimutkainen persoonansa oli myös yksi syy sille, miksi The Smiths hajosi.
Kaapelitehtaalla nähtiin kuitenkin leppoisa keski-ikäinen. Ylväänä diivana pidetty stara toi elkeineen mieleen välillä jopa Bruce Springsteenin, kun hän tarjosi mikkiä yleisölle ja kätteli eturiviä useaan kertaan. Itse olin toisessa rivissä, joka olikin varsin mainio paikka. Enpä ole ennen näin isolla keikalla näin lähellä lavaa ollut. Setti käynnistyi Smithsin suurimmalla hitillä, This Charming Manilla.
Viisihenkisen bändin soitto-ote on poikkeuksellisen raskas, jopa rankempi kuin uusimmalla levyllä, Years of Refusalilla. This Charming Manin suoraviivainen punk-sovitus ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta on toisaalta ihan piristävää, ettei bändi täysin Johnny Marria kopioi. Ehkä vain How Soon Is Now? oli melko lähellä alkuperäisversiotaan. Smiths-klassikoista soitettiin näiden lisäksi vielä Ask, You Just Haven’t Earned It Yet, Baby ja Some Girls Are Bigger Than Others.
Keikan paras hetki osui kuitenkin sen ainoaan hengähdystaukoon. Vuoden 2006 Ringleader of the Tormentors –levyltä mahtui mukaan vain yksi kappale, mutta se olikin levyn kirkkasti paras. Päälle seitsenminuuttinen Life Is A Pigsty on jo levyllä mestariteos, joten live-versio oli tietenkin uskomattoman hieno. Vaikka puolitoistatuntinen keikka ei menettänyt tunnelmaansa hetkeksikään, mainittakoon muiksi kohokohdiksi vielä I’m Throwing My Arms Around Paris ja keikan päättänyt kolmikko Irish Blood, English Heart, I’m OK By Myself ja First of the Gang to Die. Joten vaikka Morrissey parhaat biisinsä tekikin The Smithsin riveissä, kuuluivat tämän keikan hienoimmat hetket yksinomaan hänen soolotuotannolleen.
Kaapelitehtaan 2800 henkeä vetävä Merikaapelihalli on soundeiltaan huono, koska se on pelkkää kiveä. Siksi eturivi saattoikin olla myös soundillisesti paras paikka. Siinä soundit eivät olleet vielä ehtineet sulautua puuroksi.
Morrissey itse tuntui olevan erinomaisessa vedossa. Hänen uudempien YouTubesta bongattujen keikkavideoiden perusteella mies on kärsinyt paljonkin ääniongelmista, mutta tänä iltana häneltä tuskin olisi voinut parempaa laulusuoritusta toivoa. Välispiikit olivat tutun nasevia, ja mainitsipa hän myös Michael Jacksonin tapauksen, epäsuorasti tosin. Morrissey ihmetteli myös, miksi Helsingin levykaupat vähenevät. En ihan tätä väitettä ymmärtänyt, koska niitähän on tullut vain lisää.
Keikan tunnelmaa lisäsivät riehakkaan yleisön lisäksi myös hallin lämpötila, joka oli siinä 30-40 asteen hujakoilla. Itselläni keikan jälkeen oli olo, kuin olisi käynyt uimassa vaatteet päällä. Vaihtoipa maestro itsekin paitaa neljä kertaa. Keikan kestokin oli juuri sopiva, sillä loppua myöten veto tuntui loppuvan ainakin yleistöltä. Encoren lopuksi Morrissey heitti vielä paitansakin yleisölle, mainiosti juuri siihen paikkaan, missä itsekin seisoin. Eli kotiinviemisiksi lähti melko iso palanen Guccin sinistä ruutupaitaa.
Älkäämme unohtako lämppäriä nimeltä Doll and the Kicks. Niin ikään brittiläinen kokoonpano soitti ajan hengen mukaisesti tanssittavaa discorokkia. Ihan sympaattinen tapaus, ja on varmasti hienoa päästä lämppäämään Morrisseyta, mutta ei jäänyt erityisen hyvin mieleen. Pääesiintyjä lunasti kuitenkin odotuksensa. Tietenkin parikymmentä biisiä sisältäneeseen settiin voi aina itse keksiä muutoksia (Vauxhall and I’lta olisi voinut tulla Billy Buddin sijaan vaikkapa Hold On To Your Friends ja Smithsiltä olisi voitu soittaa vaikka Still Ill tai Half a Person), mutta vähän vaikeaa on valittaa, suuri taiteilija esitti sentään suuren keikan.
Jätä kommentti