Maamoottoreista jouhikkohypnoosiin

Pieneen keskipohjanmaalaiseen kuntaan saapuu kerran kesässä reilut satatuhatta ihmistä juhlimaan kansanmusiikin merkeissä. Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit tuskin esittelyjä kaipaavat, onhan kyseessä Pohjoismaiden suurin ja pitkäikäisin kansanmusiikkitapahtuma. Maateemana oli tänä vuonna Kiina.

Omiin kesärientoihini festivaali on kuulunut jo neljättä kesää peräkkäin. Onpa paikalla tullut pistäydyttyä kersanakin moneen otteeseen, mutta kun myöhemmällä iällä alkoi musiikistakin jotain tajuamaan, rakkaus festivaalia kohtaan syveni. Osasyynä oli myös Värttinän keikka päälavalla vuonna 2006, jonka jälkeen en ole ollut sama ihminen. Tänä vuonna vierailu oli kolmipäiväinen, keskiviikosta perjantaihin.

Keskiviikkona itse festarialueen karkelot jäivät näkemättä, Kansantaiteen keskuksen Kaustinen-salin konsertin takia. Värttinä-naisten Susan Ahon ja Johanna Virtasen projekti Duo Kuunkuiskaajat oli päättänyt lyödä hynttyyt yhteen säveltäjälegenda Einojuhani Rautavaaran pojan, Markojuhanin kanssa. Tiistaina kaksikko esiintyi kanadalais-ukrainalaisten sirkus- ja mimiikkataitelijoiden Jesko von den Steinenin ja Guennadi Tchijovin kanssa. Tämäkin esitys olisi ollut hauska nähdä, ainakin paperilla konsepti vaikutti mielenkiintoiselta.

Markojuhani Rautavaaran viime vuonna ilmestynyt Puukko-albumi on jonkinlainen fuusiofolklevy hardrock-mausteilla, Rautavaara kun harrasti tätä lajia nuoruudessaan. Kokonaisuus on silti vähän tasapaksu yksipuolisten sovitusten takia. Puolitäydelle Kaustinen-salille esiintynyt bändi (Rautavaara: laulu/kitara/mandoliini, Aho: haitari/laulu, Virtanen: harmooni/laulu, Sakari Kukko: puhaltimet, Miri Miettinen: rummut, Teri Mantere: kitara ja Tom Nyman: basso) onnistui kuitenkin tekemään kappaleista akustisissa puitteissa huomattavasti mielenkiintoisempia.

Draamallisesti tarkoin suunitellun setin aluksi Rautavaara saapui lavalle Tom Waitsin elkein laulamalla megafoniin. Myös miehen esiintymisenergia oli ihailtavaa. Konsertin toinen erikoisuus oli lavalla pistäytynyt koira (rotua en osaa mennä sanomaan, melko iso hauveli kuitenkin), joka ulvoi kilpaa Rautavaaran kanssa. Poika on näemmä perinyt isältään konvention rikkomisen.

Muu bändi ei toki jäänyt Rautavaaran varjoon. Aho-Virtanen –kaksikko oli poikkeuksellisesti säestyshommissa, mutta pääsivät loppuvaiheessa eturiviinkin laulamaan. Etenkin Virtasen välillä uhkaavan laahaavana soinut harmooni loi tunnelmaa. Sakari Kukko taas oli juuri niin legendaarinen, mitä Piirpaukkeessa uransa luoneelta puhallinvirtuoosilta voi odottaa.

Sateisena torstaina alueen toisen sisäänkäynnin eteen oli pysäköity rivi Zetoreita. Kyseessä ei ollut traktorifirman mainos, vaan Kimmo Pohjosen illan konsertin valmistelu. Hanurinsoiton Karlheinz Stockhausen tai Sid Vicious – miten asian haluaa nähdä – on tunnettu avantgardistista esityksistään, mutta Maamoottorisinfonia lienee miehen omalaatuisin spektaakkeli. Tämä maatilan äänimaisemaa jäljittelevä teos sai torstaina historiansa suurimman yleisön.

Pohjosen tunnin mittainen teos oli yksinkertaisesti yksi parhaita koskaan näkemiäni keikkoja. Maatalouskoneiden jyskeen päälle soitettu haitari kuulosti niin kierolta, ettei sen edessä voinut muuta kuin seistä myytynä. Areenalla nähtiin Zetorin lisäksi myös moottoripyörä, kansantanssiryhmä ja pari moottorisahaakin. Kolmevuotiaan Outi-possunkin piti tulla piipahtamaan, mutta possuparka taisi vierastaa omituista äänimaailmaa ja yleisömäärää, sillä se ei suostunut tulemaan lavalle.

Konsertti ei ollut pelkkää ulkomusiikillisilla asioilla kikkailua, koska pääosassa olivat koneiden lisäksi Pohjosen toismaailmalliset sävellykset. Olin kuulevani, että mukana oli pari kappaletta Kielo- ja Kluster-levyiltä, mutta muuten materiaali oli itselleni uutta. Hänen sävellyksensä ovat samaan aikaan uhkaavia ja häkellyttävän komeita. Kun lisätään vielä loistava tyylitaju ja mieletön soittoenergia, ei nero-sana ole tässä yhteydessä turhassa käytössä.

Kimmo Pohjonen on ainutlaatuinen taitelija. Suureellisen performanssin keskellä riehui maanisesti irokeesipäinen hanuristi. Maine hurjana ja fyysisenä esiintyjänä on ansaittu. Vaikka esityksessä oli ripaus huumoria, sitä katsoi ja kuunteli myös pelonsekaisella kunnioituksella. Kansantanssiryhmän astuessa areenalle sai vaikutelman kuin hovi olisi yrittänyt viihdyttää valtaistuimellaan istuvaa demonikuningas Pohjosta.

Myös Ravintola Pelimannissa oli festareiden aikaan pienimuotoista ohjelmaa. Satuimme paikalle sattumalta, kun Duo Kuunkuiskaajat soittivat tällä kertaa kaksistaan. Juuri tällaisiin puitteisiin heidän sympaattinen folk-iskelmänsä sopii parhaiten, ainakin harmoonilla ja haitarilla säestettynä.

Perjantain mielenkiintoisimmat esitykset olivat jossain muualla kuin pääareenalla. Yleisön pyynnöstä festivaalin ilme oli palautunut akustisemmaksi, joten pelimannikokoonpanoja soitteli siellä täällä ympäri festarialuetta. Puskasoitto voi tuoda mukanaan mielenkiintoisiakin tuttavuuksia, kuten venäläinen Minus Trelligh. Bändin Jethro Tull-vaikutteinen folkproge sai ohikulkijat pysähtymään.

Myös Klubilla oli hyvä meininki koko illan. Kaustislähtöinen Troka jäi näkemättä, mutta Trepaanit ja Markku Lepistö yhtyeineen olivat mainioita tapauksia. Edellämainittu oli itselleni uusi tuttavuus, mutta bändin maalaileva, suorastaan harras musiikki loi hienoja tunnelmia. Eipä Värttinän ex-hanuristina tunnetun Lepistön ja hänen nelikkonsakaan esitystä voi pahemmin kritisoida, vaikken koko keikkaa ehtinytkään nähdä.

Illan pääkonsertti, Beatlesia sovitettuna folkiksi, oli pettymys. Se oli suorastaan vaivaannuttavan tylsä ja vaaraton. Olli Haaviston bändi soitti hyvin, mutta mekaanisesti. Jake Nyman sekoili juonnoissaan. Katriina Honkanen ja Tarja Merivirta tulkitsivat karismattomasti. Vaikken ole välttämättä Anssi Kelan suurin fani (tosin en jaksa rocktoimittajien jatkuvaa haukkumistakaan), oli hän tarkoituksellisen nasevine välispiikkeineen ehkä vakuuttavin esiintyjä. Toki Eero Raittinenkin valloitti vauhtiin päästessään, mutta miesparka on kyllä ukkoutunut. Hän luki lähestulkoon kaikki sanat paperista.

Pelimannimannitalolla sen sijaan oli mukava tunnelma. Siellä pienimuotoisempi musiikki on saanut jalansijan. Torstaina Ala-Könni-opiston menneen lukuvuoden porukka soitteli musiikkia Suomesta ja muualta, ja perjantai-iltana sai hukkua neljän jouhikon hypnoottiseen matraan Jouhiorkesterin toimesta. Kvartetissa soittaa myös Pekko Käppi, joka on yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia kansanmuusikoita. Mies vaikuttaa myös sekä Sami Kukan bändissä että kokeellista folkkia soittavassa Kiilassa, jonka jäseniä bongasin yleisöstä.

Illan päätteeksi soivat afrokuubalaiset rytmit. Mondossa soittanut Kuukumina onnistui saamaan aikaan yllättävän hyvän svengin, vaikka latinomusiikki onkin vaikea laji ei-kuubalaisille. Bändi ei varsinaisesti yllätyksiä tarjoillut, mutta yleisö sentään rumbasi kiitettävästi.

Kaustisen festivaalit ovat painineet jo vuosia rahaongelmien kanssa. Se ei silti ole vielä häiritsevästi näkynyt tarjonnassa, ja tunnelma on pysynyt aitona markkinatalouden aallokosta huolimatta. Itse asiassa tämän vuoden säästötoimenpiteet jopa paransivat tunnelmaa. Viime vuoden iskelmäjollottajissa, julkkisjuontajissa ja timokotipelloissa kun oli jo vähän kosiskelun makua. Toisaalta perjantai-illan fiilis itse festivaalialueella vähän lässähti, kun Beatlesin jälkeen areenan ohjelma loppui. Vaikka perjantai myös todisti, ettei parhaan tarvitse olla huomion keskipisteenä. Kiva visiitti tänäkin vuonna, joten eiköhän ensi vuonna sitten taas.

Flickr-osio:

~ kirjoittanut kumiorava on heinäkuu 27, 2009.