Tampereella sattuu ja tapahtuu
Sauna Open Airin ohella Tampereen suurin rocktapahtuma Tammerfest piti sisällään äärimmäisen ennalta-arvattavan ja tympeän tarjonnan. Festivaalin suurimpia nimiä olivat muun muassa PMMP, Popeda ja Yö. Onneksi ei alennuttu vain ja ainoastaan kansan syvien rivien kosiskeluun, sillä esiintyjälistalta löytyi myös Risto, Joose Keskitalo ja Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo. Ja eipä sovi unohtaa tuttuun tapaan Klubin terassilla loistanutta Kari Peitsamoa.
Itselläni jäi Ylioppilastalon Risto-matinea ja Joose Kolmansine maailmanpaloineen näkemättä, mutta tarkoituksena olikin pyöriä Klubin välittömässä läheisyydessä keskiviikkona 8.7. Peitsamon ja R&R&L:n takia.
Epävakainen sää suosi keskiviikkona, sillä Kari Peitsamo sai vetää ensimmäisen neljän keikan sarjastaan aurinkoisessa säässä täpötäydellä terassilla. Tyylistään hän ei ole tinkinyt vuosiin, vaan trubaduurilinjalla mennään edelleen. Biisitoiveitakin laulaja otti mielellään vastaan. Lainakappaleet olivat myös rokkenrollia rehellisimmillään, eli Beatlesia ja Elvistä.
Leppoisaa fiilistä huokuneeseen settiin mahtui kaksi kappaletta myös toisella kotimaisella. Peitsamo kun on aikoinaan tehnyt kokonaisen levyllisen ruotsikielisiä kappaleita. Tältä levyltä soitettiin sen nimikappale, Vi skall spela rock. Toinen biisi oli uusimmalta levyltä löytyvä Låt oss gå till nöjesparken. Biisit Peitsamo omisti Veltto Virtaselle, joka perussuomalaisena oli kuulemma ehdottanut Ruotsalaisen kansanpuolueen lopettamista.
Setin viimeinen biisi oli kuitenkin se grande finale, nimittäin Peitsamon uran suurenmoisin teos, Perseitä, perseitä, perseitä. Tässä vuoden 2009 versiossa liikenneministeri oli vaihtunut ulkoministeriksi – ja miksikäs ei, pitäähän kommunistin aina porvareita haukkua.
Illemmalla kohtalo oli palata takaisin Klubille, mutta tällä kertaa neljän seinän sisään. Olen suorastaan lahjakkaasti onnistunut missaamaan kaikki Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon keikat, mutta hyvää kannattaa odottaa.
Porilaisten ja Röyhkän kohtaaminen saattaa olla liikaa joillekin Röyhkä-faneille, sillä keikka nojasi vahvasti Rätön ja Lehtisalon avantgardeiluun. Tosin eihän yhteistyön pitänytkään tuottaa mitään tavanomaista. Röyhkäkin näyttää saaneen vain uutta voimaa yhteistyön ansiosta. Harvemmin hänen soololevyillään tai –keikoillaan kuullaan yhtä vahvaa tulkintaa kuin nyt. Välillä hän ei kuitenkaan tuntunut osaavan päättää miten päin olla, kun porilaisten energia jylläsi.
Setti sisälsi koko bändin tuotannon, eli ne kaksitoista biisiä, jotka löytyvät Hiekkarantaa-levyltä. Kuusihenkinen bändi on luonut levyn akustisesta ilmeestä rockimman ja suuremman, mikä ei toki huono asia ole. Keikan ritualistisuus painottui etenkin loppupuolella, kun kolme viimeistä kappaletta venyivät päälle kymmenen minuutin mittaisiksi junnauksiksi.
Vaikka minä olen nähnyt porilaiset monia kertoja livenä, on yllätysmomentti heidän keikoillaan aina läsnä. Tällä kertaa Mika Rättö istuikin rumpalin jakkaralla ja koskettimia hoiti Magyar Possesta ja Eleanoora Rosenholmista tuttu Pasi Salmi. Lopussa lainaltiin jo drone-projekti Doktor Kettua, kun Lehtisalo siirtyi rumpuihin, muu bändi hakkasi soittimiaan mielipuolisesti, Röyhkä myhäili ja Rättö tuli lavan eteen rääkymään ja esittämään samurai-liikkeitään.
Rättö ja Lehtisalo on ilmiömäinen liveakti, eikä Röyhkä ainakaan hidastanut bändin tahtia. Vaikkei hän ole vielä ehkä päässyt samaan meininkiin mukaan, toimi hän tietynlaisena tasapainottavana voimana. Myös basisti Turo Sinkkonen oli suorastaan hillittömän hillitty, kun hänen vieressään kitaraa soittanut Tuomas Niskanen riehui puolet keikasta. Yhteistyö jatkunee tulevaisuudessakin, joten keikka jättää ilmaan hurmoksen lisäksi uteliaan kysymyksen: mitähän seuraavaksi?
Kuvia tuttuun tapaan Flickristä:
Vastaa