Etnoilua

Billnäsin ruukkimiljöössä järjestettävä Faces Etnofestival on Kaustisen tavoin kuulunut kesäohjelmistooni neljän vuoden ajan. Tällä kertaa matkaa itse festivaalipaikalle tosin oli 500 kilometrin sijaan 5 kilometriä. Kahdennentoista kerran järjestetty festivaali oli ensi kertaa kestoltaan viisipäiväinen.

Kuten niin monet muutkin festivaalit, myös Faces on vuosien mittaan kasvanut suosiossaan. Tämä on ollut kehitystä niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Ihmettelen sitä, miksi juuri tällaisena lamavuonna festivaalien kesto venyi kahdella päivällä – varsinkin, kun jo keskiviikkona lippukin oli kolmenkymmenen euron hintainen? Itse olisin pistäytynyt Facesissa vain yhtenä päivänä – lauantaina – ellen olisi sattumoisin törmännyt Etelä-Uusimaa –lehden kaksi yhden hinnalla –kuponkeihin, jotka osoittautuivatkin melko näppäriksi lappusiksi. Näin ollen vain torstai jäi näkemättä. Koop Arponen kun ei rehellisesti sanoen oikein kiinnostanut.

Aloitetaan keskiviikosta. Ruukkialue oli alkuillasta todella hiljainen, ja porttien aukeamisen jälkeen vieraat saivat parisen tuntia katsella taidenäyttelyä ennen varsinaisen ohjelman alkamista. Seitsemältä festivaalien puuhamies Börje Matsson toivotti vajaat parisataa festivaalivierasta tervetulleiksi, ja toivotti lavalle Havuhavina-trion. Traditionaalisia sävelmiä melko traditionaalisesti mutta tyylillä esittänyt naiskolmikko joutui järjettömän kaikuisan hallin ja huonon äänentoiston uhriksi. Itse asiassa koko äänentoistoa ei olisi tarvittu ollenkaan. Mainittakoon, että kolmikon ohjelmistoon kuului muun muassa Kylä vuotti uutta kuuta, jonka on tehnyt tunnetummaksi muuan Värttinä-yhtye.

Toisena lauteille noussut ahvenanmaalainen laulaja-lauluntekijä Torbjörn Engman sai kohdata vieläkin harvalukuisemman yleisön. En tosin itse raaskinut lähteä mihinkään, vaikkakin tämä esitys meni vähän ohi korvien – suurimmilta osin tosin sen kammottavan akustiikan takia.

Illan viimeinen esiintyjä keräsi sisälavalle kuitenkin ansaitsemansa yleisön. Joiku-electronican pioneeri Wimme Saari saapui lavalle jazz-trio RinneRadion kanssa. Nelikon hypnoottinen ja polveileva keikka oli hämmentävä sekoitus ambient-tunnelmointia, joikua ja teknoa. Shamanistiset ravet innoittivat suurimman osan hallista panemaan jalalla koreasti. Faces käynnistyi yskähdellen, mutta on käynnissä.

Perjantaina meno oli jo erilaista. Väljää oli vieläkin, mutta tunnelmaan oli päästy. Facesin hauskuus piilee siinä, ettei se ole pelkkä musiikkitapahtuma, ja vielä vähemmän rock-festari. Ohjelmaa piisaa koko perheelle niin tanssin, teatterin kuin taiteenkin muodossa. Roots village oli luultavasti festarialueen rauhallisin paikka, jonne pystyi pakenemaan muuta hulinaa. Siellä löytyi tekemistä myös lapsille Small faces –nimikkeen alla.

Vaikka Facesissa tosiaan on kaikenlaista nähtävää, pysyttäydyin tänäkin vuonna enimmäkseen musiikkitarjonnassa. Valikoima on mennyt astetta rockimpaan suuntaan, ja miksaajilla tuntui olevan pakottava halu vääntää volyymit kakkoon, oli lavalla sitten mies ja kitara tai punk-bändi. Tämä oli hyvin huono ratkaisu eritoten sisälavalla, jossa Wimme & RinneRadio oli ehkä ainoa soundeiltaan hyvin toiminut yhtye. Perjantaina samaisella lavalla nähtiin stadion-indien suomalainen nimi Underwater Sleeping Society, yllättävän kivaksi tapaukseksi osoittautunut tyttöbändi Pintandwefall ja Pelle Miljoona & Unabomber.

Yksi festivaalin hienoimmista keikoista Wimmen & RinneRadion rinnalla nähtiin perjantai-iltana ulkolavalla. Yhdeksänjäseninen Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast paikkasi mainiosti sen, etten päässyt kesän alussa todistamaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolla. Häikäisevällä intensiteetillä ja taidolla – ovathan Zappan biisit naurettavan komplekseja – soittaneen bändin kruunasi loistava laulaja, Antti Koivula. Setti sisälti kimaran miehen ns. hittituotantoa, Uncle Meatista The Idiot Bastard Sonin kautta Peaches En Regaliaan. Aiemmin illalla lavalle nousi jo Kaustisella tutuksi tullut Kuukumina. Lattarimeininki soi tällä kertaa hieman paremmin, mukana oli jopa pienoista Santana-soundia.

Vasta lauantaina kävijämäärä alkoi vastata viime vuoden lukemia, ainakin silmämääräisesti. Sisälavan rock-tarjonta jatkui, kun vaasalainen progekvartetti Thoby Loth astui lavalle. Bändi edusti genren vähän modernimpaa otetta ja toi välillä mieleen ruotsalaisen Änglagårdin kansanmusiikkipastisseineen. Taidot olivat kohdallaan, mutta musiikista puuttui jotain.

Paremmin toimi kuitenkin tunnin päästä esiintynyt Lost Paragraph, jonka progeilussa soi Canterbury-soundi, Zappa ja välillä myös Magma. Keikan erikoisuus oli, kun sakso-vibrafonisti hakkasi pallogrillin hajalle keskellä lavaa. Bändin pasunistilla taas oli melkoinen festariurakka; ensin hän soitti Zappa-pumpun riveissä, sitten Lost Paragraphissa ja kohtalo oli nousta tälle samaiselle lavalle vielä kolmannen kerran reggae-yhtye Kaikukastin kanssa.

Balkan-vaikutteista folkrockia soittava Transkaakko palasi Billnäsiin kahden vuoden tauon jälkeen ulkolavalle, jälleen levyjulkkareiden merkeissä. Iltapäivällä melko harvahenkiselle yleisölle esiintynyt bändi ei tavoittanut erityisen riehakasta tunnelmaa, joskaan syy ei ollut bändissä itsessään. Laulaja Daniela Fogelholm oli sentään yhtä maaninen kuin aina. Ulkolavalla valloitti myöhemmin myös venäläinen Dobranotch, jonka haitari-viulu-tuuba-rummut –kombo oli sovittanut slaavilaista melankoliaa suorastaan riehakkaaseen asuun.

Rantalava olisi saattanut istua Transkaakolle paremmin, sillä se on Roots villagen tavoin kaukana muusta mekastuksesta ja omaa samanlaisen intiimin tunnelman. Sanalla sanoen omituisen keikan soittaneelle Joose Keskitalolle ja Kolmannelle Maailmanpalolle parempaa paikkaa ei olisi voinut kuvitellakaan. Bluesista ja folk-laulelmista bändi siirtyi keikan aikana jonkinlaiseen reggae-discoon, joka kuulosti kieroutuneelta, mutta kuitenkin Jooselle sopivalta. Uusia biisejä vilisseen keikan encorekin taisi olla pelkkä jami, jonka aikana Keskitalo itse pomppi ympäri lavaa marakassit käsissään.

Vaikka sateisen sunnuntain olisi luullut olevan väkinäinen dagen efter –päivä, oli meininki silloinkin vielä varsin hyvä. Yleisöä oli melkeinpä enemmän kuin perjantaina, joka yllätti ainakin minut. Mustalaismusiikkia soittanut Drom keräsi ulkolavan eteen sadesäästä huolimatta runsaasti väkeä, samaan aikaan kun sisälavalla valmisteltiin Rauhankonserttia, jonka lipputuotot menevät Unicefille. Rauhankonsertin aikaan myös sade lakkasi, joten rantalavalla soittaneen Kari Pyrhönen Bandin yleisö pysyi kuivana. Sinänsä hyvä, ettei Rauhankonsertti syönyt liikaa yleisöä sen aikana muualla esiintyneiltä artisteilta.

Sunnuntaina järjestettiin myös Katusoiton SM-kisojen finaali, jonka voitti kisojen ennakkosuosikki, Porkka Playboys. Vaikka covereita Kikasta Pokémonin tunnariin soittanut bändi kalasteli ääniä huumorilla, oli soittotaitokin ihailtavaa. Viimeistään versio Queenin Bohemian Rhapsodysta yksinkertaisesti räjäytti tajunnan.

Faces jätti kaksijakoiset tunnelmat. Tarjonta oli hyvää, ja sinänsä hyvä että toisiltaan kuulostavien reggae-bändien sijaan bändivalikoima oli monipuolista. Mutta oliko se jo liian rockfestarimaista? Myös kävijämäärä oli huolestuttava, vaikka kuuleman mukaan väkeä oli saman verran kuin viime vuonna, eli 12 000. Kuitenkin ottaen huomioon, että festarit kestivät kaksi päivää pitempään, oli kävijämäärä varmasti pettymys. Ensi vuonna Faces palannee ainakin nettisivujensa mukaan kolmen päivän ohjelmaan. Ja ehkä se on parempi.

~ kirjoittanut kumiorava on elokuu 9, 2009.