Kulttuuria Tukholmassa

Mahtuipa tälle kesälle vielä yhdet festivaalit, tällä kertaa jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Roskildeen asti tosin ei päästy, mutta Tukholmaan kumminkin. Stockholms kulturfestival on Tukholman jonkinlainen vastine Helsingin juhlaviikoille, sillä erinäistä kulttuuritapahtumaa oli nähtävissä siellä täällä ympäri Tukholman keskustaa.

Paatuneena suomalaisen nykyundergroundin ystävänä hämmästyttävän tasokas kotimaisen musiikin tarjonta oli syynä Tukholman reissuun. Vai onko millekään suomalaiselle festarille mahtunut samanaikaisesti Rättö ja Lehtisalo, Joose Keskitalo, Magyar Posse, Joensuu 1685 ja Värttinä? Tietenkin on kyseenalaista, kuinka järkevää on lähteä Ruotsiin asti katsomaan suomalaisia bändejä jotka on nähnyt moneen otteeseen (lukuunottamatta Magyar Possea ja Joensuu 1685:ttä), mutta olipahan tuo kaksipäiväinen reissu ainakin loman kannalta ihan kiva.

Kunnon festaritunnelmalle ominaisesti myös Stockholms kulturfestivalenilla käytiin läpi koko säiden kirjo. Kun torstai-iltana ensimmäistä kertaa saavuimme Brunkebergstorg’lle, satoi vettä. Joensuu 1685 on kahdesta Suomen tunnetusta shoegaze-bändistä (toinen on siis Murmansk) se mielenkiintoisempi, ja samalla myös hieman psykedeelisempi.

Kolmen Joensuun muodostama trio (joista tosin vain kaksi ovat veljeksiä, laulaja-kitaristi Mikko ja rumpali Markus) ehti soittaa vain reilut puoli tuntia, mutta bändin kiehtova ainakin Spiritualizedin ja The Stoogesin kanssa flirttaileva kitarafeedbackvyörytys ja valoshow avasivat festariurakan oikein mukavasti. Viimeisenä biisinä kuultu avaruusrock-tulkinta Bruce Springsteenin I’m on Firesta nosti ainakin itselleni hymyn huulille. Puun alla istuminen varjeli myös kastumiselta.

Iltakymmeneltä lähellä Brunkebergstorg’ia sijainneelle Gustav Adolfs Torg’n lavalle noussut Värttinä oli yksi syy koko Ruotsin-visiitille. Bändi on viettänyt hiljaiseloa viime syksystä lähtien muutamia pistokeikkoja silloin tällöin heittäen, mutta välillä ainakin itse olen ollut huolestunut bändin tulevaisuudesta. Mutta kaikki pitkäikäiset bändit tarvitsevat tauon, sehän on selvä.

Mielenkiintoista Värttinässä on se, että viisi kertaa bändin nähneenä se yllättää edelleen. Äitiyslomalla olevaa Mari Kaasista tuurasi Honey B and the T-bonesin Aija Puurtinen, ja ensimmäistä kertaa Värttinän historiassa mukana on myös kosketinsoittaja. Soundimaailma oli siitäkin huolimatta askeettisempi kuin ennen (kitaran, buzukin ja saksofonin loistaessa poissaolollaan), mutta luultavasti tämä setti oli vasta jonkinlaista kokeilua uudella jäsenistöllä. Biisivalinnat olivat festareille sopivia meneviä ralleja, joskin keikan suvantona toiminut Miero-albumin Maaria kasvoi hienosti setin parhaaksi hetkeksi.

Illan päätti samaisella torilla Apocalyptica. Ilmiö jo syntyessään ollut sellohevibändi luotti James Hetfieldin ja Kirk Hammettin sävellyksiin, sillä ainakin puolet keikasta oli Metallica-materiaalia. Lieneekö syynä bändin epäluottamus omiin sävellyksiin vai se, ettei yhtyeen mielestä Metallicaa soiteta tarpeeksi…? Tulkinnat vaihtelivat melko arvattavista oikeasti oivaltaviin versioihin. Parasta antia oli ehkä One, kun taas For Whom The Bell Tollsista soitettiin vain noin puolet. Bändin oman materiaalin kanssa oli vähän sama ongelma; välillä sellot soivat erittäin kauniisti tai murhaavan voimakkaasti, kun taas välillä sahaus oli melko mielikuvituksetonta takomista.

Perjantai-iltapäivällä oli aikaa kierrellä kaupungilla muun muassa ostelemassa levyjä. Ruotsalaista musiikkia on yllättävän vaikeaa löytää Suomesta, jotain kentejä ja annajärvisiä lukuunottamatta. Siksi ilo olikin suuri, kun Drottninggatanin Bengansista löytyi muun muassa Cornelis Vreeswijkiä, Peps Perssonia ja Samla Mammas Mannaa läjäpäin ja vielä halvalla.

Muuten päivää ja iltaa tuli vietettyä Brunkebergstorg’n läheisyydessä, sillä perjantain kaikki mielenkiintoiset keikat järjestettiin siellä. Neljältä esiintynyttä Joose Keskitaloa ja Kolmatta maailmanpaloa oli odottamassa melko vähälukuinen yleisö, mutta yleisö valui torille pikkuhiljaa.

Setti oli hyvin pitkälti samanlainen mitä pari viikkoa aiemmin Facesissa, tosin vaisummalla tunnelmalla (johtui pitkälti ajankohdasta ja yleisöstä) mutta paremmilla soundeilla. Keikan erikoisuuksia olivat laulajan itsensä englanninkieliset välispiikit, ja ennen keikkaa eturivissä istuneet, mutta ensimmäisen biisin jälkeen poistuneet ”hail satan”-paitaiset metallimöröt.

Tukholman katuja pyyhkinyt yllättävän raju raekuuro päättyi parahiksi ennen Magyar Possea. Porilainen post-rock-ihme on pitänyt jo pitkän aikaa nähdä, ja vaikkei tunti aivan lunastanutkaan odotuksiani, osoitti bändi silti sen, miksi se on niin ainutlaatuinen kaikkien näennäis-dramaattista seinätapettirockia soittavien yhtyeiden virrassa. Ehkä tämäkin toimisi paremmin jollain intiimillä klubilla, vaikka toisinaan bändin suuri sointi täyttäisi kokonaisia stadioneita.

Seuraavana vuorossa ollut Tuomo Prättälä on yksi kiitetyimmistä suomalaisista soulartisteista, enkä yhtään ihmettele. Miehen esikuvatietoinen (etenkin Jamiroquai ja Stevie Wonder tulivat usein mieleen) groove oli juuri niin kansainvälistä, että sitä voisi odottaa kuulevansa niin Tukholmassa kuin New Yorkissakin. Miehen tuotanto tosin näin muuten ei ole itselleni juurikaan tuttua, eivätkä biisit jääneet sen kummemmin mieleen, mutta olisihan tuo esitys voinut olla joutavampikin.

Päivän kääntyessä illaksi esiintyjätkin muuttuivat arvaamaattomammiksi. Elektro-trio Op:l Bastards oli alunperin minulle tuttu vain nimeltä, mutta bändin kieron psykedeelinen kraut-tekno tempoi mukaansa alkutahdeista lähtien. Pimenevään iltaan strobovaloilottelulla kuorrutettu pulputus keräsi lavan eteen illan ehkä suurimman yleisömäärän, ja mukana tanssiminen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lopulta, varttia vaille kahdentoista maissa Brunkenbergstorg’n suomalaiskimaran saapui päättämään Rättö ja Lehtisalo. Kuten tavallista, luvassa oli hurmiollinen performanssi, joka sisälsi heviposeerauksia, ritualistista jamittelua sekä Rätön tai-chi’ta. Vaikka yleisöä taisikin olla piirun verran vähemmän mitä Op:l Bastardsin aikana, ei tunnelmasta ollut pulaa.

Vaikka tämänkin viisikon livetemmellys alkaa olla itselleni jo tuttua puuhaa, oli keikan yllätysmomentti sen lopussa. Lieneekö Ruotsissa sitten jokin laki, jonka mukaan metelöinti saa loppua puoli yhdeltä, sillä yhtäkkiä, kesken Lasitehtailijan pataljoonan ylipommieverstin, valot sammuivat, äänikanavat vaimenivat ja soimaan jäivät vain Tomi Leppäsen rummut akustisesti. Tietenkin ratkaisu saattoi olla porilaiseen tapaan tietoinen, mutta bändi itsekin näytti hölmistyneiltä muutaman sekunnin ajan, kunnes järjestäjät sentään älysivät sytyttää valot ja laittaa outromusiikin soimaan, että bändi sentään pääsi kumartamaan ja kiittämään.

Vaikka festivaalit eivät tarjonneetkaan sen suurempia yllätyksiä keikkojen ollessa lähinnä bändien esittelytilaisuuksia, ei reissu toki ollut turha. Varmasti jossain intiimimmässä tilassa tunnelma olisi saattanut nousta enemmänkin, mutta onhan se mielenkiintoista nähdä tuttuja nimiä vähemmän tutuissa esiintymispaikoissa. Asetelma itsessään luo omanlaisen uutuuden tunteen. Ja saivatpahan ruotsalaisetkin mittavan siivun siitä, mitä itänaapurin musiikkielämään oikeasti kuuluu.

Flickrissä näyttää olevan samaisista festareista enemmänkin kuvia, joten gomurisu-nimellä lisätyt ovat omiani.

~ kirjoittanut kumiorava on elokuu 23, 2009.