Rantakalliolta kuuluu
Hayao Miyazaki, tuo japanilaisen animaation grand old man, on todennäköisesti hienoin animaatio-ohjaaja, mitä maailma on tähän mennessä nähnyt. Suitsutus ei suinkaan ole perusteetonta yli-innokasta animefanitusta, koska hän vain sattuu olemaan poikkeuksellisen lahjakas taiteilija, joka on luonut liudan legendaarisia anime-elokuvia.
Ponyo Rantakalliolla on Miyazakin tulkinta H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta. Elokuva perustuu alkuperäissatuun vain nimellisesti, ja alkuperäisen aihion ylle vanha herra on luonut – kuten tavallista – täysin oman maailmansa. Tuloksena on sympaattinen hyvän mielen elokuva, joka on ensimmäinen Miyazakin lastenelokuva sitten Totoron ja Kikin lähettipalvelun.
Viisivuotias Sôsuke löytää rannalta ”kultakalan”, pelastaa sen, vie kotiinsa ja nimeää sen Ponyoksi. Kaksikko tietenkin ystävystyy, ja Ponyo haluaa muuttua ihmiseksi. Tästä tosin Ponyon isä, dandymainen pitkätukkavelho Fujimoto ei pidä. Tämä on itse ollut ihminen, mutta jätti sen elämän taakseen kyllästyttyään ihmisten ”meret tuhoavaan” elämäntapaan ja nai merten jumalattaren, Gran Mamaren. Isän ponnisteluista huolimatta sinnikäs Ponyo haluaa ihmisten pariin, mutta muuttuessaan ihmiseksi nostattaa samalla hirmumyrskyn.
Elokuvan alussa näytetään roinaa täynnä olevaa merenpohjaa, joten Fujimoton nuiva suhtautuminen ihmisiin ei ole ihme. Miyazakin kaksi tunnettua teemaa ovat jälleen läsnä: huoli ympäristöstä ja se, etteivät pahiksetkaan ole oikeasti pahoja. Koska kyseessä on kuitenkin puhtaasti lastenelokuva, ympäristösaarnaus jääkin paljolti taka-alalle, mikä sinänsä ei ole ongelma, koska Miyazakin maailmantuskaa on saatu ruotia aiemmissa elokuvissa paljonkin.
Täysin käsityönä tehty elokuva on ollut aikaavievää projekti, joka alkoikin jo vuonna 2006. Kuulemma Miyazaki on jo kauan halunnut tehdä meriaiheisen elokuvan, mutta muun muassa meren liikkeiden kuvauksen vaikeus oli syypäänä projektin lykkääntymiseen. Nyt tuntuukin, että elokuva on osittain lähinnä piirroselokuvan keinoin tehty tutkielma merestä, koska visuaalinen panos on välillä saanut siirtyä juonen kuljetuksen tontille.
Ongelman elokuvassa muodostavat välillä epäjohdonmukaisuuksiin ja latteuksiin syyllistyvä juoni, sekä jollain tapaa yksiulotteisiksi jäävät hahmot. Esimerkiksi lopun haaste ei oikein tunnu haasteelta ollenkaan – Miyazaki on kärsinyt jännitysmomentteja liiaksi. Siinä missä Totoro ja Kiki eivät vastaavia tarvitsekaan, olisi Ponyo myrskyineen kaikkineen kaivannut jonkinlaista draaman kaarta – mutta toki koko perheelle sopivaa sellaista.
Hahmotkin tuntuvat tosiaan hieman paperisilta. Joko olen liian vanha samaistumaan viisivuotiaiden sielunelämään, tai sitten Miyazaki ei ole onnistunut luomaan pääkaksikolle kylliksi sielua. Fujimotokin tuntuu huikentelevaisessa olemuksessaan Liikkuvan linnan Haurun toisinnolta. Eikä Miyazakin hovisäveltäjä Joe Hisaishin soundtrack’kaan nostata kylmiä väreitä, kuten tämän toisen japanilaisen mestarin tekeleet yleensä. No, onhan tuo tunnaribiisi ihan söpö.
Elokuvan sympaattisuuden varastavatkin vaivihkaa vanhukset. Sôsuken päiväkodin naapurissa sijaitsee vanhainkoti (joka on muuten ehkä hienoin yhteiskunnallinen oivallus pitkään aikaan – tästä saa täkäläinen vanhustenhoito ottaa oppia!), jonka mummot nousevat elokuvassa yllättävänkin tärkeään rooliin. Tässä herääkin kysymys, onko Miyazaki sisällyttänyt Ponyoon omia ajatuksiaan vanhenemisesta – puhumattakaan Liikkuvasta linnasta, jonka päähenkilö oli lumouksen voimasta vanhukseksi muuttuva nuori nainen? Maestro itsekin kun täyttää piakkoin seitsemänkymmentä.
Vaikka elokuvassa onkin huomattavissa sitä vanhaa tuttua Miyazakia, on Ponyo rantakalliolla kuitenkin täysin omanlaisensa elokuva. Siinä missä Ghibli-elokuvat yleensä ovat eskapistista fantasiaa, on Ponyo taasen jopa arkirealistinen – näitä meren pohjassa asuvia velhoja ja jumalattaria lukuunottamatta. Sôsuken äiti Lisa käy vanhainkodissa töissä ja Sôsuke päiväkodissa. Perheessä ruoditaan merellä työskentelevän isä Koichin loputtoman pitkiä työrupeamia, ja rentoutuakseen Lisa-äiti korkkaa oluen. Ehkä Miyazaki on halunnut yhdistää sekä pikkulapsen arkielämän että rajattoman mielikuvitusmaailman.
Puutteistaan huolimatta Ponyota ei voi mitenkään pitää huonona elokuvana. Miyazaki suhtautuu elokuviinsa edelleen koko sielullaan, mistä pitkä luomisprosessi kertoo jotain. Elokuva tehtiin käsin, koska Miyazaki halusi sen näyttävän lapsen värittämältä. Ja ovathan ne maisemat ja kohtaukset vaikuttavia. En myöskään kertaakaan tuntenut itseäni tylsistyneeksi, vaan vaihtelevantempoinen juonenkuljetus yhdistettynä arjen ja mielikuvituksen välillä tasapainoilevaan visuaaliseen antiin pitävät otteessaan koko päälle 100-minuuttisen kestonsa.
Ponyo rantakalliolla ei jääne Miyazakin kavalkadiin osana niitä merkittävimpiä teoksia, mutta on kohtuutonta vaatia mestarilta – vaikka hän mestari onkin – jatkuvasti tajunnan räjäyttäviä mestariteoksia. Kyseessä on kuitenkin sympaattinen elokuva, joka jättää hyvän mielen, ja jonka parissa uskoisin ainakin sen varsinaisen kohdeyleisön viihtyvän.
Vastaa