Kivan vuodenajan lauluja

Swell Season on monitarkoituksellinen pari sanoja. Swell voi tarkoittaa yhtä hyvin paisumista, maininkia tai kivaa. Season taas voi olla joko vuodenaika, kausi tai ajankohta. The Swell Season on myös irlantilainen folk-yhtye, joka konsertoi toista kertaa Suomessa, 20:s helmikuuta Helsingin Kulttuuritalolla.

The Swell Seasonin tarina on ainutlaatuinen. Duona aloittaneen bändin jäsenet Glen Hansard ja Markéta Irglová tapasivat Irlannissa ja tekivät levyn vuonna 2006.  Hansard on luonut pitkän uran The Frames –yhtyeen kitaristilaulajana, mutta Irgloválla oli ikää Swell Seasonin debyytin ilmestyessä vain 18 vuotta.

Ohjaaja John Carney keksi tehdä kaksikosta pienen budjetin indieleffan nimeltä Once. Taianomaisen upea kertomus nousikin nopeasti suuremman luokan hitiksi, jonka suosio huipentui viimeistään siinä vaiheessa, kun elokuvan jonkinaisteiseksi tunnusbiisiksi muodostuneelle Falling Slowlylle myönnettiin Oscar-palkinto parhaasta laulusta. Tässä välissä Hansardin ja Irglován välille ehti kehkeytyä romanssi ihan oikeassakin elämässä, joka kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi. Siitä huolimatta bändin tarina ei päättynyt, vaan kaksikko päätti ystävyyden nimissä jatkaa musiikkiprojektia, jonka viimeisin tuotos, Strict Joy, ilmestyi viime syksynä.

Alvar Aallon suunnittelemaan maineikkaaseen konserttisaliin lumituiskuisena lauantai-iltana kokoontunut salin lähes jokaisen paikan täyttänyt yleisö sai kokea energisen, iloisen ja valloittavan sympaattisen konsertin. Illan avannut Josh Ritter sopi oivallisesti samaan leppoisaan tunnelmaan, eikä miehen trubaduurifolk joutavaa ollutkaan. Kotiharjun saunassa mies kertoi myös käyneensä.

Hansard ja Irglová astelivat lavalle aluksi kaksistaan, ja aloittivat Falling Slowlylla. Milläpä muullakaan keikkaa olisi voinut aloittaa, sillä tästähän biisistä koko suosio alkoikin, ja onhan biisi eittämättä yksi 2000-luvun hienoimpia popkappaleita. Se oli livenä vieläkin intensiivisempi, eikä sen vaikuttavuutta voinut kiistää.

Glen Hansard oli kiistämättä illan tähti. Valloittavan karismaattinen mies soitti jo tavaramerkikseen muodostunutta puhkikulutta kitaraa ja jutusteli leppoisasti yleisölle niitä näitä. Eräs hauskimmista kertomuksista liittyi Ruotsin reissuun, jolla bändi törmäsi paikallisiin hevareihin. Tämän jälkeen soitetun biisin merkitys muuttui huvittavampaan suuntaan tarinan jälkeen.

Markéta Irglová oli pianonsa takana se hiljaisempi ja ujompi osapuoli, mutta esiintyi loppujen lopuksi niin ikään luontevasti laulaessaan omia soolobiisejään. Koko lavakokoonpano oli käytännössä Hansard ja Irglová sekä The Frames, joten ainakaan en uskoisi Hansardin osaavan Swell Seasonin keikoille parempaa yhtyettä toivoa.

Sana ”swell” tavoitti monitarkoituksellisuutensa konsertin aikana moneen otteeseen. Välillä livuttiin eteenpäin hiljaisemmin mainingin lailla, kun taas välillä soitanto paisui melkoisen suurieleiseenkin rokkailuun. Folkbändi yltyi välillä jopa post-rock-tunnelmointiin tai stadionkokoiseen indierokkiin. Kaikissa elementeissään asetelma tuntui kuitenkin toimivan – myös niinä hetkinä, jolloin lavalla seisoi vain Hansard tai Irglová.

Season – vuodenaika – korostui myös, sillä saapuihan irkkubändi Helsinkiin päivänä, joka oli talven kylmimpiä ja myrskyisimpiä. Tästä toki saatiin huumoria aikaiseksi, ja bändi päätti keikan alkupuolella antaa aplodit yleisölle, että se moisessa kelissä oli viitsinyt raahautua paikalle.

Säteilevän karismansa lisäksi Glen Hansard on myös oivallinen lauluntekijä. Bändin uutukainen on mainio levy. Sellaiset biisit kuin Rain tai Low Rising ovat hienoja sävellyksiä, joissa on jonkinlaista kadonnutta lämpöä, ja joiden livesovitukset antoivat niille uutta henkeä. Hansardin sanoitukset ovat kipeitä ja henkilökohtaisia, jonka takia ne ovat saaneet kritiikkiäkin, mutta itse en näe niitä turhan naiiveina. Strict Joy syntyi Hansardin ja Irglován  suhteen jälkitunnelmissa, ja Hansard on kuvannut levyä päiväkirjamaiseksi. Myös aiemman materiaalin hittibiisit toimivat, kuten hienot When Your Mind’s Made Up tai Lies.

Lipuista 45 euroa kappaleelta pulittanut yleisö sai musiikkia koko rahan edestä, konsertti nimittäin kesti reilut pari tuntia. Tarjontaa oli jopa pienoiseen ähkyyn saakka – keikassa tuntui olevan niin paljon käännekohtia, että mikä tahansa niistä olisi toiminut viimeisen biisin pohjustuksena. Välillä lavalla tapahtui vähän mitä sattui: Josh Ritter vetäisi yhden biisin muun bändin säestäessä ja hevimies-insidentin innoittamana bändi hevisteli itsekin hetken aikaa. Itse asiassa bändi on coveroinut välillä Black Sabbathiakin, joten täysin vieraalla maalla ei oltu. Vitsi oli hämmentävä, mutta itse asiassa aika mainio. Viulisti Colm Mac Con Iomaire vetäisi keikan loppupuolella myös soolobiisin.

Yleisö jaksoi keikan pituudesta huolimatta jokaisen biisin jälkeen osoittaa innokkaasti suosiotaan bändille. Oli ilahduttavaa huomata, että tämä usein niin asiallinen suomalaisyleisö oli riehakkaassa tunnelmassa jo keikan alussa. Ja mikäli keikka aloitettiin tyylikkäästi, voi samaa sanoa lopustakin. Strict Joyn ehkä hienoimmasta biisistä, Heavy Horsesista, soitettiin todella upean suurieleinen versio, joka loppuun päin kasvoi valtaisaksi kitaramyrskyksi. Tämän jälkeenkään bändi ei vielä malttanut hyvästellä Kulttuuritalon yleisöä, vaan päätti vielä laulattaa paikalla olevia a cappella –versiolla kummajaisfolkkari Daniel Johnstonin laulusta Devil Town.

The Swell Seasonin konsertti oli yksi positiivisimmista, mitä olen nähnyt. Bändi loi uskomattoman lämminhenkisen ja iloisen tunnelman koko illan ajaksi, mikä on harvinaista monien bändien ollessa joko taiteellisen ahdistuneita tai maireasti yleisöä kosiskelevia. Bändi oli täysin oma itsensä, ja he nyt vain sattuvat olemaan vallattoman sympaattinen porukka irlantilaisia.

~ Kirjoittanut kumiorava : helmikuu 25, 2010.