Ei-toivotut

•maaliskuu 30, 2011 • Jätä kommentti

Toivoin, ettei tätä keskustelua tarvitsisi käydä.

Viikko 12 vuonna 2011 tullaan muistamaan ainakin siitä, miten niinsanottu sosiaalinen media on lähivuosien aikana muuttanut keskustelukulttuuria. Ilmiöt suhahtelevat ohi yhä nopeammin, kun hetkellisessä kiinnostuksenpuuskassaan yksittäiset nettikeskustelijat tekevät asioista intuitiivisia päätöksiään liittymällä kampanjoihin, kirjoittamalla kärkkäitä blogeja ja tällä kertaa vaikuttamalla jopa kansakirkon toimintaan – kotoaan poistumatta. Ilmiö on jännittävä.

Minua huvittaa, hävettää ja ärsyttää samanaikaisesti. Syksyllä käyty, Ajankohtaisen kakkosen Homoilta-ohjelmasta alkunsa saanut käsittättämätön kädenvääntö kun oli oman tulkintani mukaan julistettu päättyneeksi. Toisaalta tilanteeseen ei oikein saatu minkäänlaista selkeää loppukaneettia, vaikka arkkipiispa Kari Mäkinen sekä muutama muu kirkon ”virallinen” taho kiirehtikin toppuuttelemaan keskustelun keskeisimmän sylkykupin, Päivi Räsäsen, lausuntoja. Siispä tämän Herran vuoden kahdennentoista viikon maanantaina, erinäiset kristilliset järjestöt, aikakauslehti Nuotta etunenässä, julkistivat Älä alistu! –nimisen kampanjan. Sen sisältöä ei tarvinne enää käydä läpi. (Epäilisin jopa, että kyseisen kampanjan suunnittelu aloitettiin kutakuinkin ensimmäisen kohun aikaan.) Silti olen yllättynyt. Vieläkö ne jaksavat? Yllämainitsemani sosiaalisen median vastaanotto oli yhtä tyly kuin viimeksikin. Kirkko otti reippaammin kantaa ja monet seurakunnat sanoivat kilpaa itsensä irti kampanjasta.

Myönnän, etten ole kaikkein uskonnollisin ihminen. Täten myönnän myös, etten tunne Raamattua erityisen hyvin. Kaiken lisäksi osallistun keskusteluun varmaankin hieman myöhässä. Uskonto, kirkkoinstituutio kaikkine haaroineen ja historioineen sekä ihmisen seksuaalisuus ovat silti kiehtovia asioita. Siksi kirjoitan, vaikka aluksi en oikein olisi jaksanutkaan taas ruveta väittelemään aiheesta. Mutta koska ensimmäisen kohun aikaan en aiheesta kirjoittanut, voinen kaiketi tehdä sen nyt.

Oli suorastaan enteellistä, että Nyt-liitteen kolumnisti Perttu Häkkinen kirjoitti ihmisten pakottavasta tarpeesta närkästyä vain muutamaa päivää ennen seuraavaa suurta närkästymisen aihetta. Ja kirjoituksessa mainittu skenaario toteutui. Surkuhupaisan heppoisilla perusteilla ratsastava, mutta silti tai juuri siksi ääliömäinen kampanja kun otettiin vastaan mitä suurimmalla närkästyksen hedonismilla. En silti väheksy ärhäkkää vastaanottoa ainakaan erityisen paljon (joskin ylilyöntejä sattuu aina), ja olenkin iloinen että kansalta, jonka kyvyn ajatella älykkäästi olen useita kertoja kyseenalaistanut, löytyy ymmärrystä seksuaalivähemmistöille.

Vieläkin hämmentävämpää oli se, että samana maanantaina kuin Nuotta julkaisi kampanjansa, tv-sarja Pasilassa käsiteltiin kutakuinkin täsmälleen samoja aiheita. Siinä kirkosta eronnut, oman lahkonsa perustanut pastori kun päätti erottaa seurakuntansa siivojan hänen homoutensa takia. Pastorin ja Älä alistu –kampanjan retoriikat olivat myös melkeinpä yksi yhteen. Molemmat painottivat Jumalan rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, mutta korostivat, ettei homous silti kertakaikkiaan voi olla hyveellisen kristityn toimintaa. Näin ollen jaksossa päästiin vinoilemaan muutenkin ihmisten tarpeelle poimia eri asioista itseään eniten miellyttävät seikat ja perustella niillä maailmankatsomustaan, eli tässä tapauksessa halusta tulkita Raamattua oman mielensä mukaan.

Kampanja oli jälleen kerran yksi esimerkki häkellyttävästä epätietoisuudesta ja liki tahallisesta asioiden väärinymmärtämisestä. Esimerkiksi sen tulkinta valinnanvapaudesta oli täysin nurinkurinen ja absurdi. Toki arvostan itsenäistä älyllistä pohdintaa yli kaiken, mutta – Herra paratkoon – mitä tekemistä sillä on oman suuntautumisensa kieltämisen kanssa? Ikään kuin yhteiskunta, kulttuuri ja kaveripiirit jotenkin systemaattisesti pakottaisivat homoseksuaalisuuteen.

Itse tiedotteen retoriikkahan ei sinällään sivunnut homoseksuaalisuutta, mutta vaikea kuvitella millä muilla tavoin sen olisi voinut tulkita. Nuotta-lehden päätoimittaja Mika Falk kun kaiken lisäksi kauhisteli, millä tavoin nuoret nykyään ”rikkovat itseään seksuaalisuuden alueella”. Olisi toki mielenkiintoista tietää, mitkä kaikki asiat kuuluvat ”itsensä rikkomisen” piiriin. Itsetyydytys, esiaviollinen seksi? Vai rajautuuko se rikkominen vain homoseksuaaliseen käyttäytymiseen?

Koomisinta oli, että nämä lähinnä tahatonta huvittavuutta huokuvat tahot kuvittelivat olevansa jotenkin ”hyvällä asialla”, perustellen kampanjaa ”rakkaudella”. Tylyn vastaanoton jälkeen he ottivat ”surullisina” marttyyrin viitan, ja totesivat, ettei yhteiskunta ”ole valmis” käymään heidän aloittamaansa keskustelua. Kampanjaa seliteltiin hurskaasti jälkeenpäin ettei siinä olisi ollut kysymys vain seksuaalisuudesta. Vaikka monet median tulkinnat totisesti olivatkin skandaalinhakuisia, niin yllä siteeraamieni Falkin lausuntojen mukaan on edelleenkin vaikea väittää, etteikö kampanja olisi keskittynyt ensisijaisesti homoseksuaalisuuden (tai seksuaalisuuden ylipäänsä) pitämiseen ei-toivottuna ominaisuutena.

Minkälaista keskustelua
Mika Falk haluaisi sitten käydä? Mielestäni ainakin väite, ettei kirkko kampanjan torpatessaan ole moniarvoinen, on jo jonkinlainen virhepäätelmä. Samaa argumenttia jaksavat maahanmuuttokriitikotkin jatkuvasti toistella. Sananvapaus on oikeuttanut Falkille ja Nuotalle mielipiteen ja kampanjan, josta ketään ei ole vangittu tai saatettu juridiseen vastuuseen. Tuskin pitäisikään, ja – väännettäköön rautalangasta – heillä on täysi oikeus näkemyksiinsä. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin estä kampanjan paheksumista tai siitä irtisanoutumista. Pikkuporvarilliset, niistä kuuluisista norsunluutorneistaan sananvapautta vaativat tylsimykset eivät liene tähänkään päivään mennessä tajunneet sitä tosiseikkaa, että kyseinen sananvapaus edellyttää myös vastuuta.

Kaiken lisäksi Falkin pikkumainen näpertely ei ainakaan edistä sitä penättyä moniarvoisuutta. Kutsun toimintaa pikkumaiseksi näpertelyksi siksi, että ihmisten seksuaalisten suuntautumisten punnitsemisen sijaan voisin toivoa kristillisiltä nuorisojärjestöiltä hieman oleellisempaa keskustelua esimerkiksi Suomen tai maailman tilasta, eri kulttuurien kohtaamisesta tai vaikkapa siitä surullisenkuuluisasta islaminuskosta. Maailmasta tuskin poistuu eriarvoisuus ja köyhyys, jos homous katoaisi – pikemminkin Nuotan kampanja vain ylläpitää niitä.

Ottamatta kantaa videolla esiintyvän ”Annin” todelliseen henkilöllisyyteen, en oikein käsitä, miksi mainittu biseksuaalisuus olisi tässä tilanteessa ollut ongelma. Biseksuaalisuuden määritelmä löytyy esimerkiksi Wikipediasta: ”Biseksuaalisuus tarkoittaa ihmisen kykyä tuntea seksuaalisia ja/tai romanttisia tunteita molempia sukupuolia kohtaan.” Mitä varten ”Annin” olisi siis pitänyt parantua biseksuaalisuudestaan ennen parisuhteen aloittamista miespuolisen henkilön kanssa?

Selasin Nuotta-lehden nettisivuja ja luin sen juttuja. Huomasin vain, miten häkellyttävän ala-arvoista journalismia lehti on pullollaan. Lehden avoimen naiivi Sanan julistaminen ei ole edes päällimmäinen ärsyke, vaan pikemminkin se, miten huonosti jutut on kirjoitettu. En löytänyt tietoa lehden toimituksesta, mutta nähtävästi lehteä tekevät nuoret nuorille – eivät nähtävästi siis ammattitoimittajat. Ja – vaikka kansalaisjournalismia kannatankin – se näkyy lopputuloksessa. Jutut ovat räikeän asenteellisesti ja yksipuolisesti kirjoitettuja, kuten esimerkiksi artikkeli jossa kaikki ismit julistetaan valheellisiksi (fundamentalismi toki näppärästi unohdetaan) ja artikkeli jossa juhlistetaan tyttönä ja poikana olemisen erinomaisuutta. Jälkimmäinen on lyhennelmä, mutta en senkään perusteella luota lehden ”toimittajien” kykyyn kirjoittaa journalistisesti tähdellisiä juttuja.

Onhan ärsyyntyminen Nuotan kaltaisesta marginaalilehdestä sinällään turhaa, mutta en koe silti mitenkään turhana valottaa lehden vääristynyttä arvomaailmaa ja kehnoa journalismia. Siitä kun ei meneillään olevassa keskustelussa ole juurikaan puhuttu. On hyvä ottaa selville, minkälainen lehti kampanjan takana on. Kun lehteä tekevät omaan uskonnolliseen hybrikseensä eksyneet, ”herkässä” iässä olevat ihmiset, on lopputulos juuri tätä. Mikäli esimerkiksi Journalisti-lehdellä olisi kiinnostusta, olisi tässä hyvä jutunaihe.

Ja muuten, Kirkko ja kaupunki sekä Kotimaa ovat mielestäni kelpoja lehtiä. Niitä kirjoittavat ammattilaiset – kriittiset toimittajat, jotka käsittävät että uskosta ja kirkosta voi kirjoittaa muillakin tavoin, kuin pöhkösti julistaen.

Vaikka Nuotan lähtökohdat seksuaalisuuskeskustelussa ovatkin huikean epäonnistuneita, kykenen ymmärtämään heidän huolensa yhteiskunnan seksualisoitumisesta. Homoudella ei vain valitettavasti ole asian kanssa mitään tekemistä. Röyhkeästi väittäisin, että julkihomot omaavat omaan seksuaalisuuteensa paljon terveemmän suhteen, kuin monet heterot. Jatkan väittämääni toteamalla ongelman olevan siellä, mihin Nuotta, Mika Falk, kristilliset järjestöt ja muut asianomaiset kaikkein hanakimmin turvautuvat: heteronormatiivisuudessa.

Pelko pois! En ole poistamassa uskonnonopetusta, Suvivirttä, Maamme-laulua, Suomen lippua tai muitakaan ”kansallisia” perinteitä. Eivätkä ne edes liity keskusteluun mitenkään. Tämä on silti tarpeellista mainita, koska todennäköisesti joku haluaisi sotkea mainitsemani perinteetkin tähän jollakin verukkeella. En myöskään tue Akuliina Saarikoskea, ainakaan hänen edustamaansa mustapinkkiblokkia. Tai en oikeastaan ole sen kummemmin siihen edes perehtynyt.

Lähtökohtani on siinä, että vaikka nyky-yhteiskunta ainakin näennäisen jatkuvasti liberalisoituukin (mitä ikinä se lopulta tarkoittaakaan), ei voi sulkea pois sitä valtavaa määrää ennakko-odotuksia ja –luuloja, mitä ihmiset (ja etenkin nuoret) kohdistavat toisiaan ja itseään kohtaan. Kenties niitä oli ennen enemmänkin, mutta niitä kyseenalaistaneet ihmiset olivat harvemmassa. Informaatioähkyn myötä meille taasen on siunaantunut loputon määrä vaihtoehtoja, mutta nopeammassa tahdissa kuin ennakkokäsityksiään muuttavia ihmisiä.

Älä alistu! –kampanjan yhteydessä puhuttiin TV7-kanavan Kissa pöydälle –ohjelmassa sukupuolesta ja identiteetistä. Myös mainittu video ”Annista” näytettiin. Vieraina oli kaksi nuorta, Marianna ja Tuomo, jotka olivat kivisen tien käytyään lopulta kääntyneet uskoon. Kaikki kunnia siitä heille, sillä monille tämä voi olla viimeinen vaihtoehto. Esimerkiksi amfetamiinikoukussa sekä muissa epämääräisyyksissä sekoillut kitaristi Jukka Tolonen kääntyi hiljattain uskoon. Ohjelman nuorten paatoksellisuus omasta uskostaan on täysin ymmärrettävää, ovathan he nähtävästi vasta hiljattain uskonsa löytäneet. Nuorilla kun on tapana vilpittömän impulsiivisesti heittäytyä asioihin. Siltikin aistin ristiriidan: Nuotan kampanja kannustaa ”omaan ajatteluun”, mutta miksi sain näistä kahdesta nuoresta vaikutelman, että he ovat ulkoistaneet sen ajattelunsa täysin Jumalalle, ja omien mielipiteidensä sijaan brassailevat sillä, miten täydellisesti he osaavat Raamatun ulkoa, pudotellen jaetta toisen perään milloin missäkin asiassa.

Vaikka minun olikin hyvin vaikea suhtautua Mariannan ja Tuomon puheisiin siitä, miten he videon nähtyään ylistivät Jumalan kykyä tehdä ”ihmeitä” ja miten he kirkasotsaisesti pitivät ”Annin” kääntymistä hyvänä asiana sekä merkkinä Jumalan ”erehtymättömyydestä”, oli keskustelun aihe sinällään ihan kiehtova. Halveksin yhtä suuresti kuin Tuomokin (ellen jopa enemmänkin) sitä elämäntapaa, mitä hän lukioaikoinaan noudatti: ”oma miehisyys riippui siitä, montako pulloa sai illassa alas.” Tilalle tarjottiin näitä klassisen konservatiivis-kristillisiä rooleja (”miehen tulee olla luja ja pystyä ottamaan vastuuta naisesta”), joita en ehkä halveksi, mutta joita en myöskään osaa ottaa tosissani. Viittasin kintaalla ”miehenä kasvamiselle” jo ennen kahdeksattatoista syntymäpäivääni. Vähänpä minua kiinnosti ihmisnaaraiden fysiologisten ominaisuuksien analysoiminen, kaljanjuonti, mopoilu tai ylipäätään mikään muu oman maskuliinisuuteni tarpeeton alleviivaaminen.

Juuri tällaiset yltiöllisen heteronormatiiviset roolit luovat niitä patoutumia. Perustuivat ne sitten tympeiden teinipoikien (tai heidän tasolleen jääneiden aikuisten miesten) teeseihin alkoholinsietokyvystä ja naistenkaatamistaidosta tai ”Jumalan sanaan”. Pohjimmiltaan kyse on joka tapauksessa samanlaisesta painostamisesta. Vaikka yhteiskunta ”virallisella” tasolla näitä normeja pyrkiikin kitkemään, ei ole erityisen vaikeaa nimetä lukuisia itsestäänselvyyksinä nähtyjä sukupuolisia käyttäytymismalleja ihmisten arkikäyttäytymisessä. Niiden luetteleminen lienee turhaa, sillä kuka tahansa voinee esittää omat esimerkkinsä. Mukavia ja turvallisiahan nuo mallit ovat, enkä kaiketi osaa paheksuakaan niissä viihtyviä ihmisiä. Omapa on valintansa.

Mallien helppous ei kuitenkaan ole mikään peruste sille, että ne olisivat jotenkin automaattisesti tavoiteltavia. Ja ongelmaksi ne muuttuvat silloin, kun joku ne kyseenalaistava jää ajatustensa kanssa yksin, kun ei saa ympäristöltään ymmärrystä. Tai kun joku yrittää parhaansa mukaan täyttää näitä odotuksia, siinä kuitenkin epäonnistuen. Tulokset ovat surullisia, melkeinpä surkuhupaisia. Siksi väitän, ettei homoyhteisöissä vastaavaa ennakko-odotuksista aiheutuvaa ahdistusta ole. En tosin ole myöskään homokulttuurin asiantuntija, mutta voisin silti olettaa sen olevan sallivampi ja empaattisempi ihmisten identiteettejä kohtaan. Heille ei aseteta samanlaisia sukupuolisia odotuksia ja toimintamalleja. Muun muassa taiteilija Kiba Lumberg sivusi aihetta Helsingin Sanomien Sielu ja ruumis –palstalla.

Nyt-liitteessä ilmestyi perjantaina 25. maaliskuuta juttu 2000-luvun sinkkumiehistä. Oivallinen, surkuhupaisa esimerkki heteronormatiivisesta raadollisuudesta. Mies, joka on tottunut olemaan perheen pää ja ensisijainen päätöksentekijä, onkin viimeisen viidenkymmenen vuoden kehityksen myötä saanut rinnalleen vaarallisen haastajan – naisen! Tässä heijastuu jälleen teoriani yhteiskuntamallien ja henkisen kehityksen ristiriidasta: heteronormatiivinen asenneilmapiiri ei näemmä ole kyennyt vastaamaan siihen, että nainenkin voi olla töissäkäyvä ihminen. (Tätä teemaa voisi toki laajentaa myös keskusteluun pakonomaisen huippuosaajamenestyksen ideologiasta johon törmää päivittäin ja jota mielelläni myös halveksin kun mahdollisuus siihen on, mutta se ei ainakaan suoranaisesti liity tähän aiheesen.)

Koska oletusmiehellä on mielestäni aina ollut tietynlainen halu valtaan ja alistukseen, on nykytilanne nähtävästi johtanut jonkinlaiseen neuvottomuuteen. Samanlaista mahdollisuutta vallankäyttöön ei enää heteronormatiiviselle miehelle tarjota, siispä hän kokee paremmaksi ratkaisuksi antaa periksi ja siirtyä viettämään vaikkapa pidennettyä teini-ikää videopelien parissa. Itsekin tiedän pari vastaavanlaista tapausta. Siitäkään huolimatta tämän heteronormatiivisen miehen libido ei ole kadonnut mihinkään, se on melkeinpä kasvanut. Panu Horsmalahden kaltaiset tapaukset kun näyttävät nostaneen heteroyhdynnän jotenkin maailman tavoiteltavimmaksi asiaksi, ja sen seikan, ettei hän itse pääse moiseen osalliseksi, yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi. Jopa niin tärkeäksi, että siltä pohjalta voidaan ponnistaa jopa eduskuntaankin. (Tiedän toki, että Horsmalahti edustaa myös muita asioita, mutta itsepähän on hän naisettomuutensa tuonut suurimmaksi vaaliteemakseen.)

Vaikka kehoitankin näitä naisettomuudessaan vellovia tai itsenäisyydellään rehvastelevia tapauksia katsomaan peiliin, ymmärrän heitä myös. He ovat kaikki heteronormatiivisen ja heteroseksualisoidun yhteiskunnan kasvatteja. Artikkelin ainoa joltiseenkin järkeviäkin näkemyksiä omaava haastateltu, Timo Hännikäinen, kirjoitti pakkoselibaattiaan (hupaisa sana muuten) käsitelleessä kirjassaan Ilman, että työttömyyskin on sallitumpaa kuin naisettomuus. Panu Horsmalahti taas totesi Radio Rockin haastattelussa (joka tosin oli käsittämättömän ala-arvoinen, ”toimittajien” teinimäistä hihittelyä ja suoranaista kiusaamista sisältänyt tyhjänjauhamistuokio aiheesta, josta olisi jopa voitu käydä järkevääkin keskustelua, mikäli haastattelijoiden älykkyys olisi vain sen sallinut), miehen neitsyyden olevan häpeällisempää kuin naisen. Hännikäinen toteaa myös poleemisesti, että ”kaikesta emansipaatiosta huolimatta vapautunut nykynainen näyttää yhä haluavan kunnon alfa-urosta”.

Vaikken pahemmin jaksa välittää artikkelissa mainituista miesliikkeistä (ja vielä vähemmän Horsmalahden käsittämättömistä mielipiteistä), ei yllämainittuja väitteitä voi täysin perusteettominakaan tuomita – ainakaan valtavirrassa. Näin ollen pystyn jakamaan Nuotan huolen yhteiskunnan seksualisoitumisesta ja Kissa pöydälle –ohjelman Mariannan väittämän siitä, ettei ”nykymieheltä vaadita tarpeeksi”, joskin eri perustein.

Mikäli heteronormatiivinen järjestelmä olisi sallivampi, osaisimme kenties keskittyä myös muuhunkin kuin jalkovälistämme löytyvien elinten käyttötarkoitusten miettimiseen. Sama järjestelmä ylläpitää myös käsitystä, ettei heteromiehen tule missään tilanteessa yrittää hakea läheisyyttä toiselta heteromieheltä. Heteronaisilla samanlaista ongelmaa kun ei nähdäkseni ainakaan samassa mittakaavassa ole. Tässä lienee myös yksi syy 2000-luvun eksyneiden sinkkumiesten seksuaalisiin patoutumiin.

Vaalit lähestyvät! Älä alistu! –kampanja osui otollisesti eduskuntavaalien alle. Tämä ei varmaankaan ole sattumaa, kuten YLE Uutisten kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen epäilee. Päivi Räsänen sanoutui kaikesta toki irti jo kättelyssä (vaikkei linjansa mukaisesti tietenkään unohtanut ilmaista siunaustaan kampanjalle), ja eihän kristillisdemokraatit kuulunutkaan kampanjan valmistelijoihin. Mutta Mika Falkin vaimo, Sonja Falk, pyrkii eduskuntaan Pirkanmaalta. Siksipä ei yllätä, että konservatiiviset kristityt (nuoret) oli hyvä kerätä kasaan juuri vaalien kynnyksellä.

En oikeastaan usko, että Nuotta olisi loppujen lopuksi edes välittänyt kampanjan saamasta vastaanotosta. Epäilisin, että tarkoituksena oli vain herätellä kirkon konservatiivista siipeä, ja ratsastaa arvopolitiikalla. Samalla tavoin sotkee myös muuan Timo Soini roomalaiskatolilaisen näkemyksensä poliittiseen linjaansa, abortti- ja naispappivastaisilla lausunnoillaan. (Mutta jätettäköön Soinin käsitteleminen tähän, hän kun ei evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulu.) Ajan tässä takaa lähinnä sitä, miten odotettu reaktio kirkolta oli sanoutua irti Nuotan kampanjasta, koska – vaikka järjestäytynyt uskonnollinen toiminta on aina läpeensä poliittista (mikä tässä maailmassa ei olisi poliittista?) – kirkko haluaa ylläpitää mainettaan epäpoliittisena järjestönä. Ja hyvä niin.

Monet tahot ehtivät jo taivastelemaan uutta eroaaltoa kirkosta. Miten tuohon nyt sitten suhtautuisi – kun tässä vaiheessa on kuitenkin jo yleisesti tiedossa, ettei melko suuri osa kansasta tunne sen suurempaa yhteyttä kirkkoon ja sen oppeihin. Eroajia voi toki syyttää aivan samanlaisesta impulsiivisesta toiminnasta mihin virtuaaliverkostoihmiset muutenkin syyllistyvät (kirkosta eroaminenhan taitaa näinä päivinä olla helpompaa kuin Facebookista eroaminen), mutta uskoisin, että ihminen tekee impulsiivisimmat päätöksensä koskien asioita, joilla ei ole kovinkaan suurta painoarvoa hänen elämässään. Toisaalta näin toimimalla he epäsuorasti edistävät myös nuottalaisten kaltaisten ääriliikkeiden valtaa kirkon sisällä.

En jaksa ruveta argumentoimaan Raamatun pohjalta, onko homoseksuaalisuus synnillistä vai ei. Lähinnä siksi, etten ole kovinkaan suuri kirjan tuntija. En myöskään usko että siitä vaivasta olisi mitään hyötyä, koska minun on vaikea olla pitämättä nuottalaisia ja muita konservatiiveja pelkästään tekopyhinä hyvinvoivina juppeina. Heidän asenteissaan vain toistuu Perttu Häkkisen teoria ihmisten halusta närkästyä, sillä minusta nämä ihmiset vain omassa ärsykkeidenhakupuuskassaan haluavat omaan tulkintaansa nojaten mielivaltaisesti paheksua heitä, jotka eivät syystä tai toisesta heidän maailmankuvaansa istu. Eivät hekään loppujen lopuksi elä kuten Raamattu oikeasti opettaa vaikka siinä käsityksessä elävätkin, he ovat vain poimineet rusinat pullasta omia käyttötarkoituksiaan varten.

En myöskään halua latoa jälleen yhtä pedofiliaa, orjuutta ja insestiä käsittelevää listaa Raamatun kohdista, joilla monet kyyniset nettiateistit populistisen pontevasti herkuttelevat, koska en lähtökohtaisesti vastusta Raamattua, vaan pidän sen mytologiaa ja mystiikkaa mielenkiintoisina. Löysin joka tapauksessa kaksi linkkiä:
Same-sex relationships in the Bible
What the Bible Says – And Doesn’t Say – About Homosexuality
Etenkin alempi linkki korostaa sitä, miten vähäpätöinen rooli homoudella – tai seksuaalisuudella ylipäätään – Raamatussa on. Ja kuten voisi jokaisen täyspäisen ihmisen käsittävän, ei käsitettä homoseksuaalisuus yksinkertaisesti ollut olemassa Raamatun syntyaikoina. Kiistelyt tulkinnoista voinen silti jättää eri teologikunnille, mutta olisi mielenkiintoista kuulla selitykset mystisille ”liitoille”, mistä näiden muutamien tapauksien yhteydessä Raamatussa puhutaan. Moderni kristittyhän tuon vastauksen parhaiten tietää, eikö?

Uskon syyn konservatiivien monomaaniselle kiihkolle puuttua ihmisten seksielämään johtuvan ikiaikaisesta ajatuksesta suvun jatkamisesta. ”Menkää ja täyttäkää maa.” Ajatus suvunjatkamisesta on silti yllättävän rationaalinen ja funktionalistinen, mikä on harvinaista uskonasioissa. Faktahan on, että harvoissa kulttuureissa tunnetaan ylipäätään parisuhteen tai avioliiton käsitettä samalla tavalla kuin länsimaissa. Romanttiset tarinat ovat useimmiten vain folklorea. Kärjistäen: perheen perustamisen perimmäinen tarkoitus on vain ja ainoastaan oman sukunsa jatkaminen. Helppo ja järkevä päätelmä siis. Samalla kuitenkin nykyaikainen parisuhdekäsitys jää tämän olettaman ulkopuolelle, joten en näe ongelmaa asettaa hetero- ja homopareja tässä suhteessa samalle viivalle.

Wikipediaan vedoten, muun muassa Norjan, Islannin ja Ruotsin ohella myös katoliset Espanja, Portugali ja Argentiina ovat laillistaneet sukupuolineutraalin avioliiton. Yllätyksenä ei tosin tullut, että nimenomaan kristilliset puolueet katolisesta kirkosta puhumattakaan ovat olleet vastustavalla kannalla. Silti olisi mielenkiintoista saada tietää, ovatko kenties maiden moraalinen käsitys, perhearvot, jumalusko tai vaikkapa kansallistunne romahtaneet laillistamisen myötä…?

Kaksi vähemmistöä ovat saaneet Suomen valtiokirkon pattitilanteeseen. Tilanteeseen, jossa se voi vain hävitä. Tuskinpa kovinkaan moni jäsen niistä tuhansista jotka ensimmäisen kohun aikaan erosivat, palaisi vaikka hyväksyvä päätös avioliittolain muutoksesta tulisi. Tämä päätös poikisi varmasti myös muutaman Uuden Suomen kärkkään blogistin kirjoituksen siitä, miten homot ovat nyt kertakaikkiaan tuhonneet kirkon, joten jäsenkato tapahtuisi tällä kertaa nuottalaisten päästä. Toisaalta kirkko ilmoitti jo nyt, ettei katso erityisen hyvällä järjestöjen toimintaa, joten salaa kirkon päättävät elimet varmaankin kiittäisivät Luojaa, mikäli nämä ei-toivotut luopiot erottuisivat omaksi kirkkokunnakseen.

Pitäisikö kirkon sitten lopua vihkimisoikeudestaan, jolloin avioliiton solmiminen jäisi täysin oikeusjärjestelmän vastuulle, seksuaalivähemmistöt saisivat oikeutensa ja konservatiiviset papit voisivat auliisti olla vihkimättä homoja? Avioon kun voi jo nyt mennä ilman kirkkoinstituution siunausta. Kirkkorakennus voisi sitten tarvittaessa toimia seremoniallisena tilana – ikään kuin se ei olisi sitä jo vuosikaudet ollut, monen tapakristityn kun on vain syystä tai toisesta ollut välttämätöntä saattaa itsensä avioliittoon nimenomaan kirkossa, vaikkei mitään henkistä yhteyttä siihen kokisikaan.

Olen aina jaksanut ihmetellä ihmisen tarvetta symbolisoida ja käsitteellistää asioita. Oli kyseessä sitten uskonto, seksuaalisuus tai mikä tahansa. Jumalakin on käsitteenä vain yksi tapa yrittää jäsentää maailmaa, sukupuolisesta identiteetistä puhumattakaan. Ihmisen kyky ymmärtää loppujen lopuksi yhtään mitään perustuu näille yhteisestä sopimuksista laadituille asioiden määreille, mutta kertovatko ne kohteestaan loppujen lopuksi kovinkaan paljoa? En luota edes sukupuolista suuntatumista koskeviin käsitteisiin. Jos täytyy kuvitella jokin jana jonka päissä ovat homous ja heterous, sijoittuu suurin osa ihmisistä joka tapauksessa enemmän tai vähemmän sen keskelle. Toki käsitteet ja määritteet tekevät elämästä helpompaa – sehän on niiden tarkoituskin. Silti ne ovat hauraita ja häilyviä – aivan kuin ihminen itse. Ja Jumalan sanotaan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen.

Mainokset

Työtä, oikeudenmukaisuutta ja veropolitiikkaa

•maaliskuu 16, 2011 • Jätä kommentti

Kokkolan keskustassa on kadun varrelle karun yksinkertaiseen tilaan perustettu SDP:n vaalikahvila. Sen avajaisia juhlittiin lauantaina 12 maaliskuuta Eero Heinäluoman johdolla. Ex-puheenjohtajan visiitti kattoi suuria lupauksia, kritiikkiä hallitusta ja perussuomalaisia kohtaan sekä erikoisen viihdenumeron.

Kun vaalit lähestyvät, pyrkii myös Istuntosali.netin toimitus uudistusten lisäksi jonkinlaiseen itsensä kokoamiseen. Kun toimituksen edustajien opiskelupaikat sijaitsevat noin viidensadan kilometrin etäisyydellä toisistaan, lienee siis ymmärrettävää ettei mikään ole kuin ennen. Tämä ei siltikään estä politiikasta kirjoittamista, varsinkin kun vaalien alla kansanedustajat jalkautuvat Arkadianmäen linnakkeestaan kansan pariin. Olipa entinen demaripomo Eero Heinäluoma löytänyt tiensä eräänä aurinkoisena kevättalven lauantaina Keski-Pohjanmaan suurimpaan kaupunkiin, Kokkolaan asti.

Heinäluoma ei halua antaa kaikkien palvelujen karkaavan markkinoille, vaan vaatii yhteiskunnan vastuuta.

Kokoomusta käynee kiittäminen vaalikahvilaideasta, viime eduskuntavaalien aikaanhan Korva-nimisiä kuppiloita ilmaantui yhden jos toisen kaupungin raitille. Kansan Kahvila –nimeä kantavan paikan välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös keskustan vaalitoimisto, jonka ikkunaan on teipattu Tuomo Puumalan kasvot.

Eero Heinäluoma lupaa puheensa aluksi aikovansa näiden vaalien aikana käydä Vaasan vaalipiirin jokaisen vaalitoimiston avajaisissa. Viimeksi hän kun ei ollut ehtinyt Seinäjoen toimiston avajaisiin, ja puhujana olikin toiminut Heinäluoman vaimo Satu Siitonen-Heinäluoma. Puhe oli kuulemma ollut niin hyvä, että Siitonen todettiin oikein päteväksi puoluejohtajaksi. Keski-iältään reilusti päälle nelikymppinen yleisö naurahtaa Heinäluoman kaskulle. Huomaan jälleen kerran olevani nuorin läsnäolija.

Heinäluoma puhuu kokemuksella ja varmuudella. Asiallisesti, mutta silti kohtuullisen rennosti jutustellen, miten nyt entisen ministerin ja puolepampun arvolle sopii. Hän niputtaa vaaliohjelman kahteen sanaan, jotka ovat työ ja oikeudenmukaisuus. ”Väki täytyy saada töihin, tämä on ylivoimaisesti tärkein asia”, hän toteaa. ”Mieluummin käytetään rahaa ihmisten työllistämiseen kuin työttömyyskorvausten maksamiseen.”

Koska Kokkolassa ollaan, Heinäluoma vannoo SDP:n sitoutuneen Seinäjoki-Oulu-välin junarataremonttiin. Tarkoituksena on tehdä radasta kaksiraiteinen. Hän painottaa raidehankkeiden tärkeyttä myös elinkeinoelämälle, ja ottaa esimerkiksi Helsingin ja Turun välille rakennetun moottoritien. ”Samana päivänä kun asiasta uutisoitiin, alkoivat puhelimet soida.” Heinäluoma kertoo, miten tien puolivälissä sijaitseva Lohjan kaupunki muuttui hankkeen myötä kasvavaksi keskukseksi. Näin kävi myös Lahdelle, sinne rakennetun oikoradan myötä.

Puolustusta julkisille palveluille, epäluuloa Soinin linjaa kohtaan
Kuten moni on jo aiemmin todennut, tulee puolueiden verolinjauksilla olemaan suuri merkitys vaalikamppailussa. Tätä mieltä on myös Eero Heinäluoma. Veronkevennyksiä hän ei ole lupaamassa kenellekään, mutta hän olisi valmis myöntämään yrityksille tutkimukseen ja tuotekehittelyyn vähennyksiä verotuksesta. ”Tämä takaisi sen, ettei insinööriosaaminen karkaisi ulkomaille”, hän viitaten Nokian tämänhetkiseen tilanteeseen. Heinäluoma ei myöskään haluaisi pienyrityksiltä perittävän niin suurta arvonlisäverotilitystä, mitä nykyään.

Kokoomus taasen haluaisi neljän prosentin veronalennuksia, mutta tätä Heinäluoma pitää ”vastuuttomana” nykyisen taloustilanteen vuoksi. Hän tuomitsee myös aikeet nostaa kahdella prosentilla arvonlisäveroa, jota hän pitää ”huikean epäoikeudenmukaisena”. Kyseessähän on tasavero, joka vaikuttaa Heinäluoman mukaan niin ruokakaupassa, kampaajalla kuin bensapumpullakin. ”Se tulee tavallisen palkansaajan maksettavaksi ja siirtää verorasitusta heille, joiden veronmaksukyky on heikompi”, hän maalailee.

Vaihtoehtona arvonlisäveron nostolle Heinäluoma esittää pääomaveron nostoa, ja sen muuttamista progressiiviseksi. ”Yksinkertainen ajatus, mutta oikeudenmukainen: jos tienaat enemmän, maksat enemmän.” Tämä tuottaa valtiolle Heinäluoman mukaan 800 miljoonaa euroa, ilman arvonlisäveron nostoa.

Heinäluoman puheella oli kosolti kuuntelijoita, mutta keski-ikä lähelteli viittäkymmentä.

Eero Heinäluoma puolustaa puheessaan julkisia palveluja henkeen ja vereen. Hänestä julkinen terveyden- ja vanhustenhuolto on retuperällä. Hän käy puheessaan läpi myös lapsiperheiden ja eläkeläisten tilanteen, eikä usko että eläkkeiden tai lapsilisien kuukausikorotukset voisivat korvata julkista terveydenhuoltoa. Puheesta huokuu yllättävän nuiva suhtautuminen yksityiseen terveydenhuoltoon ylipäätään, ikään kuin se olisi jokin julkisen puolen vihollinen.

Tuomion saa myös eläkeiän nosto: ”meillä on jo nyt joustava eläkeikä, 63-68 vuotta. Kokoomus puhuu yksilön päätöksenvapaudesta, mutta miksei se päde eläkeikään? On tuntuva porkkana olla töissä 63:sta vuodesta eteenpäin jos vain kuntoa riittää, sillä voi saada jopa 20:n prosentin korotuksen eläkkeeseen.”

Lopuksi Eero Heinäluoma mainitsee ”susihukan”. Perussuomalaiset. Timo Soinin. ”Sanon tämän suoraan, kun nyt Pohjanmaalla ollaan”, hän aloittaa viitaten samalla pääministeri Mari Kiviniemen (kesk.) taannoiseen väitteeseen opposition epäisänmaallisuudesta. Heinäluoma pelkää Soinin vaihtoehdon vievän ihmisiä harhaan. ”Politiikassa luvataan paljon, mutta perussuomalaisilla ei ole tulot ja menot tasapainossa. Ja tämä on Kreikan tie.” Heinäluoma kertoo Kreikan poliitikkojen tehneen yli kahden vuosikymmenen ajan lupauksia ja toteuttaneenkin niitä, mutta velkarahalla. Suomen jatkuvasti kasvavaa velkaantumista ei Heinäluoman mukaan saa näin ollen jättää Soinin retoriikan varaan.

”Ruotsin porvarihallituksella Suomea parempi talouslinja.”

On aika esittää kysymyksiä. Sitä ennen kahvilaan ilmestyy alleviivaavan räikeästi pukeutunut kaksikko, ”Hilu” ja ”Tepa”. Hetken luulen, että Eija Vilppaan ja Riitta Havukaisen Hansu ja Pirre-parin tavoin elehtivä ja kailottava kaksikko on jonkin teatteriryhmän tempaus, mutta selkeästi välikohtaus paljastuukin visiitin ”viihdenumeroksi”. ”Eero Heinäpaalia” tapaamaan tullut kaksikko sekoilee ja kälättää, laulattaa yleisöä ja luo ryhmähenkeä ”demarit voittoon”-tyyppisillä huudoilla. Timo Soini-kritiikissään Eero Heinäluoma myönsi, että ”demareilla ei ole aina parhaita vitsejä”. Kuinka enteellisen onnistunut lausunto tämä olikaan.

Nolon koheltamisen jälkeen Heinäluoma saa vastata muun muassa kysymyksiin, miksi joka porvarihallituksen aikaan on Suomen talous sukeltanut, sekä vaatimaan viranomaisvalvontaa harmaaseen talouteen. Heinäluoma kiittelee Ruotsin porvarihallitusta, joka on hänen mukaansa onnistunut olemaan velkaannuttamatta maan taloutta myös taantuman aikana. Suomen hallitus ei hänen mukaansa ole tässä onnistunut. ”Poliitikot joutuvat valitsemaan usein huonoimmista vaihtoehdoista sen vähiten huonoimman. Ja kun rahaa on käytetty paljon, on kyse siitä kuinka tehokkaasti sitä on käytetty. Ja tässä Ruotsi on mielestäni onnistunut paremmin.”

Loppujen lopuksi Heinäluoman visiitti oli kuitenkin lähinnä demari puhumassa demareille. Tällaiset vaalikahviloiden avajaiset lienevät pohjimmiltaan kuitenkin puolueiden hengennostatustilaisuuksia, ja vakavammat poliittiset debatit käydään julkisemmilla paikoilla. Siksi tämäkin visiitti herätti lähinnä vain kysymyksiä. Kuinka realistinen Heinäluoman liputus SDP:n vaalivoitosta oikeasti on? Soini-kritiikki oli asiallista, mutta harvemmin persukritiikissä on pohdittu, miksi puolue johtajineen on sellaisessa tilanteessa kuin nykyään. Samalla voisi toivoa myös muiden puolueiden aktivoituvan Kokkolan seudulla, sillä Eero Heinäluoma ja SDP ovat avanneet pelin.

Erikoisvieraat Tepa ja Hilu pääsivät ex-puoluejohtajan kanssa samaan kuvaan.

Artikkeli on osa Istuntosali.netin vuoden 2011 eduskuntavaalien kampanjointia seuraavaa juttusarjaa.

Toiveikkaan maailmantuskan lähettiläät

•tammikuu 30, 2011 • 1 kommentti

The car is on fire
And there’s no driver at the wheel

Vuosi 2005 oli hyvä vuosi. Se oli, näin jälkeenpäin katsoen, suorastaan liikuttavan puritanistinen kaiken vastustamisen vuosi. Kävin parin ystäväni kanssa Karjaan yläasteen kahta viimeistä luokkaa, ja jaoimme kaikki jonkinasteisen ulkopuolisuuden tunteen. Muistan halveksineeni kaikkea niinsanottuun teini-ikään liittyvää, ja pidin suurta osaa ikätovereistani tympeinä, pelkästään mopoja, pokeria sekä erinäisiä päihdyttäviä substansseja ajattelevina juntteina. Vaikken jonkinlaisen henkisen kasvun myötä välttämättä suhtaudu asioihin enää yhtä jyrkästi, tietyllä tapaa muistelen ihaillen sen ajan ehdottomuutta.

Olen huomannut, että monet kutakuinkin samassa iässä olevat erikoisuudentavoittelijat (joihin kaiketi lasken itsenikin) ajautuvat taiteen äärelle. Itse piirsin noihin aikoihin paljon sarjakuvia sekä intoilin progressiivisesta rockista, sen kunnianhimoisuus kun tavalla tai toisella oli mieleeni. Vuosi 2005 oli siis avartumisen aikaa. Musiikkikäsitykseni järkkyi, kun oivalsin maailmassa olevan mielenkiintoisempaakin musiikkia kuin Metallica. Musiikkikäsitykseni järkkyi myös silloin, kun kuulin Mike Oldfieldin Tubular Bellsin ensimmäistä kertaa. Vuonna 2005 se saattoi järkkyä kuitenkin eniten, kun ensimmäistä kertaa kuulin yllä siteeraamani sanat.

Ne ovat alkusanat kappaleeseen The Dead Flag Blues, Godspeed You! Black Emperor-nimisen (silloin nimeltään Godspeed You Black Emperor!) yhtyeen F# A# ∞-nimiseltä (lausuttaneen yleensä F-sharp A-sharp Infinity), vuonna 1997 ilmestyneeltä albumilta.

Populaarimusiikki on ollut niinsanotusti polittiisesti kantaaottavaa viimeistään Vietnamin sodasta lähtien. Mutta kerta toisensa jälkeen taide on sitkeistä yrityksistään huolimatta saanut voimattomana seurata vierestä, kun ahneus, pahuus ja itsekkyys tuhoavat maailman. Hipit yrittivät hyvällä, punkkarit pahalla. Toki kaikenlaiset taidesuuntaukset ovat tavalla tai toisella juurruttaneet itsensä länsimaiseen kulttuuriin ja siten tehneet olemassaolosta mielekkäämpää. Mutta edes ne eivät ole voineet mitään sille, miten huippuosaajiin keskittyvä yksittäisen ihmisen erinomaisuutta ylistävä kultti on onnistuneesti runnonut vientituotettaan läpi kaikkialle, minne niinsanottu länsimainen kulttuuri ulottuu, ja vähän kauemmaskin.

Toisen vuosituhannen lähestyessä loppuaan länsimainen taide oli jo ehtinyt ylipolitisoitua, joten tämä sai myös oman vastareaktionsa. 1990-luvulla kantaaottavuus ja rimpuileminen koettiin jotenkin lapselliseksi ja turhaksi. Seurasi kyynistyminen ja sisäänpäinkääntyminen. Tätä maailmaa ei voi enää pelastaa, on vain seurattava sen luhistumista ja toivottava jonkin uuden alkua. Ja tätä lohdutonta lopunajan dystooppista kuvastoa on Montrealista lähtöisin oleva orkesteri Godspeed You! Black Emperor vyöryttänyt jo vuodesta 1994.

Japanilaisesta moottoripyöräjengistä kertovan dokumenttielokuvan otsikosta itsensä nimennyt kollektiivi on suorastaan itsetarkoituksellisen täydellinen antiteesi koko populaarikulttuurille. Toisaalta bändi taas vie populaarikulttuurin folkloristiikkaa täysin omalle, myyttiselle tasolleen. Samanlaiseen mystiikkaan olen törmännyt korkeintaan ehkä Jandekin tai The Residentsin kohdalla. Godspeed You! Black Emperorista ei ole olemassa yhtään virallista promokuvaa, eivätkä sen konsertit ole koskaan olleet konventionaalisia rokkikeikkoja. Kollektiivin filosofiana on aina ollut nostaa itse taide ja sanoma taiteilijoita tärkeämmäksi. Täten bändillä ei myöskään ole ollut varsinaista johtohahmoa tai keulakuvaa. Tässä vaiheessa voisin silti mainita, että kollektiivin perustajajäsenelle ja kitaristille Efrim Menuckille on monesti yritetty median puolesta tätä roolia sovittaa. Mies on kuitenkin aina kieltänyt väitteet johtohahmoudestaan.

En kuitenkaan halua kirjoittaa bändiä koskevista nippelitiedoista. Niitä on netti pullollaan, ja lähes kaikki tarpeellinen löytyy osoitteesta http://brainwashed.com/godspeed/. Ottaen huomioon, miten vähän informaatiota bändistä löytyy verraten suurin piirtein kaikkiin muihin yhtä tunnettuihin bändeihin, on bändin kotisivujen tietomäärä vähintäänkin kiitettävä.

Godspeed You! Black Emperor (käytettäköön kollektiivista tästä lähtien lyhennystä GY!BE tai Godspeed) on julkaissut tähän päivään mennessä kolme albumia ja yhden EP:n . Ne kaikki kuuluvat mielestäni populaarimusiikin historian merkittävimpiin teoksiin, ja etenkin vuosituhannen vaihteen suurimpiin klassikoihin. (Vuonna 1994 ilmestyi myös kasetti nimeltä All Lights Fucked on the Hairy Amp Drooling, mutta siitä otettu painos oli 33:n kappaleen kokoinen.)


Nervous, sad, poor… Bleak, uncertain, beautiful…
Kärjistetysti ilmaisten GY!BE on jokaisen niinsanotun ”post-rock”-retkueen kantaäiti. (Efrim Menuck on taasen sanonut ”aina vihanneensa” termiä post-rock.) Sen levyt ovat ainutlaatuisia kokonaistaideteoksia, tilkkutäkkimäisiä erilaisten äänien yhteenpunoksia. Etenkin debyytti F# A# ∞ on äänikollaasimainen kokonaisuus, sisältäen erinäisiä kenttä-äänitteitä, hurinoita ja melodianpätkiä vuosilta 1993-97. Junan kalkkeen päälle hiipii ambient-äänimaisema, jostain alkaa kuulua Sophie Trudeaun viulu. Äänimaailmat risteilevät keskenään, hajanaisista kolinoista hiljalleen valtaviksi crescendoiksi kehittyen. Tästä reseptistä ovat lukemattomat bändit sittemmin ammentaneet, mutta hyvin harva on kyennyt tekemään sen samalla valloittavalla eläväisyydellä kuin GY!BE.

F# A# ∞:n vinyyli- ja CD-painokset ovat oikeastaan kaksi eri teosta. Vuonna 1998 julkaistu CD kun on pituudeltaankin lähes puolet pitempi, uudelleen nauhoitettu (jonka kuulee, sillä vinyylijulkaisussa soitossa on toisinaan huomattavissa pientä kömpelyyttä), eikä kokonaisuutena aivan yhtä rikkonainen. Kappaleiden nimiä ei vinyylipainoksessa mainita missään, vaan a-puolen sisäpinnalle on painettu teksti ”Nervous, sad, poor…”, b-puolelle taas ”Bleak, uncertain, beautiful…”.

Vinyyli tosin on pakettina mielenkiintoisempi, sen sisältäessä lukuisia hämmentäviä liitteitä, kuten kitaristi Mike Moyan piirtämän kaavion ”tuhoutuneesta koneesta”, bluesmuusikko Reverend Gary Davisille omistetun piirroksen junasta, sekä junan liiskaaman Kanadan pennin. Tämä kaikki yhdistettynä musiikin omalaatuisuuteen ja bändin anonyymiyteen, ei ihmetytä miksi bändille luotiin maine mystisenä, kyynisenä anarkistikollektiivina. Levy ei myöskään pääty koskaan, vaan nimensä mukaisesti sen viimeinen raita jää toistamaan samaa dronepätkää.


Eri osat ovat CD:llä johdonmukaisemmassa järjestyksessä, ja itse musiikki saa enemmän aikaa kehittyä, aihiot kuulostavat pidemmälle viedyiltä. Vinyyliversioon verrattuna esimerkiksi hitaampana soitettu The Sad Mafioso, osana East Hastingsia, kasvaa yhdeksi niistä sydäntäsärkevistä crescendosita, mistä GY!BE on tunnettu. Ja miten 29-minuuttisen Providencen alkupuolella kuultava Dead Metheny kehittyykään, olematta kuitenkaan ”tyypillinen” GY!BE-paisuttelu. Kicking Horse on Brokenhill taas tuo mieleen GY!BE:n myöhemmän tuotannon militaristisine marssijyräyksineen.

Lopulta ilmaan jää vain aavemaiseksi muokattu sample 70-luvun Godspell-nimisestä musikaalista, joka kaikuu ”where are you going?” mantramaisesti. Kysymys tässä kontekstissa kertoo jo niin paljon, ettei sen tulkinnalle jää juurikaan tarvetta. Tämä toimisi sinällään oivallisena levyn lopetuksena, eikä lopun lähes kymmenminuuttiselle dronejaksolle ole kovinkaan suurta tarvetta, vaikka muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen kuultava hurina onkin omistettu John Lee Hookerille.

Yllä siteeraamani monologi avaa molemmat versiot. Kertaan jos toisenkin GY!BE-aiheisissa kirjoituksissa siteeratussa yksinpuhelussa on huomattavissa jopa hienovaraista parodisuutta karnevalistisia katastrofielokuvia kohtaan (The sun has fallen down… The government is corrupt… We’re trapped in the belly of this horrible machine…), ja Efrim Menuckin kirjoittamasta, valmistumattomasta elokuvasta se onkin. Puhe toimii melkeinpä affektioppimaisesti, sillä sen aikana nouseva musiikillinen maisema ei voisi paremmin kuvata siinä kerrottua lohdutonta näkymää. Levy ei kuitenkaan ole missään vaiheessa masentava, pikemminkin vain kaunis.

F# A# ∞:sta puhuttaessa termit ”apokalyptisyys” ja ”maailmanloppu” – kiusallisuudesta puhkikuluneisuudestaan huolimatta – ovat lopulta osuvimmat sanat kuvaamaan levyn tunnelmaa. Dead Flag Bluesin lisäksi East Hastingsin alussa katusaarnaaja messuaa uhkaavan kuuloisesti, joskin Providencen alussa kuultava katuhaastattelu toimii taas jonkinlaisena vastakommenttina: (”But d’you think the end of the world is coming?” ”No. So says the preacher man, but… I don’t go by what he says”) Efrim Menuck sanoi jo vuonna 1998, että Godspeedin musiikin ytimenä on kuitenkin toivo. Hope. F# A# ∞:lla se ilmenee ehkä parhaiten The Dead Flag Bluesin päättävässä osassa, sekä Providencen keskellä kuultavassa kohdassa, jossa lauletaan vahvojen efektien läpi Amazing Gracea.


The American government, they are sneaky…
Vuonna 1999 ilmestyi Slow Riot for New Zerø Kanada. Noin puolituntinen EP jatkaa paljolti samoissa tunnelmissa kuin debyyttialbumikin, mutta musiikillisesti sen kaksi sävellystä, Moya ja Blaise Bailey Finnegan III (tai BBF3), ovat yhtenäisempiä ja hallitumpia. Kenttä-äänityskudelmien ja dronehuminoiden sijaan molemmat kappaleet ovat alusta loppuun yhtä pitkää sävellystä, varsinkin CD-versiossa, joka sitoo Moyan ja BBF3:n yhteen.

Informatiiviselta arvoltaan olemattoman levynkannen (bändin nimi mainitaan sisältä löytyvässä lappusessa, mutta kappaleiden nimiä ei missään. Levyn nimikin on kirjoitettu vain selkämykseen.) symbolinen arvo on sitäkin suurempi. Kansi aukeaa ”väärin päin”, koska kannessa on hepreankielistä tekstiä: ”Tohu wa-bohu” – muodoton ja tyhjä. Vanhassa testamentissa tätä sanaparia käytetään maailmasta ennen Jumalan luomistyötä. Sisäkannesta taas löytyvät jakeet 23-27 Jeremiaan kirjan neljännestä luvusta, jossa kerrotaan pimeästä taivaasta, sortuneista vuorista, tuhoutuneista kaupungeista. Perimmäinen syy tälle hengelliselle symboliikalle on ehdottomasti se, että Efrim Menuck on juutalainen.

Slow Riotin äänitysten jälkeen bändin jättäneen kitaristi Mike Moyan mukaan nimetty, ja Montrealin Mile End-kaupunginosan (jossa toimii bändin käyttämä Hotel2Tango-studio) kadonneille kissoille omistettu ensimmäinen puolisko on bändin pelkistetyimpiä teoksia. Kappale kulki ennen levyttämistään myös nimellä Górecki, puolalaisen säveltäjän Henryk Góreckin mukaan. Ja kieltämättä Góreckin kolmas sinfonia sekä Moya sisältävät samankaltaista suurenmoista alakuloa. Leijuvat, Norsola Johnsonin sello ja Sophie Trudeaun viulu, ruuvimeisselillä soitetun kitaran ujellus sekä salakavalasti mukaan hiipivä kellopeli kiertävät kehää kohti täydellisen pysäyttävää huipennusta, jonka aikana mieleen tulvii Jeremiaan tekstin kaltaisia kuvia.

Massiivisen nostatuksen laannuttua hiljalleen Trudeau-Johnson kaksikon aavemaisen kauniin outron myötä BBF3:n häkellyttävä tarina tuo GY!BE:n poliittisuuden taas esiin. Bändin kenttä-äänitykset ovat mielestäni olleet äärimmäisen tärkeä osa bändin estetiikkaa, ja ne tuovat muuten istrumentaaliin musiikkiin kerronnallisuutta, joiden avulla myös vavahtamaton yhteiskunnallinen puoli käy ilmi. Mitään takeita BBF3:n äänitteen autenttisuudesta ei ole (joskin kansitiedoissa kerrotaan sen olevan kerätty bändin toimesta Blaise Bailey Finnegan III:lta Rhode Islandin Providencesta – hän on itse asiassa sama henkilö joka puhuu myös Providencen alussa), mutta hänen maaninen, suorastaan pelottava saarnaamisensa on kiehtovaa kuultavaa.

Musiikki elää täysin Finneganin puheen armoilla kappaleen ensimmäisen puoliskon ajan. Harvemmin olisin kuullut kenenkään säveltäneen jonkun ihmisen puheen päälle, mutta GY!BE:n draaman kaari on rytmitetty onnistuneesti. BBF3:n dynaaminen käyrä on kuin hengitystä, dramatiikan noustessa ja laskiessa. Puheen loputtua teos purkautuu vielä kerran Moyan lailla lohduttoman kauniiseen myrskyyn.

Kaiken keskiössä on kuitenkin Finneganin paranoidi messuaminen, jossa hän julistaa epäluottamusta Yhdysvaltain hallitusta kohtaan, kertoo välikohtauksesta oikeussalissa ylinopeussakon takia, listaa aseitaan ja lukee runonsa. Runo taas herättää lähinnä hämmennystä – kyseessä on lähes suora sitaatti Iron Maidenin kappaleesta Virus. 90-luvulla bändin laulajana taas toimi Blaze Bailey (joskin hänen oikea nimensä on Bailey Alexander Cooke).

Mitään virallista selitystä tälle Iron Maiden-viittaukselle ei ole koskaan saatu, eli sitaatin syy ja äänitteen autenttisuus ovat jääneet epäselviksi. Toisaalta Finnegan siteeraa kantrilaulaja Hank Williams Jr.’in A Country Boy Can Survive-kappaletta Providencen alussa. Williams taas on tunnettu (kantriartisteille ominaisesti) republikaanipuolueen kannattajana. Finneganin hahmon käyttämisen ideana lienee tuoda vastakkainasettelu, miten oman käden oikeutta puolustavat yhteiskunnan hylkiöt asevarastoineen tuskin ovat sen parempi vaihtoehto kuin vallalla oleva korporatiivinen diktatuuri.

Ottaen huomioon Yhdysvalloista tasaisin väliajoin tulevat uutiset joukkoammuskeluista, on BBF3:n sekava mies suorastaan pelottava esimerkki amerikkalaisen unelman alla kytevästä epävarmuudesta. ”Things are just gonna get worse and they keep getting worse”. Kysyttäessä, minkälaisena Finnegan näkisi Yhdysvallat vuonna 2003, hän kieltäytyy vastaamasta, koska ei halua ajatella mitään niin epäinhimillistä. Vuonna 2001 tapahtuivat World Trade Centerin terrori-iskut ja vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin. Vuonna 1999 julkaistun levyn uhkakuvat olivat kaikkea muuta kuin kylähullun horinaa. Tältä osalta Slow Riot on epäilemättä GY!BE:n pessimistisin levy.


They don’t sleep anymore on the beach…
Mutta jostakin saapui se peräänkuulutettu toivo. GY!BE:n toinen pitkäsoitto, vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven, onkin jo huomattavissa hienovaraisia merkkejä myönteisyydestä. Se on yhteinäisempi, kunnianhimoisempi ja vivahteikkaampi. Kenties jopa – yleistä mielipidettä noudattaen – bändin suurenmoisin teos. Tuplavinyyli sisältää neljä noin 20-minuuttista polveilevaa sävellystä, jotka eivät enää vain vello loputtoman maailmantuskan värittämässä synkkyydessä ja surullisuudessa. Mutta melankolia on silti vahvasti taustalla.

Levyn aloittava Storm tuo heti alkuun nimensä mukaisesti myrskyisän crescendon, joka kantaa levyn nimeä. GY!BE:ssä taustalla oleva uskonnollinen tematiikka käy ilmi jo alussa, boleromaista rakentelua vahvistava voittoisasti soivat trumpetit soivat suorastaan ilmestyskirjamaisella paatoksella. Mieleeni muistuu myös Jarkko Martikaisen kappale Myrsky, jossa soi samanlainen elämänmyönteisyys synkkyydestä huolimatta: ”ja yhtenä ylväänä nousemme silloin / ja jätämme kauaksi taaksemme heidät / ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät”

Jos Slow Riotilta paistoi vain ja ainoastaan negatiivisuus ja lohduttomuus, on jonkinlainen tuhon jälkeinen toiveikkuus kuultavissa Stormilla. Amazing Gracea lainaillaan jälleen Gathering Storm-osassa, onhan kansiteksteissä Storm-sanan t-kirjaimen kohdalla krusifiksi. Sama krusifiksi löytyy itse asiassa myös F# A# ∞:n vinyylipainoksen takakannesta. Mutta, jos tämä gospel ja avausosa olivat jonkinlaisia genesiksenomaisia lupauksia paremmasta, jatkaa Il Pleut A Mourir [+Clatters Like Worry] myrskyä hyvinkin, mutta muuttaa tunnelman nopeasti tummemmaksi, dissonoivien jousten ja kitarametelin tuodessa uhkakuvia: ”Satoi kuolemaa”, kuten ranskankielinen otsikko sanoo. Ikään kuin lupaukset paremmasta olisivatkin olleet vain merkityksettömiä, ja edessä avautuu taas todellisuus.

Myrsky päättyy AMPM-nimisen kauppaketjun parkkipaikalle. Robottimainen naisääni toivottaa tervetulleeksi Barco AM/PM:ään sekä espanjaksi ja englanniksi. Toiveikkuus muuttui huoleksi, jonka laimentaa mukavan tympeä arkisuus, taltioituna öljyketjun omistaman kaupan yhteydessä Los Angelesin lentokentältä 14.5.2000. Tämän jälkeen kuultavan pianolopetuksen taustalla kaikuva epäselvä megafonimölinä tuo mieleen jotakuinkin fasistisia mielikuvia, varsinkin kun sen yhdistää Barco-mainoksen monotoniseen puheeseen. Kenties orwellilaista tematiikkaa, mutta omaperäisesti tulkittuna. Storm on kokonaisena teoksena yksi GY!BE:n polveilevimmista ja hämmentävimmistä, mutta ehdottomasti myös mestarillisimmista.

Skinny Fistsin teokset ovat nimensä mukaisia. Storm on myrskyisä, B-puolen Static taas alkaa ”hirveillä staattisuuden kanjoneilla”. Yössä kulkee juna, pintaan nousee staattinen radiokohina, atomikello tikittää uhkaavasti. Seuraavaksi alkaa kuulua puhetta, jälleen uskonnollista. Chart #3:n saarnan viesti on GY!BE:n epäselvimpiä.

Hurmoksellinen puhe lienee juutalais-kristillistä alkuperää (siinä mainitaan mm. Urim ja Thummin – valo ja täydellisyys – joiden avulla Vanhassa testamentissa papit pyrkivät tulkitsemaan Jumalan tahtoa, joskin tämä tulkintatapa on nähdäkseni jäänyt epäselväksi), mutta vaikka sen paatoksellisuus tuokin mieleen uskoontulleet amerikkalaiset televisiosaarnaajat, kuulostaa sen viesti yllättävän epäkristilliseltä. Sen ajatus kuoleman vastaanottamisesta kuulostaa pikemminkin buddhalaiselta tai new agelta. Kaiken lisäksi hän mainitsee lopussa voivansa kertoa sanoja, joita ei Raamatussa mainita. Tällainen luopiomaisuus voinee viitata toki myös siihen, miten paljon itse Raamattuakin on vuosisatojen saatossa muunneltu ja sensuroitu.

Toisaalta tarina antaa ymmärtää, että puhuja on käynyt lähellä kuolemaa ja tämän kautta kokenut jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen – joka taasen on yhteiskunnan puolelta tulkittu ”hulluudeksi”. Jos ottaa huomioon, miten Chart #3 kehittyy World Police And Friendly Firen jännittyneeseen tunnelmaan, voisi kuvitella puheen tässä kontekstissa olevan myös jonkinlainen kannanotto toisinajattelijoiden, hylkiöiden ja syrjäytyneiden puolesta, jotka hallinto usein haluaa sulkea erinäisiin laitoksiin. Huomattavaa on myös osan nimi, kolmas kaavio, sillä Skinny Fists on GY!BE:n kolmas julkaisu. Mutta toisin kuin monet kyyniset nettihumanistit väittävät (joita olen huomannyt GY!BE:n faneissa paljolti olevan), ei puhe ole missään tapauksessa uskonnonvastainen kannanotto.

World Police And Friendly Fire kuvaa nimensä mukaisesti jonkinlaista yhteenottoa, kuin mellakkaa. Tämä toimisi ainakin linkkinä Chart #3:n puheeseen. Sello tekee pizzicato-kuviota jännittyneesti, samalla kun maailmanpoliisi ja sen vastustajat keräävät joukkojaan. Lopulta osa purkautuu jälleen yhdeksi suureelliseksi Godspeed-crescendoksi, kitaroiden kiertoäänten ujeltaessa ja Bruce Cawdron-Aidan Girt-lyömäsoitinkaksikko rakentaa taustalle maisemaa, jossa vesitykit ja pamput käyvät mellakoivaa väkijoukkoa vastaan.

Codana toimiva The Buildings They Are Sleeping Now päättää Staticin tyhjään industrial-kuminaan, joka vahvistaa teoksen kokonaisvaltaista aavemaisuutta. Siinä missä Stormissa oli huomattavissa vielä jonkinlaista myönteisyyttä, tuntuu Static käsittelevän enimmälti pelkotiloja.


Rimpuilun jälkeistä tyhjyyttä seuraa vanhan miehen melankolia. Sleep alkaa Murray Ostril –nimisen miehen muistelulla Coney Islandista. Tuo New Yorkin Brooklynissa sijaitseva rantakaistale on yksi legendaarisimmista paikoista Yhdysvalloissa, jo 1800-luvun alkupuolelta asti lomailijoita kerännyt tapahtumapaikka, ”maailman leikkipuisto”, kuten herra Ostril kertoo.

En pahemmin tunne Coney Islandin historiaa, mutta Ostril kertoo miten se ennen oli loistelias ja turvallinen ilon tyyssija, jonka rannalla pystyi huoletta nukkumaankin. Nykyään kaikki on muuttunut. Rannallakaan ei enää voi nukkua. Vaikka nostalgiaa tavataan pitääkin jos jonkinmoisen luokan syntinä, on Ostrilin muistelussa jotain hyvin koskettavaa. Miten äänenpaine vaihtelee innokkaasta lapsuuden ilon muistelusta viimeisen virkkeen täynnä surua olevaan tuhahdukseen. ”They don’t sleep anymore on the beach…”

Ostrilin puhe toimii myös metaforana sille, miten valta-ajattelu on aina perustunut pelolle. Kuinka ihmiset opetetaan pelkäämään maailmaa pienestä pitäen – hankkimaan hälyttimiä, rakentamaan suurempia muureja. Usko ja luottamus ovat kadonneet, jäljelle on jäänyt vain kyynisyys ja oman itsensä pönkittäminen.

Murray Ostrilin puheen voi aistia kaikuvan läpi kappaleen kahden henkeäsalpaavan osan. Monheim (en ole varma mikä tarkoitus nimellä on, kyseessä on ainakin kaksi eri paikkakuntaa Saksassa) ja Broken Windows, Locks of Love pt. III ovat molemmat elegisiä, surumielisen kaihoisia nostatuksia. Niissä ei ole Staticin kaltaista etäistä kalseutta, pikemminkin ne pyrkivät myötäelämään Ostrilin melankoliaa.

Monheim on GY!BE:n yksi pisimpiä osia, kehittyessä jousien ja ruuvimeisselikitaran aavemaisen ujelluksen myötä sieluun porautuvaan kirskuvaan droneen. Broken Windows taasen alkaa pitkänä hypnoottisena kehittelynä, noustessa lentoon jälleen mukaantulevien torvien myötä. Yllättävintä Sleepissä on, että se päättyy yllättävän yksinkertaisesti. Rumpukompin loppumista seuraa hurinan tai muun ambient-elementin sijaan hiljaisuus ja levysoittimen neulan naksahdus päätöksen merkiksi.

87-minuuttisen matkan päätöksenä toimiva Antennas to Heaven on levyn kollaasimaisin kappale, mutta kaikessa hajanaisuudessaan yksinomaan nerokas päätös. Sen alussa kuuluu nauhoite Mike Moyasta laulamassa kansanlaulua, omituisen dronen seasta kuuluu lasten ranskankielistä puhetta ja laulua. Pikkuhiljaa jostain alkaa kantautua jousien ääni.

She Dreamt She Was a Bulldozer, She Dreamt She Was Alone in an Empty Field purkautuu täysin varoittamatta vielä kerran valtavana, viimeisenä kliimaksina. Kiito loppuu yhtä nopeasti kuin se alkoikin ja sulautuu lopulta Deathkamp Droneen. Tyhjään, tiheään huminaan liittyy efektoituja jousia ja muita kaiutettuja ääniä, jotka nousevat… Antenneina taivaaseen. Kappaleen lopussa on jotain lohdullista, kaikki on nyt ohi.

Päätösosan nerokkuus piilee juuri sen lopussa. Skinny Fists ei lopu valtavaan crescendoon tai muuhun dynaamiseen triumfiin. Pikemminkin se hiipuu hiljalleen pois, mutta silti yhtä tunteikkaana ja vahvana. Antennas to Heaven paljastaa levyn olevan jonkinlainen ihmisyyden kuvaus. Kaikesta suureellisesta paisuttelusta huolimatta pieni ihminen on vain yksin itsensä kanssa, suurten kysymysten äärellä, kohottamassa laihoja nyrkkejään kohti jotakin suurempaa.


Unexploded ordnance
Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven –albumin ilmestymisen jälkeen Yhdysvaltain johtoon äänestettiin maan historian katastrofaalisin presidentti, ja vajaata vuotta sen jälkeen koko länsimainen turvallisuus asettui kyseenalaiseksi terroristien hyökätessä New Yorkiin (joskin ikuisuuskeskustelu siitä, ketkä oikeastaan iskun takana olivatkaan, vaatisi myös oman kirjoituksensa). Marraskuussa 2002 ilmestyi Yanqui U.X.O., Godspeed You! Black Emperorin vihaisin, turhautunein, synkin ja raskain levy. Se jäi myös kollektiivin toistaiseksi viimeiseksi.

Levyn tunnelma on lähes kauttaaltaan hyytävän etäinen ja militantti, suorastaan klaustrofobinen. Sillä ei ole minkäänlaisia kenttä-äänitteitä tai muita ekstroja jotka loivat aiemmille levyille orgaanisuutta, vaan kahdeksankymmentä minuuttia äärimmäisen raskaina vellovia äänimassoja. Sävellykset ovat myös kokonaisuuksina yhtenäisempiä ja kunnianhimoisempia kuin koskaan.

Tuplavinyylin a-puolen täyttävä 09-15-00 on nimetty vuoden 2000 syksyllä alkaneen toisen palestiinalaisen intifadan mukaan, joskaan otsikossa ilmoitettu päivämäärä ei pidä paikkaansa. Islamilaisen kansannousun syynä pidetään Ariel Sharonin vierailua Al-Aqsan moskeijassa, mihin levyn kansitiedotkin selvästi viittaavat. Taustalla ovat jälleen myös Efrimin uskonnolliset lähtökohdat, ja hän on myös tämän levyn tiedoissa esitetyn täkyn lisäksi useaan otteeseen ilmaissut vastustuksensa Israelin hallintoa kohtaan – kenties myös tämän ahkeran USA-veljeilynsä takia.

GY!BE:n tutut elementit ovat yhä läsnä: teemat kehittyvät hitaasti – tällä levyllä melkeinpä erityisen hitaasti. Kappaleen alkuosa etenee rauhallisena, mutta loppua myöden jälleen kerran kohtalokkaat jouset imevät puoleensa väkivaltaisen pyörteen lailla, koko bändin yhtyessä lopulta raskaaseen vyöryntään. Kenttä-äänityksiä tuskin edes tarvitaan, kun musiikki kuvailee täydellisesti Israelin kaoottisen tilan, joka on jatkunut jatkumistaan tähän päivään asti.

Rockets Fall on Rocket Falls jatkaa synkkää ja raskasta linjaa. Tällä kertaa kappaleiden nimet kertovat omalta osaltaan niin paljon, että on lopulta melko perusteltuakin, miksei albumille valittu mitään ulkomusiikillista. Etenkin Girt-Cawdronin lyömäsoitinkaksikko kuulostaa juuri siltä, kuin jokainen bassorummun isku vastaisi maahan iskeytyvää pommia. Voi tuntea seisovansa jonkin suurvallan mielivaltaisesti kohteekseen valiseman kaupungin kadulla, ja voimattomana katsoa miten kaikki tuttu ja kaunis katoaa ympäriltä. Ja jälleen kerran GY!BE:n negatiivinen visio konkretisoitui, sillä ensin USA iski Afganistaniin, ja kaksi vuotta myöhemmin Irakiin.

Hieman ennen kappaleen puoliväliä kuultava ensimmäinen suvanto toimii jonkinlaisena pommitusten välissä olevana etsikkoaikana. Loputtoman pitkältä tuntuvan hiljaisen rummuttelun myötä puhallinsektio hiipii pahaenteisesti esiin. Ja kuten surullisen usein, ensimmäistä pommitusta seuraa aina toinen. Yhdeksi suureksi monoliitiksi miksattu bändi maalaa vielä toisen säälimättömän hyökkäyksen, kitaroiden ulistessa julmasti taustalla. Kolkko coda kaikuu hiljaisuutta, kuoleman hiljaisuutta. Selvisikö näistä pommituksista kukaan?

Levyn kolmas ja viimeinen teos, Motherfucker=Redeemer on GY!BE:n pisin yksittäinen sävellys, ja vie pituutensa puolesta kakkosvinyylin molemmat puolet. Kyseessä on kappale, joka teki aikoinaan minuun ehkä suurimman vaikutuksen, ja vaikka en nykyään kykenekään ehkä samalla tavalla asettamaan bändin saavutuksia paremmuusjärjestykseen, on se edelleen sävellyksenä minulle ehkä loisteliain. Tai ainakin sen tyrmistyttävän valtaisa kasvatus ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Kappale tuo myös levylle kaivattua keveyttä, sillä se ei enää ole tunnelmaltaan yhtä piinaavan painostava.

Yanqui U.X.O.:n CD-versio on minusta epätäydellinen, sillä se ei sisällä levyn loppuun kätkettyä häiriintynyttä looppia George W. Bushin puheesta. Sillä tämä kyseinen puhe antaa Motherfucker=Redeemerille täysin erilaisen merkityksen, se kun vaikuttaa melko selkeältä viittaukseltä presidenttiä kohtaan. Ajatellaanhan suurvallan uutta presidenttiä aina jonkinlaisena ”vapahtajana” (”redeemer”), mutta myös – etenkin Bushin tapauksessa… jonain muuna. Ensimmäistä crescendoa seuraa loputtoman pitkä ambient-osio, joka herää henkiin vasta b-puolella, sen ollessa – kaikesta kakofonisuudestaan huolimatta – levyn ehkä valoisin osa. Se on todellinen vapahtaja.

Levyn kansitaide on myös tällä kertaa paljon suorempaa. Kannessa putoavat pommit, takakannessa taas neljä suurta levy-yhtiötä yhdistetään aseteollisuuteen. Eikä tämä ole edes provokaatio, vaan pelottavan järkeenkäypä skenaario. Yanqui tarkoittaa espanjaksi ”jenkkiä”, mutta tässä kontekstissa se symboloi myös monikansallista korporatiivista oligarkiaa. Ja mikä olisikaan osuvampaa kuin valita juuri espanjankielinen termi, onhan Yhdysvallat hyötynyt jo vuosikausia meksikolaisten laittomien siirtolaisten työpanoksesta. U.X.O. on taas lyhennys sanoista ”unexploded ordnance”, toimimattomat räjähteet, suutarit. On kuitenkin ihailtavaa, että kotelosta löytyvän lappusen kääntöpuolelta löytyy piirros kolmesta siivekkäästä kissasta sekä vasarasta, jossa lukee ”HOPE” – toivo. Kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja muusikin kylmäkiskoisuudesta huolimatta bändi ei antaudu nihilismille, vaan muistaa tuon kaksitavuisen sanan, jonka emotionaalinen lataus etenkin tässä yhteydessä on suuri.


Retreat
Vuonna 2003 Godspeed You! Black Emperor jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Efrim Menuck kertoi epätavallisen syyn: Irakin sodan aiheuttama ”eksistentiaalinen hermoromahdus”. Hän koki, etteivät bändin tavat toimia yhteiskunnallisesti enää riittäneet. He eivät kyenneet luomaan sellaista vuoropuhelua yleisönsä kanssa, mitä Menuck kaavaili. Hän kertoi myös väsyneensä yhtyeen luotsaamiseen, minkä kautta viimeistään kävi ilmi (ikään kuin se ei olisi jo ollut selvää) hänen roolinsa yhtyeessä.

Toisaalta kyseinen NME:n uutinen ei olisi ensimmäinen kerta, jolloin GY!BE:n jäsenten sanomisia on sovellettu journalismin nimissä; OOR-lehden vuonna 2001 tekemä (kelvoton) haastattelu kun poiki Efrimin kirjoittaman, kitkerän avoimen kirjeen muodossa lähetetyn vastineen. Tuo artikkeli saattoi myös olla ratkaiseva käänne GY!BE:n ja median jo muutenkin epävarmoissa väleissä, sillä sen jälkeen ei bändistä ole haastatteluja saatu.

Joka tapauksessa, viimeistään tauolle jäämistä koskevan uutisen käytyä ilmi GY!BE:n myyttinen maine sinetöityi. Constellation-levymerkki jatkoi toki samaan tapaan ja paria vuotta aiemmin Menuckin ja Trudeaun perustama A Silver Mt. Zion julkaisi uutta musiikkia. GY!BE ei ollut koskaan sen jäsenten ainoa musiikkiprojekti, vaan sen ympärillä pyöri toistakymmentä erikokoista kokoonpanoa, jotka operoivat Constellationin kautta – yhtä epäkaupallisesti kuin ennenkin. Constellationin skaala on niin laaja, etten ole itse pahemmin ehtinyt perehtyä yhtiön katalogiin kuin pariin A Silver Mt. Zionin (sekä sen lukemattomien nimihirviövariaatioiden) julkaisuun. Vaikka ne eivät GY!BE:n historiaan kuulukaan, jatkavat ne Efrim Menuckin kunnioitettavaa elämäntyötä, hengellisine ja poliittisine viesteineen.

Vuosien kuluessa uusia post-rock-bändejä syntyi, ja järjestään ne kaikki pohjasivat Godspeed You! Black Emperorin perinnölle. Se perintö jäi kuitenkin elämään muutenkin kuin vain monoliittimäisiä biisijärkäleitä kopioidusti toteuttavien rokki- ja metallibändien keskuudessa: GY!BE:stä puhuttiin kuin jostain tarujen sankarista tai legendaarisesta jumaluudesta. Vaikka se ei esimerkiksi Doorsin tai Beatlesin lailla koskaan tulisi saavuttamaan samanlaista suosiota, on sen myyttinen arvo kenties yllämainittuja yhtyeitä vieläkin suurempi. Käytän taas sanaa ”kulttibändi”, mutta Godspeed You! Black Emperor jos mikä on sellainen.

Rebirth
Tuskin valehtelen ainakaan kovinkaan paljoa väittäessäni, että lähes jokainen Godspeed-fani (itseni mukaanlukien) oli jo tuudittautunut siihen uskomukseen, ettei bändiä enää koskaan nähdä samassa kokoonpanossa toiminnassa. Mutta olisihan se pitänyt muistaa – HOPE. Sillä 9. päivä huhtikuuta 2010, täysin äkkiarvaamatta, nettiin ilmestyy erikoisen numerosarjan niminen nettisivu, jossa kehystetty, kirjoituskoneella kirjoitetun näköinen viesti. Godspeed You! Black Emperor ilmoitti paluustaan. Muistan sen päivän. Istuin Kaustisen Kansantaiteenkeskuksen yläkerrassa nettiä hajamielisesti selaten.

Seitsemän vuoden jälkeenkään bändin agenda ei ole muuttunut. GY!BE ei tehnyt meteliä paluustaan, media ja fanit tekivät sen heidän puolestaan. ”Olemme, kuten aina, itsepäisiä, lietsottuja ja kauhistuneita”, ilmoituksessa lukee. Tiedote lupasi vain ja ainoastaan uusia konsertteja. Ei mediaesiintymisiä, eikä haastatteluja.

Menneiden aikojen taruolennon taas herättyä henkiin aloin suunnittelemaan reissua esimerkiksi Mineheadiin, missä järjestettäisiin joulukuussa 2010 Britannian All Tomorrows Parties-festivaali, jota GY!BE kuratoi ja jossa se soittaisi paluukeikkansa. Festivaalin esiintyjälista kun olisi kiinnostanut muutenkin (Weird Al Yankovic ja Throbbing Gristle samassa tapahtumassa!). Tämä ei lopulta tullut tarpeeseen, sillä syyskuun 1. päivä kuulin uutisen, joka oli valehtelematta yksi tärkeimpiä koskaan kuulemiani: Godspeed You! Black Emperor saapuisi Helsingin Kulttuuritalolle 17. tammikuuta 2011.

Syyskuun kuudennesta päivästä – jolloin asetuin ennen yhdeksää Tiketti-lipunmyynnin nettisivuille hakkaamaan sivua päivittämään F5-painiketta, ja lippujen tultua myyntiin kylmänrauhallisesti ostamaan niitä – alkoi noin viiden kuukauden epäuskoinen odotus. Kyseinen konsertti tulisi olemaan ainoa Pohjoismaissa, minkä takia se myytiinkin loppuun noin vartissa. Tunsin itseni suorastaan rikollisen etuoikeutetuksi.


Kun tuo tammikuun loskaiseksi äitynyt päivä vihdoin saapui, olin yllättävän rauhallinen. Paria päivää aiemmin jännitys oli äitynyt fyysiseksi, mutta vaikken 20-vuotiaana enää kaiketi olisikaan saanut reagoida siihen noinkin rajusti, en voinut sille mitään. En yksinkertaisesti ollut odottanut elämässäni ehkä mitään muuta niin hartaasti kuin tätä konserttia. Syynä ei ollut vain se, että olin kasvanut puolet teini-iästäni tuon jumalaisen musiikin kanssa, vaan myös kaikki bändin myyttiset tekijät, mistä mainitsin aiemmin. Muutenkin näkisin GY!BE:n esiintymisen Kulttuuritalolla ehkä ainutlaatuisimpana tapahtumana sitten vaikkapa Jimi Hendrixin tai Led Zeppelinin konserttien samassa paikassa neljä vuosikymmentä aiemmin. Yksinkertaistettuna: mahdoton tuli mahdottomaksi.

Kyseistä konserttia ovat kriitikot ja blogistit ehtineet arvioida jo moneen otteeseen (esimerkiksi Hufvudstadsbladetissa esimerkillisen asiantuntevasti, Suessa taas typerryttävän ala-arvoisesti). Siksi en halunnut kirjoittaa ”vain” keikka-arviota, vaan koin, että tämä yhtye yksinkertaisesti ansaitsee syvempääkin analyysiä. Monet arviot nettikeskusteluja myöten olivat varovaisen positiivisia, mutta nihkeyttä oli huomattavissa. Toisaalta megalomaaniset ennakko-odotukset huomioon ottaen, ei ollut minkäänlainen ihme, että pettynyttä jupinaa kuului nurkasta jos toisestakin. Itse taas en ole millään tavoin kykenevä arvioimaan keikkaa ”kriitikon” näkökulmasta.

Taituroin itseni eturiviin, kolmoskitaristi David Bryantin kieltämättä kunnioitettavan pedaalilaudan eteen. Olinpaikkaani Kulttuuritalon soundeiltaan kyseenalaisessa salissa harkitsin pitkään ajateltuani kysessä kuitenkin olevan bändin, jonka jäsenten olemuksella ei ole minkäänlaista merkitystä. Lopulta kuitenkin eturivin tunnelma vei voiton, ja soundillisestikin tämä osoittautui yllättävän hyväksi ratkaisuksi. Lämppäri Lau Nau oli mielenkiintoinen tapaus, mutta pienieleinen metsäfolk (käytettäköön nyt vielä kerran tuota kulunutta termiä) ei ollut omiaan Kulttuuritalon puitteissa. Tämä toimisi varmasti paremmin jollain pienellä klubilla.

Godspeed aloitti konserttinsa vaivihkaa, kuten odotinkin. Valaistus oli minimaalinen, ja hämärässä häärivät kahdeksan hahmoa (yhdeksän sijaan, itse asiassa sellisti Norsola Johnsonin puuttuminen oli ainoa asia, josta voin selkeästi esittää kritiikkiä) ilmestyivät yksi toisensa jälkeen lavalle luomaan ääntä. Taustakankaalle ilmestyi se tuttuakin tutumpi sana HOPE. Hope Drone-nimellä kulkeva reilun vartin kestänyt, introna toiminut teollinen, hiljalleen muotoaan muuttanut hurina oli kuin rituaali, jonka avulla yritettiin kutsua jotain ylempää olentoa.

Setin ensimmäinen varsinainen kappale oli odotetusti Gathering Storm, joka oli – torvisektion puuttumisesta huolimatta – yksinkertaisesti ikimuistoinen. Ja samaan aikaan unenomainen. Nämä kaksi tunnelmaa vaihtelivat pitkin iltaa johtuen kenties juuri siitä hämmennyksestä, että tuossa muutaman metrin päässä minusta soittaa yhtye, jonka livenä näkemisestä en vielä vuosi sitten edes osannut millään tasolla uneksia. Toisena tullut Moya menee samanlaisessa sumussa, vaikka Kulttuuritalon versiointi jäikin hieman pliisuksi versioksi alkuperäisestä.

Moyaa seurannut, julkaisuaan vielä odottava Albanian olikin sitten jo todella hurja balkanilaisvaikutteinen teos. Huomasin sen olevan ensimmäinen GY!BE:n kappale, jota itse asiassa voi tanssia. Mutta onhan GY!BE kuitenkin ensisijaisesti rockbändi, tai Efrimin 12 vuotta vanhan lausunnon mukaan – jopa kansanmusiikkibändi. Albanian ja Gamelan (jota ei Helsingissä soiteta) ovat äärimmäisen hienoja ja uudenlaisia etnovaikutteisia sävellyksiä, joiden soisi mielellään päätyvän levylle. Ja mikäli vain ylläpidän toivoa, niin tämä päivä on varmasti edessäpäin.

Kuitenkin, syystä tai toisesta, Static nousi koko illan hienoimmaksi hetkeksi. Chart #3:n uskonnollinen puhe kaikuu Kulttuuritalon äänentoistolaitteista. Tämän päälle Sophie Trudeau loihtii viulun itkeviä ääniä. Tämän syvästi vaikuttavan, ohikiitävän, mutta silti maailman kauneimman hetken jälkeen World Police and Friendly Firen tuttu jännite hiipii Thierry Amarin kontrabassonäppäilyn myötä esiin. Taustakankaalle heijastuu, kaikessa karuudessaan yksinkertaisen upeita kuvia öisistä voimaloista, niiden valoista ja tulenlieskoista. Osa nousee siihen levyltä tuttuun kiitoonsa, ja tämän hetken ajan Godspeed You! Black Emperor merkitsee kaikkea maailmassa.

Pelkästään taustanauhojen kuuleminen livenä oli minulle äärimmäisen tärkeä hetki, ja siksi kasvoilleni levisi leveä virne, kun kuulin Blaise Bailey Finneganin haastattelun ensimmäiset sanat: ”The American government, they are sneaky…” BBF3 kasvoi Kulttuuritalossa ehkä jopa studioversiotaan massiivisemmaksi.

Näin kävi eittämättä myös BBF3:a seuranneelle Dead Methenylle, jota seurasi ennenkuulematon, paatoksellisen suureellinen osa. Se täytti valtavalla soundillaan koko Kulttuuritalon, kunnes hidastui loppua myöten, ja vaihtui vielä duuriin. Bändin loputon kiinnostus juniin kävi ilmi Dead Methenyn aikana, sillä taustakankaalle katafilmiprojektorit heijastivat videoita rautateistä. Taustavideot olivat suurimmilta osin muutenkin onnistuneita, vaikka niidenkin yksinkertaisuudesta joku viitsi narista. Ne olivat toki minimalistisia, eivätkä ne välttämättä aina musiikkiin täysin sopineetkaan, mutta ne toimivat silti – taustanauhojen puhujien tavoin – erittäin tärkeinä kerronnallisina elementteinä, mikä on ollutkin niiden tarkoitus jo 1990-luvulta asti.

The Sad Mafioson ensitahtien käynnistyessä tiesin keikan loppuvan tähän, näin kun oli ollut kiertueen muillakin keikoilla. Vaikka mielelläni olisin kuullut vielä vaikka Sleepin tai The Dead Flag Bluesin, ei Sad Mafioson voimakkuutta ja ylivertaisuutta sävellyksenä tai keikkalopetuksena vain voi väheksyä. Teoksen erikoisuutena on ollut jo studioversiossa se, että kappaleen suvantovaiheessa ennen viimeistä crescendoa, voi kuulla hyräilyä. Ja tuo sama hyräily toistui keikallakin, bändin jäsenten toimesta livenä! Kappaleen muututtua lopulta feedbackmeteliksi bändi haihtuu lavalta yksi kerrallaan. Koko keikan aikana ei sanota yhtäkään välispiikkiä tai muutenkaan huomioida yleisöä. Jäsenet tosin yksitellen poistuessaan vilkuttavat nopeasti yleisölle, mikä riittää täydellisesti. Encorea ei soiteta. Tarunhohtoinen kollektiivi poistuu yhtä huomaamattomasti kuin se saapuikin. Taustalle jää vain aavemaisesti kaikumaan Providencesta tuttu ”where are you going? where are you going?”.

Outro
Konsertin jälkeen olo oli yllättävän välinpitämätön ja tyhjä. Kaikki se, mitä sain kokea äskeisten kahden tunnin ja vartin aikana tuntuu täysin epätodelliselta. Vasta nyt parin viikon jälkeen olen alkanut järkeistää kaikkea. Siksi konserttiarvion kirjoittaminen heti seuraavana päivänä olisi ollut täydellisen hätiköityä. Oliko Godspeed You! Black Emperorin konsertti kaikkien aikojen hienoin elämys, sitä en tiedä. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Elämyksenä se nousee silti monen kokemani asian yläpuolelle. Hufvudstadsbladet käytti sanaa ”uskonnollinen ekstaasi”, joka kuvaa kaikkea varsin hyvin.

Vaikka bändi saattaa antaa itsestään lavalla etäisen kuvan, ovat bändin toimintatavat silti paljon sympaattisempia ja inhimillisempiä, kun monien vastaavaa suosiota nauttivien. Aidan Girt ja Mike Moya menevät vielä keikan jälkeenkin päivystämään levykojulle, ja mukaan liittyy myös basisti Mauro Pezzente. (En tiedä, saapuiko paikalle muitakin, sillä itse poistuin Kulttuuritalolta melko nopeasti.) He eivät ylväästi vetäydy takahuoneeseen, vaan vielä yli kaksituntisen, ikimuistoisen spektaakkelinkin jälkeen tulevat fanien pariin myymään tuotantoaan. Keikan jälkeisessä hämärässä ekstaasissa en kuitenkaan usko osaavani sanoa heille mitään erityisen järkevää. Tyydyn vain kiittelemään vuolaasti ja kehumaan bändin ylivertaisuutta. Herrat ovat toki vilpittömän mielissään. Tilanne on jälleen varsin epätodellinen: bändi jonka jäseniin on ollut äärimmäisen vaikeaa muodostaa minkäänlaista kontaktia juttelevatkin leppoisasti mukavia suomalaisten faniensa kanssa!

Godspeed You! Black Emperor pysyy joka tapauksessa mystisenä ja vaikeasti tulkittavana kollektiivina. Tähänkään kirjoitukseen en pystynyt sisällyttämään kaikkia tulkintojani neljän julkaisun maailmoista, ja todennäköisesti jokainen kuuntelukerta tuo mukanaan ainakin yhden kysymyksen lisää. Mutta taiteen on aina tarkoitus esittää kysymyksiä. Niihin vastaaminen on aina vastaanottajan vastuulla. Otaksun kuitenkin ymmärtäneeni Godspeed You! Black Emperorin taiteen pohjavireen. Vaikka maailma saattaakin olla ikävä paikka elää, ja parannuskeinot tuntuvat lipeävän yhä kauemmas, on kuitenkin säilytettävä se tärkein, eli toivo.

I said:
”Kiss me, you’re beautiful, these are truly the last days.”
You grabbed my hand and we fell into it
Like a daydream
Or a fever.

Kuvat: Keikkakuvia lukuunottamatta Godspeed You! Black Emperorin arkisto

Anno Musica 2010

•tammikuu 17, 2011 • Jätä kommentti

I

Viimeisen vuosineljänneksen lähestyessä loppuaan musiikkitoimittajat intoutuvat aina yhden lempiharrastuksensa pariin. Eli listaamisen, asioiden laittamisen paremmuus- ja tärkeysjärjestykseen. Jokainen itseäänkunnioittava musiikki- tai kulttuuritoimitus tuottaa joka vuosi enemmän tai vähemmän kattavan retrospektiivin vuoden esimerkiksi kymmenestä parhaasta levystä, sen enempää selittelemättä.

Vuoden levyjä käsittelevä artikkeli saattanee sisältää muutaman rivin ingressin, lopun palstatilan koostuessa lähinnä namedroppingista, sekä kenties myös suuresta, vuoden parhaan levyn tehneen yhtyeen promokuvasta. Harvemmin pääsee kuitenkaan lukemaan analyysiä menneestä vuodesta. Minusta rockjournalistista puuttuu keskustelevaisuus – ja se ei ole ainoa asia mikä rockjournalismista puuttuu.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele rockjouralismin alhoa. Sen sijaan tämä on yhden, kaikenlaista populaarin ja ei-populaarin rajamailla risteilevää musiikkia fanaattisesti seuraavan ihmisen kooste siitä, mitä musiikki-ilmiöiden parissa tuli koettua vuonna 2010. Voin jo etukäteen todeta kirjoituksen kärsivän teemojensa melko pintapuolisesta käsittelystä, sillä lähes jokainen kirjoituksessa mainitsemani levy tai konsertti vaatisi syvempääkin esseetä. Levyistä voinen sellaisia joskus kirjoittaakin.

Populaarikulttuuri on alkuajoistaan asti profiloitunut suorastaan epäinhimillisen nopean muutoksen kentäksi. Trendit ja tyylit tuntuvat tätä nykyä vaihtuvan entistäkin tiuhempaan, ja pillifarkkuiset hipster-blogistit kilpailevat keskenään, kuka saa hehkuttaa mitäkin yhtyettä ensimmäisenä.

Perässä tulevat ”viralliset” mediat, ja minä. Röyhkeästi innostun vaikkapa The Nationalista vasta keväällä 2010, kun nähtävästi yhtye on ollut kova juttu jo vuonna 2007. Jonkinlaista pysyvyyttä menneenä edustivat sentään vaikkapa Neil Young, Bruce Springsteen, Tom Petty tai The Fall, jotka kaikki julkaisivat uuden levyn. Uskaltaisin ennustaa, että myös The National on onnistunut juurruttamaan itsensä trendibändien tullessa ja mennessä.

Cincinnatilais-brooklynilaisen The Nationalin viides albumi, High Violet, on kuin onkin yksi vuoden virstanpylväistä. Toki kyseessä on suuren huomion ja kiitoksen osakseen saanut levy, joka sisältyi vuoden lopulla lähestulkoon jokaisen itseään kunnioittavan rockmedian parhaiden levyjen joukkoon.

Levyn surumielinen melankolia yhdistyy yllättävän lohdulliseen soundimaailmaan, jota tukevat utuisesti soivat orkestraatiot. High Violetissa oli jo ensikuulemalta jotain poikkeuksellista. Tuttua, mutta silti jotain ennenkuulematonta. Biisit eivät oikeastaan ole sävellyksinä mitenkään erikoisia tai uraauurtavia, mutta niiden nerokkaat sovitukset sekä Matt Berningerin upealla äänellä laulamat keski-ikäisen miehen melankoliaa heijastelevat sanoitukset tekevät kokonaisuudesta hätkähdyttävän hienon klassikon, jonka taika ei lukemattomista kuuntelukerroista huolimatta ole haalistunut.

II

Omistan High Violetin vinyyliversion, joka koostuu kahdesta – nimensä mukaisesti – violetista levystä. 2010 olikin nähtävissä jonkinlaisena vinyylin uudelleenherättämisvuotena. Vinyylin paluuta povattiin jo muutaman vuoden ajan, mutta olin huomaavinani, että juuri menneenä vuonna se teki paluun, melkeinpä kaksikymmenvuotisen hiljaiselonsa jälkeen. Samalla toki ns. ”aineeton musiikki” jatkoi voittokulkuaan mikä toki on vääjäämätöntä erinäisiin virtuaalisiin verkostoihin itsensä kietoneessa sivilisaatiossa. Itse kuitenkin koen äänitetaiteen tuotokset jonkinlaisina kokonaistaideteoksina, johon kuuluu myös musiikin lisäksi jokin fyysinen tallenne, vaikka vinyylien kuuntelu onkin jo ehditty julistaa luddiittimaiseksi esinefetisismiksi.

Joka tapauksessa tämä revivalin kokenut tallennusmuoto mahdollisti myös enemmän tai vähemmän luovat ratkaisut uusien levyjen julkaisemisessa, ja monet artistit halusivatkin panostaa suuruuteen ja mahtipontisuuteen. Tällaisia, kolmelle levylle jaettuja monoliitteja olivat menneenä vuonna ainakin Joanna Newsomin Have One On Me ja Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasy. Molemmat ovat myös kyseisten artistien selkeästi kunnianhimoisimmat levyt, joka osa-alueella. Palaan Newsomiin vielä myöhemmin.

Yllämainittu High Violet oli alkuvuoden hehkutetuin albumi, mutta se ei jäänyt vuoden ainoaksi rockmedian polvilleen saaneeksi levyksi. Kanye West teki samoin, ehkä vieläkin murskaavammin. Levyn nimi kuvastaakin oivallisesti sitä, mikä on tällä hetkellä toteutumassa. Musiikkitoimittajat ovat yksissä tuumin päättäneet hyväksyä tämän itseään aivan liian täynnä olevan hahmon erinomaisuuden, minkä hän siis itse on oivaltanut jo aikoja sitten.

Kanye West kuuluu niihin artisteihin, joiden edesottamukset eivät ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli pakko ottaa kuunteluun sen saaman, suorastaan psykoottisen, vastaanoton takia. Ja myönnettäköön, että West onnistuu luomaan melkoisen tunnelmasta toiseen kulkevan vuoristoradan ja melko toimivan kokonaisuuden.

Mutta suurimmilta osin sisältö on jotenkin puolivillaista ja puuduttavaa, Westin omaa elämää ja pökkelöä arvomaailmaa ruotivaa puuroa, jossa naiset ovat olemassa lähinnä miehisten halujen tyydyttämistä varten, ja jossa päähenkilö itse on haavoittuva ja pelokas ajojahdin uhri. On vaikea sanoa, tekeekö West parodiaa itsestään ja amerikkalaisen blingbling-bisneksen järjettömyydestä, vai seisooko hän sataprosenttisesti uhmakkuutensa takana. Joka tapauksessa lukemattomia sämplejä ja vierailijoita sekä loputonta mahtipontisuutta sisältävä räppikarnevaali sisältää muutaman toimivankin oivalluksen, kuten King Crimsonia kierrättävän Powerin. Mutta joka tapauksessa levy on mielestäni ehdottoman yliarvostettu, yllättävän tylsää Runaway-hittiä myöten.

Suuruudenhulluuden onnistui saattamaan huikeaksi satuelämykseksi paljon paremmin kalifornialainen harpunsoittaja-laulaja Joanna Newsom. Kahden tunnin mittainen kamarifolk-eepos on omalla tavallaan luontevaa jatkumoa Newsomin urakehityksessä: debyytti The Milk-Eyed Mender on pienieleistä mutta kaunista folkia, sitä seurannut Ys taas monimutkainen ja –kerroksinen kamarimusiikkimainen kokonaisuus ja Have One On Me pyrkii yhdistämään nämä maailmat. Pitkiä, jousin ja torvin väritettyjä tarinoita seuraavat pianolla tai harpulla säestetyt riisutummat kappaleet ja toisinpäin.

Have One On Me on 18:n kappaleen mittaiseksi naamioitu satumaailma, mutta kaikki se on lähinnä symboliikkaa, sillä eskapistisen kuvan takaa paljastuu hyvin henkilökohtaisiakin tekstejä, kuten vaikkapa ranskalaisen Ritari Siniparta-kansantarinan tematiikkaan luottava, ehdottomasti levyn pysäyttävimpiin hetkiin kuuluva kahdeksanminuuttinen Go Long. Sen kaltaisia, syvällisiä, polveilevia ja monimerkityksellisiä tarinoita levyllä riittääkin.

Joanna Newsom esiintyi myös toukokuussa Helsingin Kulttuuritalolla. Taianomaisen kaunis ilta ansaitsi oman kirjoituksensa – tai ainakin puolikkaan sellaisen – joka on luettavissa täällä.

III

Newsom-raportin yhteydessä kirjoitin myös toisesta viime kevään kohokohdasta, Wilcon konsertista Tampereen Pakkahuoneella. Elävän musiikin puolella voinen sanoa määrän kohdanneen laadun suurimmilta osin, sillä pitkin vuotta vastaan tuli melko tasaiseen tahtiin enemmän tai vähemmän onnistuneita keikkoja.

Heti vuodenvaihteen jälkeen järjestettävä Folklandia-risteily on muodostunut kansanmusiikkipiireissä jo käsitteeksi. Tämän vuoden risteilyllä mukana ollut Ylen Kulttuuriohjelma Strada näemmä huomasi saman. Vaikka suomalaisia sisältävät risteilyt muistuttavatkin muuten lähinnä kieroutuneita sosiologisia ihmiskokeita, ei Folklandia ole vähääkään niihin verrannainen. Yksittäisten hyvien keikkojen sijaan risteilyltä jäi mieleen tunnelma ja suomalaisen kansanmusiikin monimuotoisuus.

En edelleenkään välitä rockfestivaaleista. Ne saavat minut vain vaivaantuneeksi kaiken huonon musiikin ja örveltävien hevifanien määrästä. Onneksi on muutama poikkeus, joskin vain yhtä niistä voi oikeastaan pitää rockfestarina. Kävin nimittäin huhtikuussa ensimmäistä kertaa tarkastamassa Jyväskylän legendaarisen Jyrockin, josta kirjoitin lisää täällä.

Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit ovat toinen poikkeus. Talouskurimuksesta toiseen häkellyttävän lahjakkaasti purjehtinut instituutio onnistui kokoamaan itsensä 43:nnen kerran, ja itse olin tällä kertaa paikalla koko viikon. Yllättävää kyllä, loppujen lopuksi ähky ei ollut niin suuri kuin mitä odotin. Tarjonta ei ehkä ollut yhtä kovatasoista kuin vuonna 2009 (jolloin mm. Kimmo Pohjosen maamoottorisinfonia tai Trepaanit Klubilla kuuluivat selkeästi festareiden hienoimpiin hetkiin), mutta se annettakoon anteeksi, sillä festivaalit elivät ainakin vuoden 2010 yli säästöliekillä. Toisaalta taas yksi festareiden pääkonserteista, Snekka Valio-areenalla, oli keikkana ihan kelvollinen, mutta spektaakkelina häkellyttävän korni. Yhtye täytti kuluneena vuonna 10 vuotta, jota juhlistettiin uudella levyllä ja juhlakonsertilla. Arvostan bändiä musiikintekijöinä, sillä sen kaksi ensimmäistä levyä ovat onnistuneita folkprogeteoksia. Livenä bändi taas on lähinnä melkeinpä huvittavan pöyhkeä ja machoileva. Uutuuslevy Akropolis on vielä kuulematta, mutta Café Mondossa pääkonserttia pari iltaa aiemmin esitetty materiaali kuulosti melko lupaavalta.

Billnäsistä Pohjan Gumnäsiin siirtynyt – niin ikään jatkuvassa rahapulassa oleva – Faces-festivaali kuuluu myös piristäviin poikkeuksiin suomalaisten festivaalien kartalla. Itseltäni se tosin jäi näkemättä samalle viikolle sattuneen Lontoon-reissun takia. Samalla viikolla olisi myös Helsingin Semifinalissa esiintynyt Texasin friikkifolkkari Jandek, jonka missaaminen niin ikään harmitti. Mutta Lontoosta tarttui sentään mukaan vino pino halpoja vinyylejä.

Elokuun puolivälissä ehdin vielä kokea yhden päivän Flow’ta ennen opiskelujeni aloittamista Kokkolassa. Helsingin Suvilahdessa järjestettävä festivaali esittelee etupäässä juuri niitä kirjoituksen alussa mainitsemiani blogosfäärin pinnalle nostamia yhtyeitä, mutta antaa siltikin tilaa erittäin laajalle skaalalle erinäisiä musiikkityylejä indierockista teknoon ja iskelmästä folkin kautta industrialiin. Perjantai-illan verran ehdin kokea festivaalin melko kodikastakin tunnelmaa, ja todistaa mm. norjalaisen Ulverin huikean industrial-paatoksen, Circlen NWOFHM-vallakumouksen sekä kokeellisemmalle ilmaisulle varatun Tiivistämö-klubin nimensä mukaisesti tiiviin tunnelman. Ensi vuonna uudestaan?

Suurin osa viime vuoden muista keikoista tallentui myös tähän blogiin. The Swell Season Kulttuuritalolla, Ville Leinonen Korjaamolla, Millai Muute –konsertti Porin teatterissa, Piirpauke Kokkolan Akkuna-klubilla, Jex Thoth Tampereen YO-talolla, sekä menneen vuoden suurenmoisimmaksi kokemukseksi muodostunut Einstürzende Neubautenin kahden illan visiitti Tampereella. U2 taas oli vuoden suurin ja mahtipontisin tapaus, mutta samalla melko tasapaksu. Bändi on onnistunut luomaan tarttuvia, mukanalaulettavia stadionralleja, mutta niiden samankaltaisuus ja keikan pituus saivat puutumuksen hiipimään tajuntaani silloin tällöin.

Loppuvuodesta muut kiireet estivät sen syvemmin sanailemasta Helsingin Korjaamon Savonlinna-invaasiosta ja joulukuun pitkästä viikonlopusta Tampereella, jolloin tuli nähtyä kansanmusiikkia Telakalla, Helmilevyt-ilta Vastavirralla ja The Soundtrack of Our Lives Klubilla. Viimeksimainittu göteborgilaiskollektiivi on äärimmäisen kunnioitettava yhtye siksi, että se onnistuu tekemään vielä 2010-luvullakin sielukasta ja perinnetietoista rokkia ilman elektronisia vimpaimia tai sämplereitä. Meno olikin Klubilla vähintäänkin riehakas. Korjaamon Savonlinna-illan odotetuin kollektiivi Paavoharju esitti väitetysti viimeisen keikkansa, joskin levyjen tekemistä se ei kuulemma lopeta. Vain noin puolituntinen setti oli vähintäänkin hämmentävä, ja melkoinen antikliimaksi muuten hienolle illalle.

IV

Yllämainittu Ville Leinonen oli yksi viime vuoden sankareista. Hänen Majakanvartijan uni –projektinsa ei rajoittunut vain upeaan levyyn, vaan konseptiin kuului myös ainutlaatuista musiikkiteatteria ja performanssia, ja Majakan soittokunta –yhtyeen keikat keräsivätkin pyyteetöntä kiitosta läpi vuoden. Kotimainen musiikkivuosi olikin hyvin eläväinen, huippujulkaisujen lomassa nähtiin pitkän linjan staroja, uusia tulokkaita ja melko monta superbändiäkin.

Circlen julkaisutahti on laantunut vuodesta 2007, jolloin bändi julkaisi kolme studiolevyä ja kaksi liveä. Vuosina 08 ja 09 ilmestyivät vain studiolevy Hollywood ja liveäänite Soundcheck. Syyskuussa 2010 päivävalon näki vihdoin Rautatie, Circlen kahdeskymmenesjotain studiojulkaisu. NWOFHM-soundi on vahvistunut entisestään bändin kasvaessa kuusijäseniseksi. Vaikkei Rautatie omissa kirjoissani nousekaan Circlen aivan terävimpään kärkeen, on se jälleen kerran yksi erikoinen kokonaisuus maailman erikoisimmalta bändiltä. Junnauksen sijaan bändi ulottautuukin yllättäen hyvin moneen eri suuntaan, ja levy onkin ehkä progeinta Circleä koskaan.

Viime vuosi toi Circlelle myös yllättävää mediahuomiota, sillä ruotsalaisen Dagens Nyheterin toimittaja hehkutti bändiä Roskilden keikan nähtyään ”maailman parhaaksi joka osa-alueella”. Tämäkös innosti myös suomalaista rockmediaa, ja Circle saikin koko kaksikymmentävuotisen olemassaolonsa aikana poikkeuksellisen suurta mediahuomiota. Muistan huomanneeni Rautatien mainitun jopa Ilta-Sanomien vuoden levyjen joukossa.

Circlen rumpali Tomi Leppänen ehti olla viime vuonna monessa mukana, sillä ensinnäkin hänet nostettiin Flow-festivaalin sankariksi hänen hääriessä Circlen lisäksi K-X-P:n riveissä, ja tämän lisäksi hänet pestattiin tuuraamaan syyrialaisen Omar Souleymanin hajonnutta rumpukonetta. K-X-P taas oli yksi mainituista superbändeistä, joka julkaisi menneenä vuonna debyyttialbuminsa, joka on tummanpuhuvaa jumitusta sisältävä komea kokonaisuus. Yhtyeessä vaikuttaa myös Op:l Bastards-mies Timo Kaukolampi, jonka bänditoveri Vilunki 3000 operoi taas Uusi Fantasia –kollektiivin uuden Heimo-albumin kanssa. Se ei ole yhtä vahva levy, mutta sisältää sentään menneen vuoden ehkä hienoimman radiohitin, Liian myöhään, jolla loistaa ikinuori vanha kunnon Freeman.

Muita viime vuoden kotimaisia valopilkkuja olivat Islajan Keraaminen pää –niminen loikkaus ambientimman ja elektronisemman ilmaisun puolelle, Kemiallisten Ystävien Ullakkopalo, joka jatkaa Jan Anderzenin luotsaamaa äänikudelmien saagaa, sekä Minä ja Ville Ahosen inhorealistisen melankolisia tarinoita sisältävä debyyttialbumi. Kauko Röyhkä ei ollut väärässä hehkuttaessaan Ahosen lauluntekijätaitoja, vaikka muutamia vaivaannuttaviakin tekstinpätkiä levyltä löytyy.

Palefacen Helsinki – Shangri-La taas oli Karri Miettisen oivallinen loikkaus englanninkielisestä ilmaisusta suomenkieliseen. Miehen turhautuminen suomalaisiin päättäjiin poiki vihaisen, suoran ja onnistuneen levyn. Joskin, vaikken haluakaan uhrata Emma-gaalan kaltaisille selkääntaputtelutapahtumille yhtään ajatusta, en kykene käsittämään mitä tämä levy teki vuoden etnolevyt-kategoriassa, jonka se voitti (koska se myi moninkertaisesti verrattuna kansanmusiikkilevyihin). Levyllä on toki paljon kansanmusiikkivaikutteita, kuten Wimmen ja Hilja Grönforsin kontribuutiot, mutta silti pidän sitä ensisijaisesti etnovaikutteisena hip-hop-levynä, enkä toisinpäin.

Kansanmusiikkia uusiin sfääreihin vei myös Pekko Käppi Vuonna ’86 –albumillaan. Levy ei sisällä juuri mitään siitä harmoniasta mitä Jos ken pahoin uneksii –äänitteellä kuultiin, vaan tilalle on tullut teollinen, väkivaltainen ja kolkko, mutta silti jylhän komea äänimaailma. Tältäkö meidän maailmamme kuulostaisi Elias Lönnrotin korvissa? Jouhikon ikivanha soundi yhdistyy levyllä mestarillisesti monikerroksiseen äänivalliin. Arvelin levyn jäävän melko pienelle huomiolle sen vaikeastilähestyttävyyden takia, mutta olin silminnähden hämmästynyt, että etenkin Helmilevyjen CD-julkaisun myötä levy rupesi saamaan erittäin positiivisia arvioita. Mm. Soundin Arttu Tolonen antoi levylle täydet viisi tähteä, ja Suomen kansanmusiikkiliitto palkitsi levyn Folklandialla vuoden parhaana.

Vuoden muihin hienoihin kansanmusiikkijulkaisuihin kuuluvat myös Tuulenkantajien Koirankuria, Wimmen Mun ja Maria Kalaniemen Vilda rosor. Tuulenkantajat teki paluulevyn noin viidentoista vuoden tauon jälkeen, joka kuulostaa samalla ajattomalta sekä tuoreelta. Wimme on onneksi jättänyt elektronista ilmaisuaan vähemmälle, ja yhteistyö RinneRadion kanssa on tuottanut kenties parhaan lopputuloksensa. Vilda rosor on Kalaniemen tutkielma suomenruotsalaisesta perinteestä, eli niinsanottu paluu taiteilijan itsensä juurille.

V

Viimeiseksi katsaus vielä muutamaan niin omaani kuin suuremmankin yleisön populaarikulttuurimaailmaa vaikuttaneeseen tapaukseen. Luotakoon myös muutama toiveikas katse tulevaan vuoteen.

Vaikka vuosi 2010 oli monen suuren nimen paluuvuosi, poistui myös melko moni taiteilija näyttämöltä. Godspeed You! Black Emperor teki paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Swans taas palasi kolmetoistavuotisen hiljaiselon jälkeen, ja teki vielä äärimmäisen vahvan levyn, My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky. Maallisen areenan sai taasen jättää mm. Coil-yhtyeen toinen puolisko, Peter Christopherson. Näin ollen Coilista tuli yksi niistä harvoista bändeistä, jonka kaikki jäsenet ovat kuolleet. Suomalainen media taas meni sekaisin, kun sukupolvia yhdistänyt koko kansan Kari Tapio menehtyi äkillisesti 8. joulukuuta.

Joulukuu päättikin vuoden poikkeuksellisen murheellisesti, sillä ikään kuin Captain Beefheartin poismeno 17. päivä ei olisi ollut tarpeeksi, kuoli yksi suomalaisen kansanperinteen merkittävimmistä tutkijoista, Simo Westerholm, aatonaattona. Beefheart lienee monellekin tuttu, mutta Westerholmin suuruus on jäänyt pienemmän piirin ymmärrettäväksi. Kaustisella vuoden asuneena sain oppia tuntemaan hänet ja hänen pohjattoman tietoutensa suomalaisesta kansanmusiikista.

Mutta! Kun kirjoitan tätä, on vuodelle 2011 povattu jo paljon. Tänä iltana pääsen todistamaan jotain, mitä en koskaan uskonut näkeväni. Godspeed You! Black Emperor livenä Helsingin Kulttuuritalolla. Aiheesta kenties lisää myöhemmissä kirjoituksissa. Maaliskuussa samaisella Kulttuuritalolla esiintyy The National. Huhtikuun lopulla Tavastialla pääsen todistamaan drone-metallin legenda Earthin ensiesiintymistä Suomessa. Toukokuussa taas mahtuu yhden viikon sisälle sekä Rush että Swans.

Vaikka tästäkin kirjoituksesta näyttää tulleen suhteettoman laaja ja polveileva (joskin pidän laajasta, kattavasta ja syvällisestä pohdinnasta), ei sekään kykene sulkemaan sisäänsä kaikkea mielenkiintoista, mitä musiikkimaailmassa viime vuoden aikana tapahtui. Mutta uskoisin, etten omalta osaltani unohtanut mitään erityisen tähdellistä tai maininnan arvoista.

Psykedeelisen okkultismin papitar

•marraskuu 8, 2010 • 1 kommentti

Nainen rockbändin keulakuvana herättää aina ulkomusiikillista keskustelua. Miesvaltaisessa rock- ja etenkin metallikulttuurissa kyseessä on aina poikkeus, jota painotetaan termillä naislaulaja. Heidät on taipumus nostaa usein miespuolisia keulakuvia enemmän pr-jalustalle, pyntättyinä ja stailattuina. Ja useimmiten laulamassa biisejä, jotka on tehnyt joku muu bändin jäsen – useimmiten miespuolinen. Itsenäisesti musiikkia tekevä nainen on ollut harvinaisuus, koska on aina ollut helpompaa laittaa nainen esittämään jo etukäteen valmista musiikkia yksinkertaisesti siksi, että se myy paremmin. Ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat.

San Franciscosta kotoisin oleva, kolmisen vuotta sitten toimintansa aloittanut viisikko Jex Thoth ei yllä esitettyihin väitteisiin sovi. Vahvasti 60- ja 70-lukujen taitteen estetiikassa elävä orkesteri personoituu toki laulajaansa Jessica ”Jex” Thothiin, mutta hän on samalla bändin taiteellinen johtaja sekä ensitöinen säveltäjä ja sanoittaja. Bändin nimikin oli alun perin Totem, mutta se vaihtui ilmeisesti siksi, että samannimisiä kokoonpanoja on jo muutama.

Vastakulttuurit ovat toki aina pyrkineet opponoimaan ennakkokäsityksiä – ainakin siihen asti, kunnes ne on kesytetty. Kuitenkin tällaiset liikkeet synnyttivät aikoinaan sellaisia legendoja kuin Buffy Sainte-Marie, Janis Joplin, Patti Smith tai Joni Mitchell – tai nykyään vaikkapa Joanna Newsom. Nykypäivään tullessa niinsanottu New Weird America -liike on tuonut esiin naispuolisten kokeellisten muusikoiden rintaman, jolla on ollut vaikutus myös Suomeen; Merja ”Islaja” Kokkonen on maailmankuulu lauluntekijä. Samanhenkisiä avantgardisteja ovat myös Jonna ”Kuupuu” Karanka tai Laura ”Lau Nau” Naukkarinen.

Tämän kaiken valossa Jex Thoth onkin estetiikaltaan lähempänä ehkä amerikkalaista psykedeelisen folkin perinnettä kuin metallimusiikkia. Varsinkin, kun huomioi bändin jäsenten sivuprojektit. Toki perusvire on siellä iki-ihanan doom metallin, ja sen elämää suurempia riffejä syleilevän mentaliteettinsa puolella, mutta bändin huuruinen soundi on velkaa myös paljolle muulle. Saksalainen kraut-legenda Amon Düül II tai vuosikymmeniä aikaansa edellä ollut mielipuolinen folk-kollektiivi Comus sopivat niin ikään Jex Thothin estetiikkaan, unohtamatta Jefferson Airplanea. Joka tapauksessa mielleyhtymät tuntuvat menevän lähes väkisin sinne 60- ja 70-luvuille.

Mutta se itsetarkoituksellisesta namedroppingista. Itse törmäsin Jex Thothiin parisen vuotta sitten, samoihin aikoihin kun bändin debyyttialbumi ilmestyi. Harva kappale on iskenyt samalla tavoin sen kuuluisan miljoonan voltin lailla, kuin eponyymin pitkäsoiton avausraita, Nothing Left To Die. Tuhdilla fuzzilla ja kaikuefektillä kuorrutettu kitarariffi luo pohjan Jex Thothin aivan häikäisevälle ja lumoavalle laululle. Sittemmin hankin itselleni koko levyn, ja huomasin sen olevan kauttaaltaan onnistunut kokonaisuus, jolla painostavan riffittelyn lisäksi on sijaa myös hempeilylle ja ambient-leijunnalle.

Nykymetallistahan suurin osa perustuu lähinnä vaivaannuttavaan soitinurheiluun, nopeuskilpailuun, toinen toistaan ”brutaalimpaan” örinään, muovisiin teollisuussoundeihin tai triggereillä vahvistetun tuplabasarin nakutukseen (ja surullisen useassa tapauksessa näiden kaikkien kumulaatioon). Tämän lisäksi koko pakettia usein markkinoidaan HDR-tekniikalla tehostetuin valokuvin, joissa poseeraa tiiliseinän edessä vakavana liuta pitkätukkia. Onkin äärimmäisen virkistävää törmätä bändiin, jolla ei ole mitään tekemistä yhdenkään yllämainitun seikan kanssa. Retroilua katsotaan usein populaarimusiikin maailmassa kieroon, mutta Jex Thothissa on nykymusiikin mittakaavassa paljonkin omaperäistä. Ja taiteilijalla itsellään on äänessään paljon enemmän ns. ”munaa” kuin niin monella muulla kollegallaan, sukupuoleen katsomatta.

Psykedelian lisäksi Jex Thoth luottaa pohjoisamerikkalaiseen luontomystiikkaan. Kuva Theresa Behnen.

Olin jo pitkään odotellut, josko Jex Thoth piipahtaisi Suomessa, ja juuri keskellä vuotta 2010, jona ulkomaansuuruuksia on rampannut maassamme lähes vaivaksi asti, uutisoidaan bändin kolme keikkaa kattavasta minikiertueesta Suomessa. Yksi niistä osui Tampereen YO-talolle, ja marraskuun neljännelle päivälle.

Saapuessani paikalle Mother Susurrus –niminen kotimainen sludgeen päin kallellaan oleva orkesteri aloittaa hitaan louhintansa. Kaapuun pukeutunut pitkätukka örisee jyräyksen päälle. Soundit kuitenkin pettävät. Mikään ei oikein tunnu kuuluvan, vaan kaikki muuttuu epämääräiseksi massaksi. Laulukin käy välillä puhtaan puolella, mutta sekin erottuu vain vaivoin. Pääesiintyjän kaltaista vivahteikkuutta bändin musiikista ei oikein mahda löytyä.

Mother Susurruksen lopetettua eturiviin syöksyy heti porukka metallisteja. Jex Thothilla on kunnioitettava kulttisuosio Suomessa, sillä edellisillan Kuudennen linjan keikka Helsingissä oli loppuunmyyty, eikä YO-talollakaan erityisen väljää ole. Bändillä on muutenkin yhteyksiä Suomeen, muuan Sami Albert ”Witchfinder” Hynninen on taiteillut heille parit levynkannet. Oli siis jo aikakin että bändi tänne asti saatiin.

Itsekin onnistun keplottelemaan itseni eturiviin, vieläpä neiti Thothin nenän alle. Täytyyhän sitä nähdä amerikkalaisen okkultistispapittaren olemus oikein läheltä. Kaiuttimista on soinut Black Sabbathin Iron Man ja Deep Purplen Hush. Jälkeenmainittu ei ole vielä ehtinyt loppuakaan, kun bändin soittajat alkavat jo takoa ääntä. Oliko kyseessä harkittu veto vai DJ:n kömmähdys – se jäänee hämärän peittoon. Joka tapauksessa kitaristi Nico Kain aloittaa Nothing Left to Dien riffin ja Thoth itse nousee lavalle. Kynttilät palavat vahvistimien päällä ja himmeä punainen valo luo tähän okkultistiseen musiikkiin mystisen kajastuksen ja tunnelman. Thoth laulaa täsmälleen yhtä lumoavalla intensiteetillä kuin levylläkin, tukka silmillä ja smaragdinvihreä viitta harteillaan.

Lavashow’ssaan bändi luottaa mystisyyteen. Välispiikkejä ei pidetä, eikä valaistuksella pahemmin kikkailla. Sama punertava kajo pysyy alusta loppuun. Biisien aikana Thoth sytyttää kynttilöitä, heiluu ja tanssii tuoden mieleen etäisesti Jim Morrisonin tai Iggy Popin. Välillä kynttilän kajo paljastaa kasvot, joissa silmien kiiluva katse hypnotisoi. Välillä hän taas heittäytyy lauluun koko sielullaan. Lavaolemuksen ja esiintymisen intensiteetin puolesta häntä voi huoletta verrata mainittuihin herroihin, sillä tässä naisessa on ehdottomasti samanlaista maanista karismaa. Ja aitoutta; päälleliimattua ”naisellisuutta” on turha hakea, kun hiukset repsottavat mihin sattuu ja hiki valuu. Tämä on sitä paljonpuhuttua ”kaikkensa antamista”!

Jessica Thoth on vahva niin äänessään kuin karismassaan. Taustalla basisti Shane Verwey.

Yhtyeen jäljellejäävä nelikko ei todellakaan ole vain neljän miehen taustabändi. Herrat soittavat yhteen upealla varmuudella. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun Nico Kainin kitarasta hajoaa piuha ja kosketinsoittaja Clay Ruby, rumpali Nick Johnson sekä basisti Shane Verwey veivaavat instrumentaalijamia Kainin ihmetellessä ongelmaansa, heidänkin persoonansa pääsevät esiin. Etenkin Verweyn lavaolemus kiinnitti huomioni, hänelläkin tuntui olevan välillä jonkinlaista maanista katsetta silmissään.

Vaikka basso-koskettimet-rummut-trio pistikin menemään aivan verratonta jamia, kitarainsidentti venyy ja soittokin taukoaa. Tässä vaiheessa toivoisi bändin tinkivän edes hieman imagostaan, ja ilmoittavan mikä tekniikassa oikein kiikastaa. No, ymmällään oleva yleisö sentään meluaa, kannustaessaan Kainia tämän yrittäessä korjata ongelmaa. Välissä lavalle tuodaan jo vahvistimelle uutta nuppia, mutta näemmä loppujen lopuksi kömmähdyksen syynä olikin vain hajonnut piuha. Kun Kain vihdoin ja viimein saa vahvistimestaan äänen, yleisö ottaa hänet vastaan mitä suurimpana sankarina. Koko kvintetti palaa lavalle leveästi hymyillen helpotuksesta, ja soitto jatkuu. Vieläkin intensiivisempänä.

Alussa soitetun Nothing Left To Dien lisäksi debyytiltä tarjoillaan myös Son Of Yulen, The Banishmentin tai Separated At Birthin kaltaisia hienouksia. Myös koko Totem-nimellä tehty mini-CD soitetaan. Siltä löytyvä Kagemni on Nothing Left To Dien veroinen täysosuma, jylhien riffien taustoittaessa pahaenteisiä luontomystiikkaan pohjaavia sanoituksia.

Jessica Thoth ei tarvitse yleisön lumoamiseen nasevia välispiikkejä. Riittää, että hän tuijottaa tuimasti, polttaa puukepin kesken biisin ja ojentaa eturivissä joraaville kynttilöitä. Vieressäni heiluva humalainen hevihönö heiluttelee kynttiläänsä, ja valkoista steariinia lentää ympäriinsä. Thoth on näemmä noteerannut minutkin heilumassa kamerani kanssa, sillä keikan loppupuolella hän ojentuu työntämään minunkin käteeni punaisen kynttilän. Sotkuisten hiusten takaa kajastaa hymy. Olen hyvin otettu. Kun edellämainittu Sami Hynninen lauloi Reverend Bizarre-yhtyeensä kanssa The Goddess of Doomista, niin tässä ollaan jo aika lähellä.

YO-talon yleisö vaatii encorea. Sen virkaa toimittaa yhtyeen jonkinasteinen teemabiisi Warrior Woman, joka kaikessa kirkasotsaisuudessaan on yhtä mainio kuin levylläkin. On hienoa, että tässä ironian maailmassa tietynlainen eskapismi on yhä voimissaan, eikä soturinaisista laulaminen ole yhteiskunnasta laulamista kummempaa. Ja toisaalta kappaleen sanomassa voi nähdä myös jotain yhteiskunnallista. Mielellään bändiltä olisi kuullut vielä toisenkin encoren, mutta setti saa tältä erää olla tässä. Bändi heiluttaa hyvästiksi, Thoth kättelee eturivin ja retkue poistuu takahuoneeseen. Okkultistisen mystinen doom metal –rituaali on päättynyt.

Punaisen hautakynttilän lisäksi keikalta jäi kotiinviemisiksi myös juliste ja bändin uusin, Witness-mini-CD. Olen todistanut jälleen yhden hienon, erittäin intensiivisen keikan, nuoruuden intoa ja intensiivisyyttä huokuvalta bändiltä. Toivottavasti yhtye tekee vielä monta monituista Suomen-visiittiä ja monta yhtä tasokasta levyä, kuin kaikki tähän mennessä ilmestyneet.

Flickrissä taas muutama kuva. Kuvausolosuhteet eivät valaistuksen takia olleet parhaat mahdolliset, siispä syyllistyin välillä salaman käyttöön, jonka avulla tosin sai mielenkiintoisia tilannekuvia. Ja kuvia selatessani tein havainnon, mitä konserttipaikan hämärässä ei huomannut: neiti Thothillahan on karvaiset kainalot! Siinä vasta onkin asennetta!

Sielukasta etnojazzia

•marraskuu 8, 2010 • 1 kommentti

Jo vuodesta 1974 on Piirpauke-yhtye elänyt täysin omassa maailmassaan, luoden omintakeista hybridiä niin kansan-, maailman-, taide- kuin jazzmusiikinkin elementeistä. Kolmattakymmentä albumia julkaissut kollektiivi on multi-instrumentalisti Sakari Kukon leikkikenttä niin hyvässä kuin pahassa. Jäsenistö on vuosien aikana muuttunut jatkuvasti, minkä takia levykatalogikin on huojunut äärimmäisen onnistuneista kokonaisuuksista tylsemmänpuoleiseen jatsitilutteluun.

Muusikkona Sakari Kukko huokuu kuitenkin aitoa pelimannihenkeä ja rakkautta soittoon, eikä epäröi jakaa taitoaan muille. Näin tapahtui Kokkolassa marraskuun ensimmäisellä viikolla, kun Kukko toi yhtyeensä kaupunkiin pitämään workshopia ja keikkailemaan. Kukko on aina tuntenut jonkinlaista vetoa pohjalaisuutta kohtaan (vaikka itse onkin kotoisin Kuhmosta), ja varsinkin kun yhtyeeseen liittynyt Myllärin musiikkisuvun trumpetisti Mika Mylläri on paikallisia, järjestyi moinen tapaus helposti.

Täytyihän sitä itsekin olla läsnä, kun tiedossa oli jamittelua tämän suomalaisen musiikin legendan kanssa. Piirpauken kokoonpano on tällä hetkellä erittäin kovassa kunnossa, kun mukaan ovat Myllärin lisäksi liittyneet Trio Töykeiden basisti Eerik Siikasaari ja rumpali Rami Eskelinen, kitaravelho Jukka Orma sekä senegalilais-lempääläläinen taiteen monitoimimies Ismaila Sané. Vaikka kaksi jälkeenmainittua eivät tiistaisessa workshopissa omien aikataulujensa takia olleetkaan paikalla, ei Siikasaarta ja Eskelistä parempaa rytmiryhmää olisi mitenkään voinut toivoa, kun polskaa ja rekilaulua sovitettiin leppoisassa hengessä noin viisitoistahenkisen workshop-ryhmän toimesta kuubalaiseen soniin.

Keskiviikkoiltana porukkaa kokoontuu Kokkolan Tullipakkahuoneen Akkuna-klubille ennennäkemätön määrä. Yleensä kun on ollut katsomassa keikkoja, paikalla on ollut korkeintaan ehkä kolmisenkymmentä ihmistä. Tällä kertaa kolmisen sataa ei olisi liioiteltu arvio. Meidän workshop-ryhmäläisten on tarkoitus avata ilta soittamalla kaksi biisiä. Meno on hurjaa, itsekin vetäisen polskalauluun soolon ja kuvittelen soittavani afrokuubalaisessa orkesterissa.

Maestro itse, Sakari Kukko sopraanofoninsa kimpussa.

Kahvitauon jälkeen itse Piirpauke on valmis aloittamaan seinän takana isommassa salissa. Sakari Kukko päättää pitää välispiikkinsä urheasti ruotsiksi – onhan Kokkola alkujaan ruotsinkielinen – ja kielioppikin toimii lähes täysin. Miten mainiota näinä militantteina ruotsin kielen vastustamisen aikoina! Ilta on muutenkin todellinen kulttuurien sekametelisoppa, bändi soittaa tradimelodioihin pohjautuvien teostensa lisäksi myös muun muassa Tsaikovskia ja Dvořákia, unohtamatta afrikkalaista rytmiikkaa. Mikään ei kuitenkaan kuulosta päälleliimatulta tai väkinäiseltä.

Hienointa kuusikon soitossa on sen maanläheisyys, virtuoottisuudesta huolimatta. Soittajien ei tarvitse millään tapaa todistella erinomaisuuttaan ja täten syyllistyä vaivaannuttavaan soittimensa hiplaamiseen. Sooloja toki riittää, mutta kaikeksi onneksi muusikot ovat myös viitsineet tutustua itse melodioihin, jotka kuitenkin ovat näissä kappaleissa se pääasia. Toki välillä pieni puutumus iskee kun biisi toisensa jälkeen lähentelee pituudeltaan kymmentä minuuttia, mutta tilanne voisi olla paljon pahempikin. Ennakkokäsitykseni kuuden jatsimuusikon hinkkaustuokiosta murenivat jo ensimmäisen kappaleen kohdalla.

Ironista kyllä, keikan onnistuneimmaksi vetäisyksi muodostuu Konstan parempi valssi. Ironista siksi, että kappale on kansanmusiikkipiireissä muodostunut jo jonkinlaiseksi Paranoidiin verrattavissa olevaksi sketsiksi. Silti tämä fuusiojazz-versio Kukon ja Myllärin saksofoni-trumpetti-ilottelulla varustettuna svengaa hillittömän hyvin. Toinen mielenkiintoinen biisi on loppuolella soitettava arkaainen kilkuttelu, joka välillä muuttuu rytmittömäksi freejazz-äänimaisemaksi.

2000-luvulla monilla vanhoilla taiteilijoilla on ollut taipumus löytää jollain ihmeen tavalla se nuoruuden kipinä uudestaan. Sakari Kukko ei ole poikkeus, ja voin vain kuvitella kuinka hienoa on luotsata Piirpauketta näinkin hienojen muusikoiden kanssa. Siksi soitosta paistoi läpi koko illan soittamisen aito riemu ja soittajien keskinäinen interaktio. Vaikka treenaaminen bändin kanssa olikin jäänyt vähälle (muun muassa Orma oli soittanut eri projekteissa pitkin viikkoa), ei se oleellisesti kuulunut soitossa. Ilta Piirpauken seurassa todisti, että myös rautaiset ammattilaiset voivat olla aitoja pelimanneja.

Viikatemiehen suosikkibändi

•lokakuu 28, 2010 • 2 kommenttia

Kaikilla tarinoilla on alkunsa ja loppunsa.

Tällä on myös esinäytös. Se sijoittuu johonkin vuosien 2007-2008 välimaastoon, kun ensimmäisen kerran tietouteeni kantautui saksalaiskollektiivi nimeltä Einstürzende Neubauten. En muista miten tämä tapahtui, enkä myöskään muista minkälainen oli ensireaktioni yhtyeeseen. Neubautenia ensi kertaa kuuleminen ei mullistanut mitään. Kuitenkin sen hyvin epäkonventionaalinen musiikkikäsitys viehätti. Kuuluuhan yhtyeen instrumentaatioon perinteisten kitaran, basson, koskettimien sekä ajoittaisten jousisovitusten lisäksi erinäistä rauta- ja teollisuusromua, porakoneita sun muuta. Aitoa industrial-musiikkia siis.

Neubautenin maailma avautui pikkuhiljaa. 2000-luvun ”sofistikoituneemman” ja melodisemman ulosannin taakse kätkeytyi laaja määrä kokeiluja kaoottisesta mekastuksesta ja dadaistisista performansseista soundtrack- ja sooloprojekteihin. Hahmotin, miten väkivaltainen teollisuuskolina pikkuhiljaa kohtasi harmonian. Aloin ymmärtää yhtyeen suuruutta ja puhdasta neroutta. Ja sen nimi on vähintäänkin yhtä nerokas kuin vaikkapa Led Zeppelin tai Black Sabbath. Sortuvat uudet rakennukset. Neubauten-termillä tarkoitetaan toisen maailmansodan jälkeen ympäri Saksaa halvalla rakennettuja, huonolaatuisia rakennuksia. Varsinkin kun kuuntelee bändin varhaisia äänitteitä, ei voisi kuvitella sopivampaa nimeä keskellä post-punk-aaltoa perustetulle, vihaiselle, avant-gardistiselle ja kaoottiselle kollektiiville.

Kulttibändi on termi, johon turvaudutaan helposti puhuttaessa bändistä kuin bändistä. Mutta Einstürzende Neubauteniin termi minusta pätee. Bändin vaikutusvalta populaarimusiikkiin myös industrialin ulkopuolella on merkittävä. Etenkin bändin ikoninen logo on esiintynyt milloin missäkin. Muun muassa Persepolis-elokuvan kohtauksessa, tai tatuoituna punkkari Henry Rollinsin olkapäähän.

Legendaarinen logo on kenties jopa itse yhtyettä tunnetumpi.

Itse tarina alkaa Karjaan rautatieasemalta keskiviikkona 20:s lokakuuta. Harmaa, sateinen syyspäivä. Otollinen sää teollisuusmusiikin sielunmaisemaan. Vaajata puolta vuotta aiemmin oli uutisoitu, että yllämainittu komppania saapuu kolmatta kertaa Suomeen, tällä kertaa Tampereelle. Einstürzende Neubauten juhlii 30-vuotista taivaltaan kaksi iltaa kattavalla performanssillaan. Tampereella ensimmäinen ilta, ”An Evening With Einstürzende Neubauten”, kattaa vanhoja ja harvinaisia biisejä sisältävän lyhyen konsertin lisäksi dokumenttielokuvan sekä bändin jäsenten sooloprojekteja. Toisena iltana yhtye siirtää soitinarsenaalinsa Pakkahuoneen lavalle, jolla se soittaa kokoillan konsertin, ”Three Decades of Einstürzende Neubauten”.

Matka Tampereelle kuitenkin vaarantaa kaiken. Juna on 20 minuuttia myöhässä. Turun päässä Tampereelle kulkeva juna ei odota, eli joudun norkoilemaan Turun asemalla nelisenkymmentä minuuttia odottaen seuraavaa kiskohevosta. Valtion rautatiet leikkivät nyt vaarallisella asialla, en halua missata sekuntiakaan tästä ainutlaatuisesta tapahtumasta! Elende alten zugskontakten – surkeat vanhat junayhteydet. Ei kyllä ole yhtä iskevä nimiyhdistelmä.

Saavuin Klubille tunnin myöhässä. Onnekseni en mitään olennaista ollut vielä menettänyt. Screenillä näytettiin dokumenttia Neubautenin urasta, ja nähdäkseni sekin oli vasta alussa. Tunnelma on leppoisa, mutta odottava. Itse dokumenttikin on onnistunut. Se kuvaa Neubautenin estetiikkaa kuitenkin sen mystisyyttä kunnioittaen. Ei vaivaannuttavia avautumisia bändin sisäisistä kahnauksista, vaan livetaltiointeja, videoperformansseja, haastatteluja.

Elokuvan loputtua alkaneen puheensorinan katkaisee lavalle yllättäen nouseva mustaan pukuun pukeutunut, pönäköitynyt, mustahiuksinen keski-ikäinen mies. Hans Christian Emmerich, joka tosin tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Blixa Bargeld. Einstürzende Neubautenin nokkamies, sanoittaja, lauluntekijä ja laulaja. Lienee joillekin tunnettu myös Nick Cave and the Bad Seedsin pitkäaikaisena kitaristina. Bargeld kertoo illan ohjelman, ja poistuu vielä hetkeksi backstagen kätköihin.

Bargeldin sanojen mukaisesti hetken kuluttua lavalle asteli koko saksalaisviisikko yhdessä kuudennen jäsenensä, australialaisvahvistus Ash Wednesdayn kanssa, joka on jo pitkään toiminut bändin kiertuemuusikkona, pääasiassa kosketinvastaavana. Nelisenkymmentä minuuttia kestänyt setti tarjoili pitkiä teoksia, painostavaa tunnelmaa sekä lupauksen mukaisesti vanhoja klassikoita vuosien takaa sekä muita harvinaisuuksia. Keikka alkoi melkeinpä kabaree-tunnelmissa, Lee Hazlewood-Nancy Sinatra-cover Sandin myötä, joka oli yhtä kieroutunut kuin 25 vuotta sitten Halber Mensch –levyllä.

Muihin takavuosien klassikoihin kuuluivat hyytävän ahdistava Armenia (jonka tunnelmaa tosin hieman verotti esityspaikka, Klubin sijaan kappale olisi voitu soittaa Pakkahuoneella), sekä nykyiseltä tulkinnaltaan erittäin avant-gardistinen mutta sitäkin intensiivisempi Seele Brennt. Kappaleen hiljaisten kohtien aikana tunnelma koko Klubilla oli niin jännittynyt ja odottava, että tuskin uskalsi hengittää. Tuskin koskaan olen samanlaista tunnelmaa millään keikalla aistinut.

Hieman konventionaalisempaa ja uudempaa Neubautenia edustivat Armeniaa edeltänyt Ein Seltener Vogel, joka on malliesimerkki hiljalleen kasvavasta ja vellovasta, melkeinpä krautrock-henkisestä, uudemmasta Neubauten-tuotannosta, sekä vuoden hieno 93 jytähitti Die Interimsliebenden. Mietteliäämpää tuotantoa edustava, vuoden 2000 Silence Is Sexy-levyn nimikkoraita toimi oivana kontrastina Die Interimsliebendenin industrial-discolle, palaten taas samaan kabaree-henkeen, millä aloitettiinkin. Näin se mainiosti myös päätti setin.

Kitaristi Jochen Arbeitin oivallus - vibraattorikitara. Taustalla koskettimissa Ash Wednesday.

Blixa Bargeld on karismansa ja omintakeisen laululyriikkansa lisäksi myös hämmentävä äänenkäyttäjä. Hän ei ole laulajana teknisesti mikään suurlahjakkuus, mutta tämä ei estä häntä käyttämästä ääntään paljon monipuolisemmin, kuin moni ”hyvä” laulaja. Se kävi selväksi jo Armenian ja Ein Seltener Vogelin kaltaisten biisien aikana, joissa hän pääsi esittelemään tavaramerkkiään, epäinhimillistä ja korvia raastavaa rääkymistä ja kiljuntaa. Sitäkin hän osasi tosin käyttää myös luovasti, kuten Ein Seltener Vogelissa. Lisää vokaaliakrobatiaa koettiin myös hänen sooloperformanssinsa aikana, joka oli yhtä aikaa omituinen ja hillittömän hauska. Miehessä on kosolti stand-up-koomikon ja showmiehen vikaa.

Bargeld loi äänellään muun muassa aurinkokunnan (joka tosin rajoittui Saturnukseen, herran käyttämä luuppikone pystyi nauhoittamaan korkeintaan 32 sekuntia ääntä, eikä enempää planeettoja näin mahtunut) sekä geneerisen eurodancehitin, autobahnin äänimaisemalla maustettuna. Kaiken lisäksi hänen poliitikko-olemuksensa vain täydentyi, kun hän aurinkokuntaperformanssinsa aikana lukulasit nenällä luki paperista planeettojen välimatkoja. Olisikohan Blixa hyvä poliitkko? Hän varmasti edustaisi jonkinlaista dadaistipuoluetta.

Bändin muiden jäsenten sooloesitykset ovat käsittääkseni vaihdelleet pitkin kiertuetta. Klubilla illan päätti rumpali Rudolf Moserin ja bändin ulkopuolisen kitaristin Christian Meyerin Mosermeyer-duo. Kaksikko tahkoi reilun puolituntisen verran suggestiivista transsijumitusta, jossa yhdistyivät Meyerin Macilla – joka on viimeisten vuosien aikana juurruttanut itsensä lähes jokaisen bändin instrumentaatioon, musiikkityylistä välittämättä – sekä pedaaliviidakolla luomat kitaraäänikudelmat sekä Moserin tarkka ja eläväinen rumpalointi. Pätevää fiilistelyä sinänsä, muttei herättänyt sen suurempia tunnelmia.

Tupakoinnin lopettanut Blixa Bargeld sytytti Silence Is Sexyn aikana yrttisavukkeen. Sytytysääni kun kuuluu kappaleeseen olennaisesti.

Pakkahuoneella on väljää vielä varttia yli seitsemän maissa. Kaiuttimet soittavat atonaalista ja ekspressionistista klassista musiikkia. Lavan edustalla olevaa rauta-aitaa vasten nojailee kuitenkin jo muutama vannoutunut fani. Siispä astelen rivin jatkeeksi ja varaan itselleni paikan eturivistä. Odotteluaikaa on reilu tunti, mutta aika kuluu ylihinnoitelluksi kohtuuhalpaa viiniä maistellessa ja muutamaa tuttua morjenstaessa. Havaitsen paikalla olevan kaikenkarvaisten goottien ja hörhöjen lisäksi myös ihan ”normaalin” näköisiä ihmisiä.

Kun väkimäärä selkäni takana Pakkahuoneella on kasvanut sadalla jos toisellakin, saksalaisherrat viimein astuvat lavalle. Koko 1200-paikkainen sali ei tainnut täyttyä, mutta paljon tuskin jäi uupumaan. Bargeld ja basisti Alexander Hacke ovat eilisen tapaan paljain jaloin. Bargeld pyytelee anteeksi pienoista myöhästymistä, mutta vitsailee sen olevan yleisön syytä. Vieläkin näyttää takariviin raahautuvan muutama viime hetken tupakoitsija, hän mutisee.

Sitten se alkaa. The Garden. Pelkistetty ja minimalistinen, mutta äärimmäisen kauniiksi ja sinfonialliseksi, suorastaan elokuvalliseksi kasvava mestariteos. Kuinka häikäisevän nerokas keikan aloitus. Kyyneleet melkein nousevat silmiin jo alussa.

Kuusikko takoo biisin toisensa perään saksalaisella ammattitaidolla sekä hulluudella mykistävää taidetta. Roudarit raahaavat lavalle biisien välissä metalli- ja muoviputkia, peltilaatikoita. Välillä Blixa Bargeld huitoo tuimana ja ärjyy roudareille. Jälkeenpäin saan syyn selville: sanoitus-prompterit pätkivät. Aina silloin tällöin N.U. Unruh kaivaa esiin Boschin porakoneen, ja innostuupa hän myös kaatamaan lavalle täyden laatikollisen aterimia. Hänen pääsoittimenaan tosin on jonkinlaisen metallihaarukan väliin pingotettu teollisuusjousi. Soundipolitiikka välillä vähän ontuu, kitaristi Jochen Arbeit ja melodiat ylipäätään jäävät paikoitellen kalkkeen jalkoihin.

Tunnelmat vaihtelevat hiljaisesta intensiteetistä kaoottisen kalkkeeseen, ja kaikkeen siltä väliltä. Keikka on urbaanin shamanistinen riitti – mistä toisena kuullun Die Befindlichkeit des Landesin ”Rampe”-osuus on esimerkki. Täysin improvisoitu haahuilu, jossa jokaisella bändijäsenellä on vapaat kädet. Jossain välissä tapaillaan jopa 25 vuoden takaista Halber Mensch-klassikkoa. Hurjaa.

Newyorkilaissyntyinen Andrew 'N. U. Unruh' Chudy dadailee.

Kaiken kohkaamisen ja omaperäisen instrumentaation keskeltä paljastuvat kuitenkin loistavat sävellykset, kuten vuoden 2007 Alles Wieder Offen –albumin Von Wegen, edellämainitun En Seltener Vogelin kaltainen, davidlynchiaanisen painostava ja hiljalleen kehittyvä Unvollständigkeit sekä sydäntäsärkevän hauras ja kaunis Nagorny Karabach. Bargeld tosin pahoitteli, ettei kyseisessä kappaleessa kuulla lentokoneturbiinisooloa, sillä moinen painaa kuulemma tonnin eikä sitä näin saatu paikalle. Kuinka moni muu bändi voi sanoa samoin?

Jytäosastoa edustavat jo Klubilla soitettu Die Interimsliebenden, aggressiivinen kaahaukset Installation #1 ja Haus Der Lüge, sekä kaikki mahdolliset sedulajytkytykset kirkkaasti peittoava Let’s Do It A Dada. Ja täyttä Dadaahan biisi on, Unruh pukeutuu muovipussipaaviksi ja hölisee jotain suomenkaltaista ja Blixa Bargeld heiluu matkaradion kanssa, satunnaisesti vaihtuvat signaalit vastaanottavat suomalaista radio-ohjelmaa. Tämä herättää naurunpurkauksia yleisössä. Väliin mahtuu vielä vuoden 2004 Perpetuum Mobilelta kuulas Youme & Meyou, sekä varsinaisen setin päättävät Sabrina-fiilistely ja suorastaan harras Susej.

Bändi poistuu, yleisö jää taputtamaan, ja roudarit tulevat vaihtamaan rumpali Moserin bassorumpua peltilaatikkoon. Itse asiassa kyseinen rumpu on hänen settinsä ainoa ”oikea” rumpu, muun setin koostuessa ties minkälaisista metallinpalasista. Mikäli kolinaa ei illan aikana olisi kuultu tarpeeksi, vie bändi sen encoressaan vieläkin uudemmalle tasolle. Lähes vartin mittainen Headcleaner on tässä konsertissa ehkä äärimmäisin esimerkki Neubautenin avantgardistisuudesta. Teos poukkoilee kaoottisesta mekastuksesta yhtenäisempiin kohtiin, sekä lähes täydelliseen hiljaisuuteen. Alexander Hacke kokeilee, minkälaisia surinoita saa jos tökkii basson virtapiuhaa suuhun ja Blixa Bargeld huutaa megafoniin. Headcleanerin kaverina on Bargeldin sanoin ”something completely else”, Silence is Sexyn päätösraita, tunnelmapala Total Eclipse of the Sun.

Yleisön sitkeän aplodeeraamisen jälkeen bändi palaa vielä kerran lavalle. Hiljainen tunnelmointi jatkuu Ein Leichtes Leises Säuselnin tavoin, mutta viimeiseksi kappaleeksi on valittu vielä yksi teollisuussinfonia, Redukt. Kymmenminuuttinen teos jolkottaa hiljalleen eteenpäin Unruhin kilkuttelun myötä, mutta kertosäkeessä se purkautuu valtaisana. Jos The Garden oli nerokas aloitus, Reduktia täydellisempää päätöstä ei voisi kuvitella, siitäkin huolimatta, että kappaleen jousisovitus oli tällä kertaa syntetisoitu. Silti kappaleen tunnelma on toismaailmallisen maaginen.

Alexander Hacke jytäilee ja Rudolf Moser pistää tahtia.

Konsertin jälkeen olo on turta. Ei tätä oikein osaa verrata mihinkään. Suvereeni, ainutkertainen performanssi. Astelen hiljaa poispäin lavasta. Sama riitasointuinen taidemusiikki kaikuu kaiuttimista. Narikalla on jonoa, siispä pidän järkevämpänä pyöriä alueella vielä hetkisen ja hiljalleen palata maan pinnalle.

Mutta hetkinen, eikös tuo herra tuolla tuoppinsa kanssa ole Alexander Hacke? Otin varta vasten mukaani Alles Wieder Offen –vinyylini juuri tältä varalta. Siispä ei muuta kuin odottamaan sopivaa hetkeä, ja lopulta taiteilija auliisti puumerkkinsä levyn kanteen jättää. Samalla portsari saapuu paikalle ja ilmoittaa, josko fanit voisivat ystävällisesti pikkuhiljaa lähteä, paikka näet on menossa kiinni. Mitä tuumaa Hacke? ”These are my friends, they are coming with me.” Yhtäkkiä olenkin Hacken, hänen vaimonsa Danielle de Picciotton ja noin kymmenen ihmisen retkueen (johon kuuluu Suomi-avantgarden suurija tekijöitä kuten jouhikkomestari Pekko Käppi, Ville Leinonen ja Vukin Emily Cheeger – kaikki vannoutuneita Neubauten-faneja, ja ainakin Käppi on myös musisoinut Hacken kanssa) mukana Pakkahuoneen takahuoneessa. Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi?

Eihän tällaisessa tilanteessa oikein tiedä miten päin olla, kun kaikki sattui – muuan pääministeriä siteeraten – yllättäen ja pyytämättä. Blixa Bargeld on jo poistunut hotelliin, mutta muut orkesterin herrat ovat vielä paikalla. Pällisteltyäni tarpeeksi alan kerätä nimmareita vinyylin kanteen, ja lopulta ajaudun Unruhin kanssa keskusteluun muun muassa Neubautenin estetiikasta, Kekkosen ajan Suomesta ja shamanismista, sekä huomautan miten heidän ensimmäisen Suomen-visiittinsä (vuonna 1984) näyttämön, Lepakon, paikalla on monikansallisen suuryrityksen konttori. Kuten arvelinkin, yhtyeen jäsenet paljastuvat ihan tavallisiksi keski-ikäisiksi hepuiksi, jotka vain sattuvat soittamaan verrattaen eriskummallisessa yhtyeessä.

Puolenyön aikoihin bändi alkaa vetäytyä hotelliin ja muu porukka aikoo suunnata Tullintorin toisella puolella olevalle Telakalle. Viisikymppiset herrat eivät enää perusta rock-rellestämisestä, ja onhan kiertuettakin vielä jäljellä. Kättelen vielä kerran Alexander Hackea, kiitän upeasta keikasta ja kutsusta bäkkärille, sekä toivotan hyvää loppukiertuetta. Mies myhäilee ja toivoo näkevänsä minut Neubautenin mahdollisella seuraavalla Suomen-visiitillä. Toki!

Tähän tarina päättyy. Astuessani Tampereen yöhön mielessäni kaikuvat Blixa Bargeldin keikan lopuksi lausumat sanat. ”Remember: one day, when you’re going to meet your maker, you can now say…’ I saw your favourite band’”.

Flickrissä lisää kuvia: Ensimmäinen ilta, Toinen ilta