25 vuotta indietä

Jyväskylän YO-talon Ilokivi-klubille vie pillifarkkujen ja ruutupaitojen virta. Jyrock tapahtuu tuttuun tapaan huhtikuun puolivälissä, nyt kahdettakymmenettäviidettä kertaa. Esiintyjälista ei nimekkyydellään loista, ja tähän syypäänä on tuo tuttu ja turvallinen lama, jonka takia budjettia on jouduttu leikkaamaan. Mutta sehän on aina ihan piristävää, kun ei tiedä mitä tuleman pitää, ja on toki loistavaa, että taloustilanteesta huolimatta on Jyväskylässä saatu jälleen jytät aikaan.

Perjantaina festariretkikuntamme oli aikataulusyistä hieman jälkijunassa, sillä yläkerrassa soittanut The Souls jäi näkemättä. Saapuessamme paikalle päälavalla soitti helsinkiläinen Echo Is Your Love, ja yläkerran terassilla tajuntaa laajentavalta kuulostanut dub-ryhmä Temppeli Sound. Siinä missä Echo Is Your Love onnistui kuulostamaan yhdeltä kovaääniseltä räimebändiltä muiden joukossa, oli Temppeli Soundin hienoinen outous ihan piristävä aloitus illalle.

Terassin vieressä, ulkoseinän sisäpuolella aloitteli kasari-postpunkiin päin kallellaan oleva ruotsalaisduo Masquer. Itselleni tuli silloin tällöin mieleen Siouxsie and the Banshees, ehkäpä Kicki Halmosin lauluäänen takia, mutta mitään erityisen mieleenpainuvaa ei kaksikko tarjoillut.

Alakerrassa vuoro koitti Astrid Swanille ja hänen The Drunk Lovers –yhtyeelleen, ja samaan aikaan terassin viheränvioletissa valaistuksessa räppäri Pyhimyksen aurinkolaseista heijastuivat värivalot. Juopuneiden rakastajien poppoosta jäi mieleen eritoten basistin vaatetus ja pari ihan kivaa kipaletta, joista toinen oli melkoista progea polveilevine sävellyksineen kaikkineen. Yllätyksenä itselleni tuli se, että perjantain mielenkiintoinen tarjonta meni rytmimusiikin puolelle. Pyhimyksen riimittely nimittäin kiinnosti lopulta Swanin bändiä enemmän. Syynä saattoi olla myös se, että räppi ja reggae toivat tervetullutta vaihtelua muuten melko rockpainotteiseen ohjelmistoon.

Pyhimys

Perjantain tunnelma tuntui muutenkin vähän väkinäiseltä, ja suurin osa bändeistä ei pahemmin hetkauttanut ainakaan festariretkuettamme. Yläkerrassa soittanut G-Odd vaikutti ensiksi ihan hauskalta, mutta rupesi toistamaan itseään. Alakerrassa festarin yhdeksi pääesiintyjäksi mainostettu belgialainen Mintzkov ei ollut läheskään niin mielenkiintoinen, mitä ”krautrock- ja progevaikutteiselta” bändiltä odotin. Yläkerrassa Mintzkovin jälkeen soittanut Cosmobilekin meni vain ohi.

Illan selkeä pelastus koettiinkin lopulta, kun kaikessa lipevyydessään jopa ihan hauska juontaja Bubi Tuomala toivotti päälavalle tervetulleeksi Terveet Kädet. Mitähän omaperäistä tästä Tornion hc-legendasta voi enää sanoa? Bändi soitti murhaavalla energiallaan alle minuutin mittaisia biisejään, Läjä Äijälä karjui ja pitti pyöri. Kuitenkin ero ”tavallisiin” hardcore-bändeihin oli huomattavissa, sillä arvokkuuden auran pystyi aistimaan sillä hetkellä, kun bändi saapui lavalle.

Lauantaiksi oli järjestetty Vakiopaine-baariin vielä erityistä kivaa festarin yhteyteen, nimittäin päiväklubi. Pienimuotoinen kolmen artistin voimin järjestetty tapahtuma toi mainion lisän Ilokiven äänekkäälle kohkaamiselle.

Kahden miehen voimin liikkeellä ollut Muuan mies loisti jälleen valloittavalla rillumarei-hengellään. Mukana oli niin laulu huussista, kuin vakavampia ja kantaaottaviakin biisejä, joissa ruodittiin mm. Venäjän nykytilannetta. Suuri osa biiseistä taisi olla uusia, joten jatkoa mainiolle Tyhjyyestä tullaan –levylle lienee luvassa.

Jouhikkotaiteilija Pekko Käppi teki minuun vuonna 2008 Facesissa lähtemättömän vaikutuksen, ja hänen Vakiopaine-visiittinsä muistutti taas siitä, miksi se vaikutus oli niin suuri. Miehen intensiivisyyttä ja draivia ei voi muuta kuin ihailla. Mikä voisikaan olla upeampaa, että 2000-luvulla joku voi esiintyä jouhikkoa soittaen rokkiklubilla, ja laulaa toista sataa vuotta vanhoja balladeja?

Astrid Swanilla oli tällä kertaa mukanaan vain basisti Janne Lehtinen, muttei sinällään pätevästä meiningistä huolimatta onnistunut nousemaan kahden edellisen tasolle. Kaikki biisit taisivat olla tuttuja jo perjantai-illalta, mutta pienimuotoisempi säestys antoi niille uudenlaista henkeä. Myös tuo edellämainittu proge-eepos kuultiin.

Pekko Käppi

Iltapäivän kääntyessä illaksi alkoi reipas räntäsade. Ilokivelle oli silti vääntäynyt kiitettävästi porukkaa jo kahdeksan maissa. Ja se vääntäytyminen kannatti, sillä esimmäisenä esiintynyt Vuk oli jälleen kerran vaikuttava tapaus. Harmooni on kansanmusiikkipiirien ulkopuolella unohdettu soitin, mutta on vaikeaa kuvitella mitään muuta instrumenttia säestämään Vukin toismaailmallisia ja upeita lauluja.

Päälavalla yhdeksältä soittanut Joniveli oli erikoinen tapaus. Paikallisia ylpeyksiä oleva räppäri oli liikkeellä kokonaisella bändillä, ja soitti itse suurimman osan keikasta kitaraa. Yhteyksiä tuli välillä jopa indierockin puolelle. Ideana oli mainio, mutta toteutus vähän ontui. Biisit eivät jaksaneet kantaa. Yläkerran orkesterina toimi Kiki Pau, joka tarjoili hieman mielenkiintoisempaa meininkiä, mutta tavanomaisemmalla reseptillä. Nopeatempoinen indierokkailu ei ole millään tapaa maailman omaperäisin tyylilaji, mutta tämä uskomattoman hypetetty helsinkiläiskvaretti innostui välillä jopa jammailemaan junnaavasti, jolloin minäkin innostuin.

Tämän jälkeen seurasi ongelma. Terassilla soitti porilaista ylpeyttä edustava Alpo ja Tomi, alakerrassa taas Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi. Molemmat olivat mielenkiintoisia tapauksia, mutta molempien keikoista katosi epäilemättä osa, kun lavojen välillä joutui ramppaamaan.

A&T ovat tuttuja monista yhteyksistä, Alpo ainakin Eleanoora Roseholmista ja Tomi Circlestä sekä Aavikosta. Näiden rumpalien yhteisprojekti taas tuo esiin kaksikon innostuksen elektroon. THJK:n nimihirviön taakse taas kätkeytyy YUP-henkistä luovaa hulluutta ja äkkivääryyttä, mutta hieman ”oululaisemmalla” mentaliteetilla. Karnevalistinen keikka oli tunnelmaltaan erilainen kuin Alpon ja Tomin tyylikäs junnaus, mutta niin ikään hauska ja omaperäinen lisä festaritarjontaan.

Yläkerrassa soittanut Manna oli hieman mitäänsanomattomampi tapaus. Minimaalisissa shortseissaan, sukkahousuissaan ja korkkareissaan keikistellyt Manna oli seksikkään sijaan hieman koominen, ja kuten todelliselle musiikkinörtille on ominaista, keskitin mielenkiintoni laulajan sijaan Joensuu 1685:stä tuttuun kitaristi Mikko Joensuuhun ja tämän loputtomaan pedaaliviidakkoon. Se nimittäin oli ainoa mielenkiintoinen tapaus, biisimateriaalin ollessa tasaisen tylsähköä. Ajatukset olivat jo muualla, sillä alakerrassa alkoi pikkuhiljaa olla festareiden todellisen pääesiintyjän aika.

Tomi Leppäsellä oli pitkä iltapuhde, sillä Alpo ja Tomi ehti hädin tuskin korjata kamojaan pois, kun piti jo vaihtaa roolia Leppästick-rumpalisankariksi. Päälavalta saatiin nimittäin aimo annos New Wave of Finnish Heavy Metalia Circlen toimesta. Jälleen kerran oli kyseessä ritualistinen tapaus, jolle ei maailmasta löydy vastaavaa. Savukoneet tuuttasivat savua kiitettävät määrät, jonka keskellä Mika Rättö harjoitti riittejään. Setissä olivat mukana jo vakioksi muodostuneet Nopeuskuningas ja Murheenkryyni, mutta myös vanhempaa materiaalia mahtui mukaan Pointin myötä. Encorena soitettiin Työläisten laulu, jonka aikana Rättö piti saarnan perkeleistä, yläkerran ja alakerran ukoista sun muusta. Erityisesti pitää mainita myös Jussi Lehtisalon sekä Janne Westerlundia tuuraamassa olleen Pekka Jääskeläisen siniset spandex-housut.

Circle

Yläkerrassa tämän jälkeen soittanut ruotsalainen Bye Bye Bicycle jäi käytännössä väliin, sillä Circlessä oli sen verran sulateltavaa. Alakertaan jaksoi kuitenkin vielä kertaalleen lampsia, jossa illan päätti progressiivista reggaeta soittava Kaikukasti. Ja hyvin soittivatkin, bändi jätti korkeatasoisen biisimateriaalinsa ja hyvän meininkinsä perusteella oikein hyvän mielen.

Perjantain ja lauantain tunnelmien keskinäinen kaksijakoisuus ei loppujen lopuksi ollut mikään suuren suuri ongelma. Kokonaisuutena festareista jäi hyvät fiilikset, vaikka portaissa pitikin ravata tämän tästä. Tuo tosin lienee jo jonkin sortin vitsi kokeneiden Jyrock-kävijöiden keskuudessa, joten sen antanee anteeksi. Mitään uutta ja mullistavaa ei festivaali tuonut, mutta koska tärkein syy Jyväskylässä pistäytymiseeni, eli Circle, ei pettänyt, voinen luonnehtia reissua onnistuneeksi. Kävijämäärän perusteella marginaalimusiikki voi Suomessa edelleen hyvin, joten eiköhän tällä perusteella Jyväskylässä rokkailla vielä seuraavatkin 25 vuotta.


~ Kirjoittanut mutumikael : 23 huhtikuun, 2010.

Yksi vastaus to “25 vuotta indietä”

  1. […] En edelleenkään välitä rockfestivaaleista. Ne saavat minut vain vaivaantuneeksi kaiken huonon musiikin ja örveltävien hevifanien määrästä. Onneksi on muutama poikkeus, joskin vain yhtä niistä voi oikeastaan pitää rockfestarina. Kävin nimittäin huhtikuussa ensimmäistä kertaa tarkastamassa Jyväskylän legendaarisen Jyrockin, josta kirjoitin lisää täällä. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: