Suurenmoinen avaus keikkakesälle

Toukokuun loppu avasi keikkakesäni ehkä kovatasoisempana kuin koskaan. Saman viikon sisään mahtui kaksi 2000-luvun tärkeimpiin artisteihin kuuluvaa nimeä. 21:s päivä Tampereen Pakkahuoneella soittanut vaihtoehtokantrin suurbändi Wilco, ja 27:s Helsingin Kulttuuritalolla esiintynyt, ainutlaatuisella harppufolkillaan kohta vuosikymmenen verran viehättänyt Joanna Newsom.

Mielestäni Wilco on hieman yliarvostettu bändi. Sen ”klassikkoalbumi”, ylistetty Yankee Hotel Foxtrot, sisältää yhden ehdottoman klassikkobiisin ja kourallisen kelpoja kappaleita, mutta myös muutamia tasapaksuja biisejä. Sama ilmiö on huomattavissa bändin muillakin levyillä. Kuitenkin, kun kuulin bändin toisesta Suomen-visiitistä, ajattelin ihan mielenkiinnosta mennä katsastamaan bändin livekunnon.

Pakkahuoneelle saapunut yleisö – jota ei ollut tuvan täydeltä, mutta ihan kiitettävästi kuitenkin – sai todistaa Wilcoa koko rahan edestä. Käynnissä oleva kiertue kantaa nimeä ”An Evening With Wilco”, johon sisältyy reilut kaksi tuntia musiikkia ilman lämmittelijöitä tai väliaikaa.

Setti käynnistyi ilmeisellä, mutta loogisella tavalla, eli uuden, Wilco (the Album) –levyn avausraidalla, Wilco (the Song). Tästä siirryttiin Yankee Hotel Foxtrotin aloittavaan I Am Trying to Break Your Heartiin. Wilco on monipuolinen bändi, siitä nämä biisit ovat todiste. Siinä missä em. on maittava folkrockjytäily, on jälkimmäinen maalaileva ja painostava kokeellinen järkäle. Keikan alkupuolen valopilkkuihin kuului myös uuden levyn Bull Black Nova, joka livenä oli ihan suoraa stoner-henkistä aavikkorockia.

Wilco itse oli kerrassaan verrattomassa vedossa. Pönäköitynyt laulaja-kitaristi Jeff Tweedy toi sänkineen ja flanellipaitoineen mieleen muutaman päivän ajaneen rekkamiehen, mutta sehän vain sopi tyyliin. Muu bändi oli taasen hiukan huolitellumpi.

Soittotaito oli toki häikäisevää, ja erityismaininnan ansaitsee etenkin kitaristi Nels Cline, joka erinäisten efektikikkailujen lisäksi jaksoi pomppia ja riehua soittimensa kanssa keikan alusta loppuun asti. Hyvä esimerkki miehen virtuositeetistä oli Sky Blue Sky –albumin parhaimmistoon kuuluva, huikeaksi kitarasankaroinniksi kasvanut Impossible Germany.

Impossible Germany aloittikin sitten varsinaisen hittikimaran. Via Chicago, Forget the Flowers, Theologians, I’m Always in Love ja sokerina pohjalla se Yankee Hotel Foxtrotin klassikko, Jesus, etc. Viimeksimainitussa Tweedy olisi yhtä hyvin voinut olla muutaman sadan metrin päässä juontamassa Tammerkosken sillalla -ohjelmaa, sillä tämä hittibiisi hoidettiin yhteislauluversiona. Ja olihan se hienoa kuulla tämä biisi, joka kuitenkin on yksi kaikkien aikojen hienoimpia popkappaleita, vihdoin livenä. Tweedy itsekin sanoi olleensa tyytyväinen yleisön panokseen, sillä aiemman illan Kulttuuritalon veto ei kuulemma miellyttänyt.

Vaikka keikka kesti ja kesti, onnistui se ylläpitämään mielenkiintoisuutensa hämmästyttävän hyvin. Bändi itsekin lämpeni vasta kymmenen ensimmäisen kappaleen jälkeen, ja samaa oli huomattavissa yleisössäkin. Tweedy kiitti yleisöä ensimmäisen kerran vasta noin kymmenen biisin jälkeen, mutta sen myötä mies paljastuikin mitä sympaattisimmaksi sanasepoksi, jolla piisasi juttua välillä enemmänkin.

Livenä Wilco ei ollut millään mittapuulla niin yliarvostettu, mitä levyllä. Ja ehkä ne levytkin avautuvat nyt eri tavalla. Se tarjoili onnistuneen siivun diskografiastaan, joskin debyyttialbumi A.M:n materiaali loisti syystä tai toisesta poissaolollaan. Tämä oli harmi, sillä ainakin I Must Be High olisi ollut hauska kuulla. Myös illan viimeinen vetäisy, I’m A Wheel, ei välttämättä ollut se paras mahdollinen. Sitä edeltänyt, niin ikään kitarasankaroinniksi yltänyt Hoodoo Voodoo, olisi toiminut ehkä paremmin. Myöskään Being There –levyn avausraitaa, Misunderstoodia, ei kuultu. Tästäkään huolimatta bändi ei jättänyt juurikaan huomautettavaa. Se hoiti kaiken juuri sillä – ellei jopa suuremmalla – intensiteetillä ja rakkaudella, mitä siltä kehtaisi odottavansa.

Joanna Newsom taas on kuulunut jo vuoden päivät omiin suosikkeihini. Hän on niitä artisteja, joita 2000-luvulla voi kutsua erittäin hyvällä omallatunnolla omaperäisiksi. Kolmen albumin diskografia on niin ikään poikkeuksellinen: debyytti The Milk-Eyed Mender on pienieleistä mutta kaunista folkia, seuraava Ys onkin sitten jo harppaus kamarimusiikin suuntaan, sisältäen vain viisi erittäin pitkää kappaletta, ja uusin, Have One on Me, onkin 18 kappaletta ja kaksi tuntia pitkä tripla-LP. Ja jos joku ei vielä sattunut tietämään, on tämän lauluntekijän pääinstrumentti harppu.

Tämä Kalifornian Nevada Citystä kotoisin oleva lauluntekijä on niin poikkeuksellinen, mielenkiintoinen ja häkellyttävän lahjakas tapaus nykymusiikin kentässä, että hän ansaitsisi ihan oman kirjoituksensa, mutta pysyttäydytään ainakin nyt Kulttuuritalon konsertissa. Lämppärinä toimi skottifolkkari Alasdair Roberts, mutta hän jäi aikataulusyistä harmillisesti näkemättä. Kuuleman mukaan mies oli oikein kuunneltavan arvoinen tapaus, joten häneen pitänee tutustua enemmänkin.

Newsom oli liikkeellä viisihenkisen Ys-Street Bandinsa kanssa, jonka soittimistoon kuului perkussiot, kaksi viulua, pasuuna, banjo, mandoliini, kitara ja huilu. Keikan avannut Have One on Me’n kompaktimpaa puolta oleva kaunis ’81 oli ainoa biisi, jonka aikana lavalla oli pelkästään Newsom ja harppu. Se käynnistikin sitten kerrassaan taianomaisen puolitoistatuntisen, vaikka alun hiljaista intensiteettiä ei enää saavutettukaan.

Setti painottui luonnollisesti uusimman, pari kuukautta sitten julkaistun levyn materiaaliin. Tämä kävi mainiosti, sillä Have One on Me on lyhyesti sanottuna mestariteos. Sen edessä ei voi muuta kuin hämmästellä tämän naisen pohjatonta mielikuvitusta ja luovuutta. Polveilevat ja monimutkaiset sävellykset tukevat Newsomin loputonta tekstitulvaa, ja kappaleet ovat kuin pienoisnovelleja tai satuja. Toinen ihmettelyn aihe on se, miten ihmeessä hän voi muistaa kaikkien kappaleidensa sanat livenä, mukana kun ei näkynyt olevan minkäänlaisia muistilappuja.

Ys-Street Band tuki Newsomin tarinoita huikealla taidolla. Kielisoittimista ja huilusta vastannut Ryan Francesconi ja perkussionisti Neal Morgan ovat olleet mukana sovittamassa Have One on Me’n biisejä, eikä niitä sovituksia vain voi kuvailla muulla sanalla kuin nerokas. Tämä välittyi myös lavalta: on kerrankin hienoa nähdä bändi, joka pystyy soittamaan myös hiljaa ja ilmavasti. Silloin varaa dynamiikkaan ja nyansseihin on paljon enemmän. Oivallinen esimerkki tästä on Good Intentions Paving Company, jossa koko bändi innostui kilkuttelemaan kuka mitäkin – muun muassa banjon kantta ja pulloja. Samaan biisiin mahtui myös pasuunasoolo, joka oli mainio väliosa muuten laulupainotteiseen tarjontaan. Myös Milk-Eyed Menderin (jolta soitettiin jopa kolme kappaletta) biisien uudelleensovitukset olivat loistavia.

Ainoa bändiaiheinen kritiikki kohdistuu itse asiassa miksaajaan. Viisikon tuutatessa forte fortissimolla Newsom itse tuntui jäävän hieman jalkoihin. Tämähän ei sinällään ollut bändin vika, vaan olisi ollut korjattavissa äänitasoja säätämällä.

Yleisöä oli paikalla ihan mukavasti, mutta Kulttuuritalon sivukatsomot olivat tyhjillään. Tätä ei kuitenkaan huomannut, sillä porukka oli sitäkin innokkaampaa, ja etenkin Milk-Eyed Menderin biisit kohahduttivat jo alkaessaan. Newsom jaksoi itsekin hymyillä vapautuneesti, ja hän vaikutti olevan hyvinkin mielissään riehakkaasta vastaanotosta. Ennen Soft as Chalkia (joka soul-koukkuineen kuuluu ehdottomasti uutukaisen parhaimmistoon) hän tiedusteli myös, mitä paikallisruokaa Helsingissä kannattaisi syödä. Tähän hän sai hetken hiljaisuuden jälkeen loistavan vastauksen: ”maksalaatikko!” ”Potatoes and… something” oli toinen ehdotus. Molemmat naurattivat artistia.

Konsertti oli kohtuullisen lyhyt, vain noin puolitoista tuntia, siihen nähden, että Newsomilla kuitenkin riittää upeita kappaleita. Itse olisin suonut kuultavan vielä Ys-levyltä Monkey and Bearin lisäksi vaikka koskettavan Cosmian ja Have One on Me’ltä joko Occidentin, Go Longin tai upean päätöskappaleen Does Not Suffice. Narina settilistasta on kuitenkin melko epäoleellista, sillä Newsom bändeineen tarjoili jo nyt yksitoista lumoavaa, kaunista, upeaa teosta. Encorena toimi Milk-Eyed Menderin Peach, Plum, Pear, jonka bändisovitus oli sanoinkuvaamattoman upea. Loppujen lopuksi olisi ollut vaikeaa keksiä parempaa lopetusta, kun biisin loppuun saatiin vielä hieno vuoropuhelu harpun ja mandoliinin välillä.

Koska Wilco ja Joanna Newsom ovat tyyliltään täysin erilaisia, ei ole järin relevanttia ruveta vertailemaan keikkoja ainakaan biisillisesti. Kokemuksinakin ne olivat erilaisia, Wilcon ollessa riehakas rokkisetti ja Newsomin ollessa sukellus unenomaiseen satumaahan. Kuitenkin voisin sanoa pitäneeni siitä unenomaisesta satumaasta ehkä vieläkin enemmän. Viimeistään Kulttuuritalon konsertti todisti sen, että Joanna Newsom on tämän hetken lahjakkain ja ainutlaaluisin lauluntekijä, ja on hyvällä vauhdilla nousemassa yhdeksi hienoimmista koskaan.

Seuraavassa vielä pari hyvälaatuista videota Kultturitalon keikalta. Kiitokset kuvaajalle, kuka lienetkin.
Soft As Chalk (sis. maksalaatikko-insidentin)
Peach, Plum, Pear

~ Kirjoittanut mutumikael : 29 toukokuun, 2010.

Yksi vastaus to “Suurenmoinen avaus keikkakesälle”

  1. […] Joanna Newsom esiintyi myös toukokuussa Helsingin Kulttuuritalolla. Taianomaisen kaunis ilta ansaitsi oman kirjoituksensa – tai ainakin puolikkaan sellaisen – joka on luettavissa täällä. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: