Porilainen venetsialaiskarnevaali neoismin hengessä

Neoismi on yksi 1900-luvun taiteen alalajien paljoudessa melko pienelle huomiolle jäänyt taidesuuntaus. Liike perustettiin lähinnä parodisessa mielessä, ja sen tarkoitus olikin lähinnä satirisoida ja hämmentää. Neoismilla ei ole koskaan ollut mitään selkeää agendaa tai aatetta, ja ehkä juuri siksi se onkin jäänyt edustamaan undergroundin undergroundia. Tyylisuuntaan liittyy kuitenkin vahvasti nimi Monty Cantsin. Kyseessä ei ole oikea saati kuvitteellinen henkilö, vaan pelkkä nimike, jonka alla lukemattomat neoistit 70-luvulta lähtien ovat toimineet. Neoistit halusivat siis nähdä itse taiteen sen tekijää tärkeämpänä.

Tämä samainen Monty Cantsin seikkaili myös Porin teatterin hulppeilla käytävillä lauantaina 28:s elokuuta. Konserttivieraat toivottaa tervetulleeksi teatterin aulassa hämärän näköinen porukka. Uimalakkiin, koivunoksiin ja ilmapalloihin sonnustautunut nainen heiluttaa lakanaa, jossa lukee ”ALASTON”. Naamasta punaiseksi maalattu mies kulkee kannettavat stereot kainalossaan ja tarjoaa rintamerkkejä, joissa lukee esimerkiksi ”MONTY CANTSIN” tai ”NEOISM: REVOLUTION”. Sitten eräs Janne näyttää minulle lappua, jossa hän kertoo omaavansa huonon itsetunnon ja kaipaavansa kovasti kehuja. Siispä tuumaan Jannelle, että hän on hieno mies. Tästäkös hän innostuukin.

Tämä performanssi on osa Rapajööti Ry:n nyt kolmatta kertaa järjestämää Millai muute –tapahtumaa, joka on vuodesta 2008 lähtien kerännyt elokuun lopussa porilaisen – tai kaupunkiin tavalla tai toisella sidoksissa olevan – taiteen ”cutting edgen” Porin teatterin mahtipontisiin puitteisiin. Lavalla on aiempina vuosina nähty muun muassa sellaisia Pori-legendoja kuten Kuusumun Profeetta ja Magyar Posse. Tänä vuonna kotikaupungin ylpeyttä puolustavat Circle ja Teemu Elon Puhuvat Eläimet, ja onpa mukaan saatu tällä kertaa myös ulkomaalainen vieras, nimittäin ”vuonna 1986 hajonnut hard rockin kulttiyhtye”, Rainbow Cinderella Woman.

Mikäli ei minun tapaani seuraa jatkuvasti Pori-aiheisia uutisia tai haastatteluja, voi neoismin merkitys porilaiselle taiteelle jäädä käsittämättä. Itselleni muistui mieleen Jussi Lehtisalon taannoinen Yle X-haastattelu, jossa hän mainitsee kyseisen tyylisuunnan. Ja oikeastaan neoismi sopiikin varsin mainiosti Lehtisalon estetiikkaan, sillä voi ainakin perustella koko New Wave of Finnish Heavy Metal –liikettä ja sen lukuisia bändejä. En tiedä miten suuri merkitys tällä underground-kulttuurilla on koko Pori-skenelle, mutta näemmä myös teatteriryhmä T.E.H.D.A.S. Ry oli aiheesta inspiroitunut.

Illan musiikkitarjonnan avasi tapahtuman ulkomaalaisvieras. Savukoneet tuuttasivat, valot välkkyivät ja keikkaintrona pauhasi röyhkeän 70-lukulainen heavyrock, urkuineen kaikkineen. Lavalle asteli nelikko keski-ikäisiä miehiä, jotka ovat juuri sen näköisiä, kuin olisivat olleet ne väitetyt 24 vuotta poissa rock-kuvioista. Avausbiisin alkutahtien jälkeen savun seasta lavalle pomppasi flanellipaitaan ja otsahuiviin sonnustautunut laulaja, ja armoton hevijytä alkoi.

Rainbow Cinderella Woman osoitti jo ensimmäisellä biisillään olevansa kaikessa perinnetietoisuudessaan suorastaan vastustamattoman hieno yhtye. Vaikka sen musiikki sisälsikin hyvin pitkälti kaikki genren kliseet mahtipontisia urku- ja kitarasooloja sekä korkealta ja kovaa laulamista myöden, oli bändin välittömässä ja valloittavassa tyylissä jotain äärimmäisen rakastettavaa. Samalla kun bändi soitti heviklassikkoa toisensa perään ja laulaja kertoi tämän ja tämän biisin olevan siltä ja siltä vuodelta, alkoivat epäilykset kvintetin väitetystä ”kulttimaineesta”. Sillä koko internetin suuresta maailmasta ei löytynyt bändin historiasta yhtään mitään. Hakusanalla löytyy pelkkiä illan tapahtumaan liittyviä linkkejä sekä bändin tänä vuonna perustetut – ja keskeneräiset – nettisivut. Diskografiastakin löytyy levy jos toinenkin, joten RCW:n totaalinen missaaminen hevirockin kaanonista tuntuu omituiselta. Entäpä jos kyseessä onkin pelkkä suuri vedätys? Sehän olisi neoismia parhaimmillaan!

Huijaus tai ei, bändin Spinal tap –henkinen retroilu sopi mainiosti Lehtisalon ja kumppaneiden NWOFHM-estetiikkaan, ja miksei Porin teatterin lavallekin. Puitteet mahdollistivat myös hienon taustakankaan, ja mainioksi yllätykseksi myös miksaaja oli osannut sekoittaa soundit jotakuinkin täydellisiksi, teatteriympäristö kun ei tällaiselle musiikille varmaankaan ole se ominaisin mahdollinen.

Performanssi jatkui sateenkaarituhkimoiden jälkeen hypnoosituokiolla, jonka aikana lavasteet vaihdettiin Teemu Elon Puhuvia Eläimiä varten. Tämä kaksi levyä julkaissut orkesteri on jälleen yksi all stars-kokoonpano, jonka jäseistöön kuuluu muun muassa sellaisia nimiä kuin Mika Rättö ja Ville Leinonen. Teatterin lavalla loisti kosketinsoittaja-Leinonen tosin poissaolollaan, mutta sen sijaan Elon lennokkaita sävellyksiä ja sitäkin lennokkaampia sanoituksia olivat tukemassa myös jousitrio ja Pekko Käppi jouhikkoineen.

Puhuvien Eläimien lastenlaulupsykedelia veikin tunnelman sitten johonkin aivan muualle. Monet biisit olivat polveilevia kosmisia jameja, joiden aikana Elo ja Tuomas Grönlund kävivät vuoropuheluja kitaroidensa kanssa, ja joihin Leinosta tuuraamassa ollut kiipparisti loihti lisäsävyjä. Etenkin Kointähden siirtokunta –levyn Pimeyteen kasvoi huikeasti. Elon tajunnanvirtamaiset ja omituiset, mutta loppujen lopuksi melko johdonmukaiset ja syvällisetkin sanoitukset sopivat tähän kokonaisuuteen oivallisesti.

Pimeyteen-biisin ohella illan hienoimpia vetäisyjä oli Täysikuun talo, joka hoidettiin puoliksi pelkän Elon laulun ja jousitrion voimin. Trio olikin oivallisen jämäkkine ja tyylikkäine sovituksineen vain ja ainoastaan nerokas lisä kokonaissoundiin. Vaikka se välillä tuntui jääneen muun bändin jyräyksen alle, pystyi sen silti hahmottamaan taustaelementtinä – samalla tavalla kuin Pekko Käpin jouhikon. Äänenkäyttäjänä Teemu Elo on omaperäinen, sillä vaikka levyillä laulusuoritukset ovat vaappuvia (joskin juuri siksi toimivia), onnistui hän livenä tulkitsemaan vakuuttavammin ja puhtaammin. Erikoismaininta vielä Mika Rätön hengästyttävästä rumputyöskentelystä – onko jotain, mitä tuo mies ei osaisi?

Väliajaikaohjelmasta teatterin kahvilassa vastasi Autobahn Kommando bassovoittoisine elektronisine pulputuksineen. Sohvalla istui mies aluspaidassa, tuijotti televisiosta lumisadetta ja taustakankaalle projisoitiin hämärää videotaidetta. T.E.H.D.A.S. Ry:n hirtehinen performanssi alkoi kunnolla vasta kahvilassa. Pääosassa oli Monty Cantsin ja ”vainaja”, jonka viimeisen matkan juohevuudesta olivat Cantsin kumppaneineen vastuussa. Neliosainen perfomanssi nivottiin yhteen mainiosti konsertin toisen puoliskon ja Circlen keikan alun kanssa, sillä sen viimeinen osa tapahtui teatterin lavalla.

Circlen live-estetiikka on vanhemmuuttaan muuttunut yhä enemmän avantgardistisen performanssin ja eriskummallisen musiikkiteatterin suuntaan. Koska itse olen päässyt bändin livetuntumaan vasta pari vuotta sitten ja aikavälin sisällä nähnyt herrat livenä jo viidesti, ei lavatapahtumien ennakoiminen ole ihmekään, mutta silti Circlessä on aina elänyt arvaamattomuus. Tälle illalle luvattiin ”ainutlaatuista show’ta”, joka tietyllä tapaa kyllä lunastikin odotuksensa.

Bändi oli tällä kertaa liikkeellä seitsenhenkisellä miehityksellä. Perinteisen Rättö-Lehtisalo-Westerlund-Leppänen-kokoonpanon lisäksi myös Plain Ridesta tutut Jääskeläisen veljekset Pekka ja Julius vahvistivat soundia kahdella kitaralla, ja lyömäsoitinguru Janne Tuomi kilkutteli peltirumpuja. Estetiikka on pikkuhiljaa laajentunut niiteistä myös housumuotiin, sillä muutaman vuoden verran liveulkoasuun kuuluneet niittirannekkeet ovat saaneet kavereikseen värikkäät spandex-housut.

Parin viikon takaisen Flow-festivaalin keikan tavoin uudella heviboogiella käynnistynyt keikka muuttui nopeasti siksi käsittämättömäksi kohkaamisesti, mistä bändi on tunnettu. Tällä kertaa se kuningas junnaus ei kuitenkaan ollut pääosassa, vaan bändi keskittyi lähinnä käymään läpi kaikkia mahdollisia musiikillisia tunnetiloja Mika Rätön kekkuloidessa lavan edustalla, ja ehtipä Jussi Lehtisalokin yhteen väliin kertomaan tarinan automiehistä ja autokorteista! Virsi-klassikkoa seurannut jami muuttui täysin kaoottiseksi joka suuntaan poukkoiluksi, kun taas Puutiikerin heviriffin jälkeen rymistely muuttui salamannopeasti staattiseksi, äärimmäisen minimalistiseksi tunnelmoinniksi. Tälle poukkoilulle luotiin ääriviivat niillä ”varsinaisilla” biiseillä.

Keikka tavoitti hyvin erilaisia tunnetiloja myös minussa. Olenkin ehkä pikkuhiljaa oppinut omaksumaan ajatuksen, että Circlen keikkoja kohtaan ei pitäisi asettaa minkäänlaisia odotuksia, ja kun päällimmäinen ajatus lavalla tapahtuvasta rituaalista liittyy lähinnä siihen, mitä ihmettä siitäkin pitäisi nyt ajatella, on Circlen keikka onnistunut. Ja tavallaan täytyy olla hieman aiheeseen perehtynyt ymmärtääkseen toikkaroinnin sivumerkitykset ja musiikillisen intertekstuaalisuuden.

Kun bändi jurnutti Earthin Hex-levyn mieleen tuovaa, mutta täysin atonaalista, pelkistetympää ja rytmillisesti hajanaista kilkutustaan, meinasin tylsistyä. Missä ovat ne psykedeeliset, motoriset jamit joiden aikana Rättö juoksee paikallaan, Leppänen takoo tahtia ja muu bändi junnaa yhtä riffiä staattisesti? Vasta keikan jälkeen muistui mieleeni sitten Pharaoh Overlordin uusin levy, joka on lähes kauttaaltaan tuollaista rytmitöntä kilkutusta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Circle lainailee jotain Ektro-imperiumin lukemattomista bändeistä.

Toinen ”hohhoijaa”-fiilis tuli siinä vaiheessa, kun bändi aloitti keikan loppupuolella jälleen yhden hevipastissin, jonka päälle Rättö huusi omaa siansaksaansa. Riffikin kuulosti vain jonkinlaiselta variaatiolta Nopeuskuninkaasta. Toisaalta tämähän on nykyisen Circlen tavaramerkki, mutta siitä huolimatta se kuulosti vähän väsähtäneeltä. Kaiken kuitenkin pelasti seuraavana kuultu Janne Westerlundin laulama, suorastaan pop-henkinen – ja vielä suomenkielinen – biisi, nimeltä ”Uusi lääke”. Jälleen jotain täysin uutta ja odottamatonta Circle-katalogissa! Koko performanssi saatettiin loppuun massiivisella versiolla hevioopperasta Murheenkryyni, joka loppua kohden hidastui hidastumistaan ja hajosi lopulta käsiin. Seisaallaan taputtanut yleisö ei lopulta saanut encorea, jonka syyksi lavalle vielä tulleet Lehtisalo ja Rättö kertoivat aikataulun.

Olen nähnyt Circleltä parempia keikkoja. Tunnelmaltaan paras on edelleen ollut Helsingin Orion-teatterissa, jossa bändi säesti Mika Taanilan Pori-elokuvaa. Tänä vuonna taas Jyrockin encorena vedetty Työläisten laulu oli Rätön saarnoineen kaikkineen huikea. Mutta Porinkin tapaus toimi kaikessa outoudessaan. Circleen on kertakaikkisen mahdotonta suhtautua kuin ”tavalliseen” rockbändiin. Se on kokeellinen poikkitaiteellinen kollektiivi. Se on täysin ainutlaatuinen tapaus koko maailmassa. Ei ole mikään ihme, että ruotsalainen toimittaja innostuu ylistämään sitä ”maailman parhaaksi bändiksi joka osa-alueella”, sillä sen tarjoama musiikkiperformanssi on täydellisen irrallaan kaikesta muusta, mitä populaarimusiikissa tällä hetkellä tapahtuu.

Millai muute on sattunut aina samalle viikonlopulle kuin venetsialaiset, joka näemmä on suosittu tapaus myös länsirannikon etelämmällä puolella. Kun yleisö alkoi poistua Porin teatterista ja astelin portaita alas kadulle, alkoi juuri sopivasti venetsialaisperinteen mukainen ilotulitus. Vaikka kyseessä olikin puhdas sattuma, tuntuivat nuo ikivanhat kiinalaiset, joskin nykyään teinipoikien leluiksi muuttuneet äänekkäät valoimiöt jollain tapaa kruunaavan tämän porilaista luovuutta juhlistaneen poikkitaiteellisen karnevaalin. On vain yksi Pori. Ja sen pienoisuniversumin suurenmoisuutta tuleekin juhlistaa.

(Kuvia klikkaamalla pääsee Flickr-sivustolle jossa lisää moisia kuvatuksia.)

Advertisement

~ Kirjoittanut mutumikael : 3 syyskuun, 2010.