Viikatemiehen suosikkibändi

Kaikilla tarinoilla on alkunsa ja loppunsa.

Tällä on myös esinäytös. Se sijoittuu johonkin vuosien 2007-2008 välimaastoon, kun ensimmäisen kerran tietouteeni kantautui saksalaiskollektiivi nimeltä Einstürzende Neubauten. En muista miten tämä tapahtui, enkä myöskään muista minkälainen oli ensireaktioni yhtyeeseen. Neubautenia ensi kertaa kuuleminen ei mullistanut mitään. Kuitenkin sen hyvin epäkonventionaalinen musiikkikäsitys viehätti. Kuuluuhan yhtyeen instrumentaatioon perinteisten kitaran, basson, koskettimien sekä ajoittaisten jousisovitusten lisäksi erinäistä rauta- ja teollisuusromua, porakoneita sun muuta. Aitoa industrial-musiikkia siis.

Neubautenin maailma avautui pikkuhiljaa. 2000-luvun ”sofistikoituneemman” ja melodisemman ulosannin taakse kätkeytyi laaja määrä kokeiluja kaoottisesta mekastuksesta ja dadaistisista performansseista soundtrack- ja sooloprojekteihin. Hahmotin, miten väkivaltainen teollisuuskolina pikkuhiljaa kohtasi harmonian. Aloin ymmärtää yhtyeen suuruutta ja puhdasta neroutta. Ja sen nimi on vähintäänkin yhtä nerokas kuin vaikkapa Led Zeppelin tai Black Sabbath. Sortuvat uudet rakennukset. Neubauten-termillä tarkoitetaan toisen maailmansodan jälkeen ympäri Saksaa halvalla rakennettuja, huonolaatuisia rakennuksia. Varsinkin kun kuuntelee bändin varhaisia äänitteitä, ei voisi kuvitella sopivampaa nimeä keskellä post-punk-aaltoa perustetulle, vihaiselle, avant-gardistiselle ja kaoottiselle kollektiiville.

Kulttibändi on termi, johon turvaudutaan helposti puhuttaessa bändistä kuin bändistä. Mutta Einstürzende Neubauteniin termi minusta pätee. Bändin vaikutusvalta populaarimusiikkiin myös industrialin ulkopuolella on merkittävä. Etenkin bändin ikoninen logo on esiintynyt milloin missäkin. Muun muassa Persepolis-elokuvan kohtauksessa, tai tatuoituna punkkari Henry Rollinsin olkapäähän.

Legendaarinen logo on kenties jopa itse yhtyettä tunnetumpi.

Itse tarina alkaa Karjaan rautatieasemalta keskiviikkona 20:s lokakuuta. Harmaa, sateinen syyspäivä. Otollinen sää teollisuusmusiikin sielunmaisemaan. Vaajata puolta vuotta aiemmin oli uutisoitu, että yllämainittu komppania saapuu kolmatta kertaa Suomeen, tällä kertaa Tampereelle. Einstürzende Neubauten juhlii 30-vuotista taivaltaan kaksi iltaa kattavalla performanssillaan. Tampereella ensimmäinen ilta, ”An Evening With Einstürzende Neubauten”, kattaa vanhoja ja harvinaisia biisejä sisältävän lyhyen konsertin lisäksi dokumenttielokuvan sekä bändin jäsenten sooloprojekteja. Toisena iltana yhtye siirtää soitinarsenaalinsa Pakkahuoneen lavalle, jolla se soittaa kokoillan konsertin, ”Three Decades of Einstürzende Neubauten”.

Matka Tampereelle kuitenkin vaarantaa kaiken. Juna on 20 minuuttia myöhässä. Turun päässä Tampereelle kulkeva juna ei odota, eli joudun norkoilemaan Turun asemalla nelisenkymmentä minuuttia odottaen seuraavaa kiskohevosta. Valtion rautatiet leikkivät nyt vaarallisella asialla, en halua missata sekuntiakaan tästä ainutlaatuisesta tapahtumasta! Elende alten zugskontakten – surkeat vanhat junayhteydet. Ei kyllä ole yhtä iskevä nimiyhdistelmä.

Saavuin Klubille tunnin myöhässä. Onnekseni en mitään olennaista ollut vielä menettänyt. Screenillä näytettiin dokumenttia Neubautenin urasta, ja nähdäkseni sekin oli vasta alussa. Tunnelma on leppoisa, mutta odottava. Itse dokumenttikin on onnistunut. Se kuvaa Neubautenin estetiikkaa kuitenkin sen mystisyyttä kunnioittaen. Ei vaivaannuttavia avautumisia bändin sisäisistä kahnauksista, vaan livetaltiointeja, videoperformansseja, haastatteluja.

Elokuvan loputtua alkaneen puheensorinan katkaisee lavalle yllättäen nouseva mustaan pukuun pukeutunut, pönäköitynyt, mustahiuksinen keski-ikäinen mies. Hans Christian Emmerich, joka tosin tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Blixa Bargeld. Einstürzende Neubautenin nokkamies, sanoittaja, lauluntekijä ja laulaja. Lienee joillekin tunnettu myös Nick Cave and the Bad Seedsin pitkäaikaisena kitaristina. Bargeld kertoo illan ohjelman, ja poistuu vielä hetkeksi backstagen kätköihin.

Bargeldin sanojen mukaisesti hetken kuluttua lavalle asteli koko saksalaisviisikko yhdessä kuudennen jäsenensä, australialaisvahvistus Ash Wednesdayn kanssa, joka on jo pitkään toiminut bändin kiertuemuusikkona, pääasiassa kosketinvastaavana. Nelisenkymmentä minuuttia kestänyt setti tarjoili pitkiä teoksia, painostavaa tunnelmaa sekä lupauksen mukaisesti vanhoja klassikoita vuosien takaa sekä muita harvinaisuuksia. Keikka alkoi melkeinpä kabaree-tunnelmissa, Lee Hazlewood-Nancy Sinatra-cover Sandin myötä, joka oli yhtä kieroutunut kuin 25 vuotta sitten Halber Mensch –levyllä.

Muihin takavuosien klassikoihin kuuluivat hyytävän ahdistava Armenia (jonka tunnelmaa tosin hieman verotti esityspaikka, Klubin sijaan kappale olisi voitu soittaa Pakkahuoneella), sekä nykyiseltä tulkinnaltaan erittäin avant-gardistinen mutta sitäkin intensiivisempi Seele Brennt. Kappaleen hiljaisten kohtien aikana tunnelma koko Klubilla oli niin jännittynyt ja odottava, että tuskin uskalsi hengittää. Tuskin koskaan olen samanlaista tunnelmaa millään keikalla aistinut.

Hieman konventionaalisempaa ja uudempaa Neubautenia edustivat Armeniaa edeltänyt Ein Seltener Vogel, joka on malliesimerkki hiljalleen kasvavasta ja vellovasta, melkeinpä krautrock-henkisestä, uudemmasta Neubauten-tuotannosta, sekä vuoden hieno 93 jytähitti Die Interimsliebenden. Mietteliäämpää tuotantoa edustava, vuoden 2000 Silence Is Sexy-levyn nimikkoraita toimi oivana kontrastina Die Interimsliebendenin industrial-discolle, palaten taas samaan kabaree-henkeen, millä aloitettiinkin. Näin se mainiosti myös päätti setin.

Kitaristi Jochen Arbeitin oivallus - vibraattorikitara. Taustalla koskettimissa Ash Wednesday.

Blixa Bargeld on karismansa ja omintakeisen laululyriikkansa lisäksi myös hämmentävä äänenkäyttäjä. Hän ei ole laulajana teknisesti mikään suurlahjakkuus, mutta tämä ei estä häntä käyttämästä ääntään paljon monipuolisemmin, kuin moni ”hyvä” laulaja. Se kävi selväksi jo Armenian ja Ein Seltener Vogelin kaltaisten biisien aikana, joissa hän pääsi esittelemään tavaramerkkiään, epäinhimillistä ja korvia raastavaa rääkymistä ja kiljuntaa. Sitäkin hän osasi tosin käyttää myös luovasti, kuten Ein Seltener Vogelissa. Lisää vokaaliakrobatiaa koettiin myös hänen sooloperformanssinsa aikana, joka oli yhtä aikaa omituinen ja hillittömän hauska. Miehessä on kosolti stand-up-koomikon ja showmiehen vikaa.

Bargeld loi äänellään muun muassa aurinkokunnan (joka tosin rajoittui Saturnukseen, herran käyttämä luuppikone pystyi nauhoittamaan korkeintaan 32 sekuntia ääntä, eikä enempää planeettoja näin mahtunut) sekä geneerisen eurodancehitin, autobahnin äänimaisemalla maustettuna. Kaiken lisäksi hänen poliitikko-olemuksensa vain täydentyi, kun hän aurinkokuntaperformanssinsa aikana lukulasit nenällä luki paperista planeettojen välimatkoja. Olisikohan Blixa hyvä poliitkko? Hän varmasti edustaisi jonkinlaista dadaistipuoluetta.

Bändin muiden jäsenten sooloesitykset ovat käsittääkseni vaihdelleet pitkin kiertuetta. Klubilla illan päätti rumpali Rudolf Moserin ja bändin ulkopuolisen kitaristin Christian Meyerin Mosermeyer-duo. Kaksikko tahkoi reilun puolituntisen verran suggestiivista transsijumitusta, jossa yhdistyivät Meyerin Macilla – joka on viimeisten vuosien aikana juurruttanut itsensä lähes jokaisen bändin instrumentaatioon, musiikkityylistä välittämättä – sekä pedaaliviidakolla luomat kitaraäänikudelmat sekä Moserin tarkka ja eläväinen rumpalointi. Pätevää fiilistelyä sinänsä, muttei herättänyt sen suurempia tunnelmia.

Tupakoinnin lopettanut Blixa Bargeld sytytti Silence Is Sexyn aikana yrttisavukkeen. Sytytysääni kun kuuluu kappaleeseen olennaisesti.

Pakkahuoneella on väljää vielä varttia yli seitsemän maissa. Kaiuttimet soittavat atonaalista ja ekspressionistista klassista musiikkia. Lavan edustalla olevaa rauta-aitaa vasten nojailee kuitenkin jo muutama vannoutunut fani. Siispä astelen rivin jatkeeksi ja varaan itselleni paikan eturivistä. Odotteluaikaa on reilu tunti, mutta aika kuluu ylihinnoitelluksi kohtuuhalpaa viiniä maistellessa ja muutamaa tuttua morjenstaessa. Havaitsen paikalla olevan kaikenkarvaisten goottien ja hörhöjen lisäksi myös ihan ”normaalin” näköisiä ihmisiä.

Kun väkimäärä selkäni takana Pakkahuoneella on kasvanut sadalla jos toisellakin, saksalaisherrat viimein astuvat lavalle. Koko 1200-paikkainen sali ei tainnut täyttyä, mutta paljon tuskin jäi uupumaan. Bargeld ja basisti Alexander Hacke ovat eilisen tapaan paljain jaloin. Bargeld pyytelee anteeksi pienoista myöhästymistä, mutta vitsailee sen olevan yleisön syytä. Vieläkin näyttää takariviin raahautuvan muutama viime hetken tupakoitsija, hän mutisee.

Sitten se alkaa. The Garden. Pelkistetty ja minimalistinen, mutta äärimmäisen kauniiksi ja sinfonialliseksi, suorastaan elokuvalliseksi kasvava mestariteos. Kuinka häikäisevän nerokas keikan aloitus. Kyyneleet melkein nousevat silmiin jo alussa.

Kuusikko takoo biisin toisensa perään saksalaisella ammattitaidolla sekä hulluudella mykistävää taidetta. Roudarit raahaavat lavalle biisien välissä metalli- ja muoviputkia, peltilaatikoita. Välillä Blixa Bargeld huitoo tuimana ja ärjyy roudareille. Jälkeenpäin saan syyn selville: sanoitus-prompterit pätkivät. Aina silloin tällöin N.U. Unruh kaivaa esiin Boschin porakoneen, ja innostuupa hän myös kaatamaan lavalle täyden laatikollisen aterimia. Hänen pääsoittimenaan tosin on jonkinlaisen metallihaarukan väliin pingotettu teollisuusjousi. Soundipolitiikka välillä vähän ontuu, kitaristi Jochen Arbeit ja melodiat ylipäätään jäävät paikoitellen kalkkeen jalkoihin.

Tunnelmat vaihtelevat hiljaisesta intensiteetistä kaoottisen kalkkeeseen, ja kaikkeen siltä väliltä. Keikka on urbaanin shamanistinen riitti – mistä toisena kuullun Die Befindlichkeit des Landesin ”Rampe”-osuus on esimerkki. Täysin improvisoitu haahuilu, jossa jokaisella bändijäsenellä on vapaat kädet. Jossain välissä tapaillaan jopa 25 vuoden takaista Halber Mensch-klassikkoa. Hurjaa.

Newyorkilaissyntyinen Andrew 'N. U. Unruh' Chudy dadailee.

Kaiken kohkaamisen ja omaperäisen instrumentaation keskeltä paljastuvat kuitenkin loistavat sävellykset, kuten vuoden 2007 Alles Wieder Offen –albumin Von Wegen, edellämainitun En Seltener Vogelin kaltainen, davidlynchiaanisen painostava ja hiljalleen kehittyvä Unvollständigkeit sekä sydäntäsärkevän hauras ja kaunis Nagorny Karabach. Bargeld tosin pahoitteli, ettei kyseisessä kappaleessa kuulla lentokoneturbiinisooloa, sillä moinen painaa kuulemma tonnin eikä sitä näin saatu paikalle. Kuinka moni muu bändi voi sanoa samoin?

Jytäosastoa edustavat jo Klubilla soitettu Die Interimsliebenden, aggressiivinen kaahaukset Installation #1 ja Haus Der Lüge, sekä kaikki mahdolliset sedulajytkytykset kirkkaasti peittoava Let’s Do It A Dada. Ja täyttä Dadaahan biisi on, Unruh pukeutuu muovipussipaaviksi ja hölisee jotain suomenkaltaista ja Blixa Bargeld heiluu matkaradion kanssa, satunnaisesti vaihtuvat signaalit vastaanottavat suomalaista radio-ohjelmaa. Tämä herättää naurunpurkauksia yleisössä. Väliin mahtuu vielä vuoden 2004 Perpetuum Mobilelta kuulas Youme & Meyou, sekä varsinaisen setin päättävät Sabrina-fiilistely ja suorastaan harras Susej.

Bändi poistuu, yleisö jää taputtamaan, ja roudarit tulevat vaihtamaan rumpali Moserin bassorumpua peltilaatikkoon. Itse asiassa kyseinen rumpu on hänen settinsä ainoa ”oikea” rumpu, muun setin koostuessa ties minkälaisista metallinpalasista. Mikäli kolinaa ei illan aikana olisi kuultu tarpeeksi, vie bändi sen encoressaan vieläkin uudemmalle tasolle. Lähes vartin mittainen Headcleaner on tässä konsertissa ehkä äärimmäisin esimerkki Neubautenin avantgardistisuudesta. Teos poukkoilee kaoottisesta mekastuksesta yhtenäisempiin kohtiin, sekä lähes täydelliseen hiljaisuuteen. Alexander Hacke kokeilee, minkälaisia surinoita saa jos tökkii basson virtapiuhaa suuhun ja Blixa Bargeld huutaa megafoniin. Headcleanerin kaverina on Bargeldin sanoin ”something completely else”, Silence is Sexyn päätösraita, tunnelmapala Total Eclipse of the Sun.

Yleisön sitkeän aplodeeraamisen jälkeen bändi palaa vielä kerran lavalle. Hiljainen tunnelmointi jatkuu Ein Leichtes Leises Säuselnin tavoin, mutta viimeiseksi kappaleeksi on valittu vielä yksi teollisuussinfonia, Redukt. Kymmenminuuttinen teos jolkottaa hiljalleen eteenpäin Unruhin kilkuttelun myötä, mutta kertosäkeessä se purkautuu valtaisana. Jos The Garden oli nerokas aloitus, Reduktia täydellisempää päätöstä ei voisi kuvitella, siitäkin huolimatta, että kappaleen jousisovitus oli tällä kertaa syntetisoitu. Silti kappaleen tunnelma on toismaailmallisen maaginen.

Alexander Hacke jytäilee ja Rudolf Moser pistää tahtia.

Konsertin jälkeen olo on turta. Ei tätä oikein osaa verrata mihinkään. Suvereeni, ainutkertainen performanssi. Astelen hiljaa poispäin lavasta. Sama riitasointuinen taidemusiikki kaikuu kaiuttimista. Narikalla on jonoa, siispä pidän järkevämpänä pyöriä alueella vielä hetkisen ja hiljalleen palata maan pinnalle.

Mutta hetkinen, eikös tuo herra tuolla tuoppinsa kanssa ole Alexander Hacke? Otin varta vasten mukaani Alles Wieder Offen –vinyylini juuri tältä varalta. Siispä ei muuta kuin odottamaan sopivaa hetkeä, ja lopulta taiteilija auliisti puumerkkinsä levyn kanteen jättää. Samalla portsari saapuu paikalle ja ilmoittaa, josko fanit voisivat ystävällisesti pikkuhiljaa lähteä, paikka näet on menossa kiinni. Mitä tuumaa Hacke? ”These are my friends, they are coming with me.” Yhtäkkiä olenkin Hacken, hänen vaimonsa Danielle de Picciotton ja noin kymmenen ihmisen retkueen (johon kuuluu Suomi-avantgarden suurija tekijöitä kuten jouhikkomestari Pekko Käppi, Ville Leinonen ja Vukin Emily Cheeger – kaikki vannoutuneita Neubauten-faneja, ja ainakin Käppi on myös musisoinut Hacken kanssa) mukana Pakkahuoneen takahuoneessa. Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi?

Eihän tällaisessa tilanteessa oikein tiedä miten päin olla, kun kaikki sattui – muuan pääministeriä siteeraten – yllättäen ja pyytämättä. Blixa Bargeld on jo poistunut hotelliin, mutta muut orkesterin herrat ovat vielä paikalla. Pällisteltyäni tarpeeksi alan kerätä nimmareita vinyylin kanteen, ja lopulta ajaudun Unruhin kanssa keskusteluun muun muassa Neubautenin estetiikasta, Kekkosen ajan Suomesta ja shamanismista, sekä huomautan miten heidän ensimmäisen Suomen-visiittinsä (vuonna 1984) näyttämön, Lepakon, paikalla on monikansallisen suuryrityksen konttori. Kuten arvelinkin, yhtyeen jäsenet paljastuvat ihan tavallisiksi keski-ikäisiksi hepuiksi, jotka vain sattuvat soittamaan verrattaen eriskummallisessa yhtyeessä.

Puolenyön aikoihin bändi alkaa vetäytyä hotelliin ja muu porukka aikoo suunnata Tullintorin toisella puolella olevalle Telakalle. Viisikymppiset herrat eivät enää perusta rock-rellestämisestä, ja onhan kiertuettakin vielä jäljellä. Kättelen vielä kerran Alexander Hackea, kiitän upeasta keikasta ja kutsusta bäkkärille, sekä toivotan hyvää loppukiertuetta. Mies myhäilee ja toivoo näkevänsä minut Neubautenin mahdollisella seuraavalla Suomen-visiitillä. Toki!

Tähän tarina päättyy. Astuessani Tampereen yöhön mielessäni kaikuvat Blixa Bargeldin keikan lopuksi lausumat sanat. ”Remember: one day, when you’re going to meet your maker, you can now say…’ I saw your favourite band’”.

Flickrissä lisää kuvia: Ensimmäinen ilta, Toinen ilta

~ Kirjoittanut mutumikael : 28 lokakuun, 2010.

2 vastausta to “Viikatemiehen suosikkibändi”

  1. Kiitokset kun taas palautit mieleeni noiden iltojen tunnelman 🙂

  2. […] Jex Thoth Tampereen YO-talolla, sekä menneen vuoden suurenmoisimmaksi kokemukseksi muodostunut Einstürzende Neubautenin kahden illan visiitti Tampereella. U2 taas oli vuoden suurin ja mahtipontisin tapaus, mutta samalla melko tasapaksu. Bändi on […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: