Psykedeelisen okkultismin papitar

Nainen rockbändin keulakuvana herättää aina ulkomusiikillista keskustelua. Miesvaltaisessa rock- ja etenkin metallikulttuurissa kyseessä on aina poikkeus, jota painotetaan termillä naislaulaja. Heidät on taipumus nostaa usein miespuolisia keulakuvia enemmän pr-jalustalle, pyntättyinä ja stailattuina. Ja useimmiten laulamassa biisejä, jotka on tehnyt joku muu bändin jäsen – useimmiten miespuolinen. Itsenäisesti musiikkia tekevä nainen on ollut harvinaisuus, koska on aina ollut helpompaa laittaa nainen esittämään jo etukäteen valmista musiikkia yksinkertaisesti siksi, että se myy paremmin. Ulkomusiikilliset seikat vaikuttavat.

San Franciscosta kotoisin oleva, kolmisen vuotta sitten toimintansa aloittanut viisikko Jex Thoth ei yllä esitettyihin väitteisiin sovi. Vahvasti 60- ja 70-lukujen taitteen estetiikassa elävä orkesteri personoituu toki laulajaansa Jessica ”Jex” Thothiin, mutta hän on samalla bändin taiteellinen johtaja sekä ensitöinen säveltäjä ja sanoittaja. Bändin nimikin oli alun perin Totem, mutta se vaihtui ilmeisesti siksi, että samannimisiä kokoonpanoja on jo muutama.

Vastakulttuurit ovat toki aina pyrkineet opponoimaan ennakkokäsityksiä – ainakin siihen asti, kunnes ne on kesytetty. Kuitenkin tällaiset liikkeet synnyttivät aikoinaan sellaisia legendoja kuin Buffy Sainte-Marie, Janis Joplin, Patti Smith tai Joni Mitchell – tai nykyään vaikkapa Joanna Newsom. Nykypäivään tullessa niinsanottu New Weird America -liike on tuonut esiin naispuolisten kokeellisten muusikoiden rintaman, jolla on ollut vaikutus myös Suomeen; Merja ”Islaja” Kokkonen on maailmankuulu lauluntekijä. Samanhenkisiä avantgardisteja ovat myös Jonna ”Kuupuu” Karanka tai Laura ”Lau Nau” Naukkarinen.

Tämän kaiken valossa Jex Thoth onkin estetiikaltaan lähempänä ehkä amerikkalaista psykedeelisen folkin perinnettä kuin metallimusiikkia. Varsinkin, kun huomioi bändin jäsenten sivuprojektit. Toki perusvire on siellä iki-ihanan doom metallin, ja sen elämää suurempia riffejä syleilevän mentaliteettinsa puolella, mutta bändin huuruinen soundi on velkaa myös paljolle muulle. Saksalainen kraut-legenda Amon Düül II tai vuosikymmeniä aikaansa edellä ollut mielipuolinen folk-kollektiivi Comus sopivat niin ikään Jex Thothin estetiikkaan, unohtamatta Jefferson Airplanea. Joka tapauksessa mielleyhtymät tuntuvat menevän lähes väkisin sinne 60- ja 70-luvuille.

Mutta se itsetarkoituksellisesta namedroppingista. Itse törmäsin Jex Thothiin parisen vuotta sitten, samoihin aikoihin kun bändin debyyttialbumi ilmestyi. Harva kappale on iskenyt samalla tavoin sen kuuluisan miljoonan voltin lailla, kuin eponyymin pitkäsoiton avausraita, Nothing Left To Die. Tuhdilla fuzzilla ja kaikuefektillä kuorrutettu kitarariffi luo pohjan Jex Thothin aivan häikäisevälle ja lumoavalle laululle. Sittemmin hankin itselleni koko levyn, ja huomasin sen olevan kauttaaltaan onnistunut kokonaisuus, jolla painostavan riffittelyn lisäksi on sijaa myös hempeilylle ja ambient-leijunnalle.

Nykymetallistahan suurin osa perustuu lähinnä vaivaannuttavaan soitinurheiluun, nopeuskilpailuun, toinen toistaan ”brutaalimpaan” örinään, muovisiin teollisuussoundeihin tai triggereillä vahvistetun tuplabasarin nakutukseen (ja surullisen useassa tapauksessa näiden kaikkien kumulaatioon). Tämän lisäksi koko pakettia usein markkinoidaan HDR-tekniikalla tehostetuin valokuvin, joissa poseeraa tiiliseinän edessä vakavana liuta pitkätukkia. Onkin äärimmäisen virkistävää törmätä bändiin, jolla ei ole mitään tekemistä yhdenkään yllämainitun seikan kanssa. Retroilua katsotaan usein populaarimusiikin maailmassa kieroon, mutta Jex Thothissa on nykymusiikin mittakaavassa paljonkin omaperäistä. Ja taiteilijalla itsellään on äänessään paljon enemmän ns. ”munaa” kuin niin monella muulla kollegallaan, sukupuoleen katsomatta.

Psykedelian lisäksi Jex Thoth luottaa pohjoisamerikkalaiseen luontomystiikkaan. Kuva Theresa Behnen.

Olin jo pitkään odotellut, josko Jex Thoth piipahtaisi Suomessa, ja juuri keskellä vuotta 2010, jona ulkomaansuuruuksia on rampannut maassamme lähes vaivaksi asti, uutisoidaan bändin kolme keikkaa kattavasta minikiertueesta Suomessa. Yksi niistä osui Tampereen YO-talolle, ja marraskuun neljännelle päivälle.

Saapuessani paikalle Mother Susurrus –niminen kotimainen sludgeen päin kallellaan oleva orkesteri aloittaa hitaan louhintansa. Kaapuun pukeutunut pitkätukka örisee jyräyksen päälle. Soundit kuitenkin pettävät. Mikään ei oikein tunnu kuuluvan, vaan kaikki muuttuu epämääräiseksi massaksi. Laulukin käy välillä puhtaan puolella, mutta sekin erottuu vain vaivoin. Pääesiintyjän kaltaista vivahteikkuutta bändin musiikista ei oikein mahda löytyä.

Mother Susurruksen lopetettua eturiviin syöksyy heti porukka metallisteja. Jex Thothilla on kunnioitettava kulttisuosio Suomessa, sillä edellisillan Kuudennen linjan keikka Helsingissä oli loppuunmyyty, eikä YO-talollakaan erityisen väljää ole. Bändillä on muutenkin yhteyksiä Suomeen, muuan Sami Albert ”Witchfinder” Hynninen on taiteillut heille parit levynkannet. Oli siis jo aikakin että bändi tänne asti saatiin.

Itsekin onnistun keplottelemaan itseni eturiviin, vieläpä neiti Thothin nenän alle. Täytyyhän sitä nähdä amerikkalaisen okkultistispapittaren olemus oikein läheltä. Kaiuttimista on soinut Black Sabbathin Iron Man ja Deep Purplen Hush. Jälkeenmainittu ei ole vielä ehtinyt loppuakaan, kun bändin soittajat alkavat jo takoa ääntä. Oliko kyseessä harkittu veto vai DJ:n kömmähdys – se jäänee hämärän peittoon. Joka tapauksessa kitaristi Nico Kain aloittaa Nothing Left to Dien riffin ja Thoth itse nousee lavalle. Kynttilät palavat vahvistimien päällä ja himmeä punainen valo luo tähän okkultistiseen musiikkiin mystisen kajastuksen ja tunnelman. Thoth laulaa täsmälleen yhtä lumoavalla intensiteetillä kuin levylläkin, tukka silmillä ja smaragdinvihreä viitta harteillaan.

Lavashow’ssaan bändi luottaa mystisyyteen. Välispiikkejä ei pidetä, eikä valaistuksella pahemmin kikkailla. Sama punertava kajo pysyy alusta loppuun. Biisien aikana Thoth sytyttää kynttilöitä, heiluu ja tanssii tuoden mieleen etäisesti Jim Morrisonin tai Iggy Popin. Välillä kynttilän kajo paljastaa kasvot, joissa silmien kiiluva katse hypnotisoi. Välillä hän taas heittäytyy lauluun koko sielullaan. Lavaolemuksen ja esiintymisen intensiteetin puolesta häntä voi huoletta verrata mainittuihin herroihin, sillä tässä naisessa on ehdottomasti samanlaista maanista karismaa. Ja aitoutta; päälleliimattua ”naisellisuutta” on turha hakea, kun hiukset repsottavat mihin sattuu ja hiki valuu. Tämä on sitä paljonpuhuttua ”kaikkensa antamista”!

Jessica Thoth on vahva niin äänessään kuin karismassaan. Taustalla basisti Shane Verwey.

Yhtyeen jäljellejäävä nelikko ei todellakaan ole vain neljän miehen taustabändi. Herrat soittavat yhteen upealla varmuudella. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun Nico Kainin kitarasta hajoaa piuha ja kosketinsoittaja Clay Ruby, rumpali Nick Johnson sekä basisti Shane Verwey veivaavat instrumentaalijamia Kainin ihmetellessä ongelmaansa, heidänkin persoonansa pääsevät esiin. Etenkin Verweyn lavaolemus kiinnitti huomioni, hänelläkin tuntui olevan välillä jonkinlaista maanista katsetta silmissään.

Vaikka basso-koskettimet-rummut-trio pistikin menemään aivan verratonta jamia, kitarainsidentti venyy ja soittokin taukoaa. Tässä vaiheessa toivoisi bändin tinkivän edes hieman imagostaan, ja ilmoittavan mikä tekniikassa oikein kiikastaa. No, ymmällään oleva yleisö sentään meluaa, kannustaessaan Kainia tämän yrittäessä korjata ongelmaa. Välissä lavalle tuodaan jo vahvistimelle uutta nuppia, mutta näemmä loppujen lopuksi kömmähdyksen syynä olikin vain hajonnut piuha. Kun Kain vihdoin ja viimein saa vahvistimestaan äänen, yleisö ottaa hänet vastaan mitä suurimpana sankarina. Koko kvintetti palaa lavalle leveästi hymyillen helpotuksesta, ja soitto jatkuu. Vieläkin intensiivisempänä.

Alussa soitetun Nothing Left To Dien lisäksi debyytiltä tarjoillaan myös Son Of Yulen, The Banishmentin tai Separated At Birthin kaltaisia hienouksia. Myös koko Totem-nimellä tehty mini-CD soitetaan. Siltä löytyvä Kagemni on Nothing Left To Dien veroinen täysosuma, jylhien riffien taustoittaessa pahaenteisiä luontomystiikkaan pohjaavia sanoituksia.

Jessica Thoth ei tarvitse yleisön lumoamiseen nasevia välispiikkejä. Riittää, että hän tuijottaa tuimasti, polttaa puukepin kesken biisin ja ojentaa eturivissä joraaville kynttilöitä. Vieressäni heiluva humalainen hevihönö heiluttelee kynttiläänsä, ja valkoista steariinia lentää ympäriinsä. Thoth on näemmä noteerannut minutkin heilumassa kamerani kanssa, sillä keikan loppupuolella hän ojentuu työntämään minunkin käteeni punaisen kynttilän. Sotkuisten hiusten takaa kajastaa hymy. Olen hyvin otettu. Kun edellämainittu Sami Hynninen lauloi Reverend Bizarre-yhtyeensä kanssa The Goddess of Doomista, niin tässä ollaan jo aika lähellä.

YO-talon yleisö vaatii encorea. Sen virkaa toimittaa yhtyeen jonkinasteinen teemabiisi Warrior Woman, joka kaikessa kirkasotsaisuudessaan on yhtä mainio kuin levylläkin. On hienoa, että tässä ironian maailmassa tietynlainen eskapismi on yhä voimissaan, eikä soturinaisista laulaminen ole yhteiskunnasta laulamista kummempaa. Ja toisaalta kappaleen sanomassa voi nähdä myös jotain yhteiskunnallista. Mielellään bändiltä olisi kuullut vielä toisenkin encoren, mutta setti saa tältä erää olla tässä. Bändi heiluttaa hyvästiksi, Thoth kättelee eturivin ja retkue poistuu takahuoneeseen. Okkultistisen mystinen doom metal –rituaali on päättynyt.

Punaisen hautakynttilän lisäksi keikalta jäi kotiinviemisiksi myös juliste ja bändin uusin, Witness-mini-CD. Olen todistanut jälleen yhden hienon, erittäin intensiivisen keikan, nuoruuden intoa ja intensiivisyyttä huokuvalta bändiltä. Toivottavasti yhtye tekee vielä monta monituista Suomen-visiittiä ja monta yhtä tasokasta levyä, kuin kaikki tähän mennessä ilmestyneet.

Flickrissä taas muutama kuva. Kuvausolosuhteet eivät valaistuksen takia olleet parhaat mahdolliset, siispä syyllistyin välillä salaman käyttöön, jonka avulla tosin sai mielenkiintoisia tilannekuvia. Ja kuvia selatessani tein havainnon, mitä konserttipaikan hämärässä ei huomannut: neiti Thothillahan on karvaiset kainalot! Siinä vasta onkin asennetta!

~ Kirjoittanut mutumikael : 8 marraskuun, 2010.

Yksi vastaus to “Psykedeelisen okkultismin papitar”

  1. […] Korjaamolla, Millai Muute –konsertti Porin teatterissa, Piirpauke Kokkolan Akkuna-klubilla, Jex Thoth Tampereen YO-talolla, sekä menneen vuoden suurenmoisimmaksi kokemukseksi muodostunut Einstürzende Neubautenin kahden […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: