Sielukasta etnojazzia

Jo vuodesta 1974 on Piirpauke-yhtye elänyt täysin omassa maailmassaan, luoden omintakeista hybridiä niin kansan-, maailman-, taide- kuin jazzmusiikinkin elementeistä. Kolmattakymmentä albumia julkaissut kollektiivi on multi-instrumentalisti Sakari Kukon leikkikenttä niin hyvässä kuin pahassa. Jäsenistö on vuosien aikana muuttunut jatkuvasti, minkä takia levykatalogikin on huojunut äärimmäisen onnistuneista kokonaisuuksista tylsemmänpuoleiseen jatsitilutteluun.

Muusikkona Sakari Kukko huokuu kuitenkin aitoa pelimannihenkeä ja rakkautta soittoon, eikä epäröi jakaa taitoaan muille. Näin tapahtui Kokkolassa marraskuun ensimmäisellä viikolla, kun Kukko toi yhtyeensä kaupunkiin pitämään workshopia ja keikkailemaan. Kukko on aina tuntenut jonkinlaista vetoa pohjalaisuutta kohtaan (vaikka itse onkin kotoisin Kuhmosta), ja varsinkin kun yhtyeeseen liittynyt Myllärin musiikkisuvun trumpetisti Mika Mylläri on paikallisia, järjestyi moinen tapaus helposti.

Täytyihän sitä itsekin olla läsnä, kun tiedossa oli jamittelua tämän suomalaisen musiikin legendan kanssa. Piirpauken kokoonpano on tällä hetkellä erittäin kovassa kunnossa, kun mukaan ovat Myllärin lisäksi liittyneet Trio Töykeiden basisti Eerik Siikasaari ja rumpali Rami Eskelinen, kitaravelho Jukka Orma sekä senegalilais-lempääläläinen taiteen monitoimimies Ismaila Sané. Vaikka kaksi jälkeenmainittua eivät tiistaisessa workshopissa omien aikataulujensa takia olleetkaan paikalla, ei Siikasaarta ja Eskelistä parempaa rytmiryhmää olisi mitenkään voinut toivoa, kun polskaa ja rekilaulua sovitettiin leppoisassa hengessä noin viisitoistahenkisen workshop-ryhmän toimesta kuubalaiseen soniin.

Keskiviikkoiltana porukkaa kokoontuu Kokkolan Tullipakkahuoneen Akkuna-klubille ennennäkemätön määrä. Yleensä kun on ollut katsomassa keikkoja, paikalla on ollut korkeintaan ehkä kolmisenkymmentä ihmistä. Tällä kertaa kolmisen sataa ei olisi liioiteltu arvio. Meidän workshop-ryhmäläisten on tarkoitus avata ilta soittamalla kaksi biisiä. Meno on hurjaa, itsekin vetäisen polskalauluun soolon ja kuvittelen soittavani afrokuubalaisessa orkesterissa.

Maestro itse, Sakari Kukko sopraanofoninsa kimpussa.

Kahvitauon jälkeen itse Piirpauke on valmis aloittamaan seinän takana isommassa salissa. Sakari Kukko päättää pitää välispiikkinsä urheasti ruotsiksi – onhan Kokkola alkujaan ruotsinkielinen – ja kielioppikin toimii lähes täysin. Miten mainiota näinä militantteina ruotsin kielen vastustamisen aikoina! Ilta on muutenkin todellinen kulttuurien sekametelisoppa, bändi soittaa tradimelodioihin pohjautuvien teostensa lisäksi myös muun muassa Tsaikovskia ja Dvořákia, unohtamatta afrikkalaista rytmiikkaa. Mikään ei kuitenkaan kuulosta päälleliimatulta tai väkinäiseltä.

Hienointa kuusikon soitossa on sen maanläheisyys, virtuoottisuudesta huolimatta. Soittajien ei tarvitse millään tapaa todistella erinomaisuuttaan ja täten syyllistyä vaivaannuttavaan soittimensa hiplaamiseen. Sooloja toki riittää, mutta kaikeksi onneksi muusikot ovat myös viitsineet tutustua itse melodioihin, jotka kuitenkin ovat näissä kappaleissa se pääasia. Toki välillä pieni puutumus iskee kun biisi toisensa jälkeen lähentelee pituudeltaan kymmentä minuuttia, mutta tilanne voisi olla paljon pahempikin. Ennakkokäsitykseni kuuden jatsimuusikon hinkkaustuokiosta murenivat jo ensimmäisen kappaleen kohdalla.

Ironista kyllä, keikan onnistuneimmaksi vetäisyksi muodostuu Konstan parempi valssi. Ironista siksi, että kappale on kansanmusiikkipiireissä muodostunut jo jonkinlaiseksi Paranoidiin verrattavissa olevaksi sketsiksi. Silti tämä fuusiojazz-versio Kukon ja Myllärin saksofoni-trumpetti-ilottelulla varustettuna svengaa hillittömän hyvin. Toinen mielenkiintoinen biisi on loppuolella soitettava arkaainen kilkuttelu, joka välillä muuttuu rytmittömäksi freejazz-äänimaisemaksi.

2000-luvulla monilla vanhoilla taiteilijoilla on ollut taipumus löytää jollain ihmeen tavalla se nuoruuden kipinä uudestaan. Sakari Kukko ei ole poikkeus, ja voin vain kuvitella kuinka hienoa on luotsata Piirpauketta näinkin hienojen muusikoiden kanssa. Siksi soitosta paistoi läpi koko illan soittamisen aito riemu ja soittajien keskinäinen interaktio. Vaikka treenaaminen bändin kanssa olikin jäänyt vähälle (muun muassa Orma oli soittanut eri projekteissa pitkin viikkoa), ei se oleellisesti kuulunut soitossa. Ilta Piirpauken seurassa todisti, että myös rautaiset ammattilaiset voivat olla aitoja pelimanneja.

~ Kirjoittanut mutumikael : 8 marraskuun, 2010.

Yksi vastaus to “Sielukasta etnojazzia”

  1. […] Season Kulttuuritalolla, Ville Leinonen Korjaamolla, Millai Muute –konsertti Porin teatterissa, Piirpauke Kokkolan Akkuna-klubilla, Jex Thoth Tampereen YO-talolla, sekä menneen vuoden suurenmoisimmaksi kokemukseksi muodostunut […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: