Anno Musica 2010

I

Viimeisen vuosineljänneksen lähestyessä loppuaan musiikkitoimittajat intoutuvat aina yhden lempiharrastuksensa pariin. Eli listaamisen, asioiden laittamisen paremmuus- ja tärkeysjärjestykseen. Jokainen itseäänkunnioittava musiikki- tai kulttuuritoimitus tuottaa joka vuosi enemmän tai vähemmän kattavan retrospektiivin vuoden esimerkiksi kymmenestä parhaasta levystä, sen enempää selittelemättä.

Vuoden levyjä käsittelevä artikkeli saattanee sisältää muutaman rivin ingressin, lopun palstatilan koostuessa lähinnä namedroppingista, sekä kenties myös suuresta, vuoden parhaan levyn tehneen yhtyeen promokuvasta. Harvemmin pääsee kuitenkaan lukemaan analyysiä menneestä vuodesta. Minusta rockjournalistista puuttuu keskustelevaisuus – ja se ei ole ainoa asia mikä rockjournalismista puuttuu.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele rockjouralismin alhoa. Sen sijaan tämä on yhden, kaikenlaista populaarin ja ei-populaarin rajamailla risteilevää musiikkia fanaattisesti seuraavan ihmisen kooste siitä, mitä musiikki-ilmiöiden parissa tuli koettua vuonna 2010. Voin jo etukäteen todeta kirjoituksen kärsivän teemojensa melko pintapuolisesta käsittelystä, sillä lähes jokainen kirjoituksessa mainitsemani levy tai konsertti vaatisi syvempääkin esseetä. Levyistä voinen sellaisia joskus kirjoittaakin.

Populaarikulttuuri on alkuajoistaan asti profiloitunut suorastaan epäinhimillisen nopean muutoksen kentäksi. Trendit ja tyylit tuntuvat tätä nykyä vaihtuvan entistäkin tiuhempaan, ja pillifarkkuiset hipster-blogistit kilpailevat keskenään, kuka saa hehkuttaa mitäkin yhtyettä ensimmäisenä.

Perässä tulevat ”viralliset” mediat, ja minä. Röyhkeästi innostun vaikkapa The Nationalista vasta keväällä 2010, kun nähtävästi yhtye on ollut kova juttu jo vuonna 2007. Jonkinlaista pysyvyyttä menneenä edustivat sentään vaikkapa Neil Young, Bruce Springsteen, Tom Petty tai The Fall, jotka kaikki julkaisivat uuden levyn. Uskaltaisin ennustaa, että myös The National on onnistunut juurruttamaan itsensä trendibändien tullessa ja mennessä.

Cincinnatilais-brooklynilaisen The Nationalin viides albumi, High Violet, on kuin onkin yksi vuoden virstanpylväistä. Toki kyseessä on suuren huomion ja kiitoksen osakseen saanut levy, joka sisältyi vuoden lopulla lähestulkoon jokaisen itseään kunnioittavan rockmedian parhaiden levyjen joukkoon.

Levyn surumielinen melankolia yhdistyy yllättävän lohdulliseen soundimaailmaan, jota tukevat utuisesti soivat orkestraatiot. High Violetissa oli jo ensikuulemalta jotain poikkeuksellista. Tuttua, mutta silti jotain ennenkuulematonta. Biisit eivät oikeastaan ole sävellyksinä mitenkään erikoisia tai uraauurtavia, mutta niiden nerokkaat sovitukset sekä Matt Berningerin upealla äänellä laulamat keski-ikäisen miehen melankoliaa heijastelevat sanoitukset tekevät kokonaisuudesta hätkähdyttävän hienon klassikon, jonka taika ei lukemattomista kuuntelukerroista huolimatta ole haalistunut.

II

Omistan High Violetin vinyyliversion, joka koostuu kahdesta – nimensä mukaisesti – violetista levystä. 2010 olikin nähtävissä jonkinlaisena vinyylin uudelleenherättämisvuotena. Vinyylin paluuta povattiin jo muutaman vuoden ajan, mutta olin huomaavinani, että juuri menneenä vuonna se teki paluun, melkeinpä kaksikymmenvuotisen hiljaiselonsa jälkeen. Samalla toki ns. ”aineeton musiikki” jatkoi voittokulkuaan mikä toki on vääjäämätöntä erinäisiin virtuaalisiin verkostoihin itsensä kietoneessa sivilisaatiossa. Itse kuitenkin koen äänitetaiteen tuotokset jonkinlaisina kokonaistaideteoksina, johon kuuluu myös musiikin lisäksi jokin fyysinen tallenne, vaikka vinyylien kuuntelu onkin jo ehditty julistaa luddiittimaiseksi esinefetisismiksi.

Joka tapauksessa tämä revivalin kokenut tallennusmuoto mahdollisti myös enemmän tai vähemmän luovat ratkaisut uusien levyjen julkaisemisessa, ja monet artistit halusivatkin panostaa suuruuteen ja mahtipontisuuteen. Tällaisia, kolmelle levylle jaettuja monoliitteja olivat menneenä vuonna ainakin Joanna Newsomin Have One On Me ja Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasy. Molemmat ovat myös kyseisten artistien selkeästi kunnianhimoisimmat levyt, joka osa-alueella. Palaan Newsomiin vielä myöhemmin.

Yllämainittu High Violet oli alkuvuoden hehkutetuin albumi, mutta se ei jäänyt vuoden ainoaksi rockmedian polvilleen saaneeksi levyksi. Kanye West teki samoin, ehkä vieläkin murskaavammin. Levyn nimi kuvastaakin oivallisesti sitä, mikä on tällä hetkellä toteutumassa. Musiikkitoimittajat ovat yksissä tuumin päättäneet hyväksyä tämän itseään aivan liian täynnä olevan hahmon erinomaisuuden, minkä hän siis itse on oivaltanut jo aikoja sitten.

Kanye West kuuluu niihin artisteihin, joiden edesottamukset eivät ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli pakko ottaa kuunteluun sen saaman, suorastaan psykoottisen, vastaanoton takia. Ja myönnettäköön, että West onnistuu luomaan melkoisen tunnelmasta toiseen kulkevan vuoristoradan ja melko toimivan kokonaisuuden.

Mutta suurimmilta osin sisältö on jotenkin puolivillaista ja puuduttavaa, Westin omaa elämää ja pökkelöä arvomaailmaa ruotivaa puuroa, jossa naiset ovat olemassa lähinnä miehisten halujen tyydyttämistä varten, ja jossa päähenkilö itse on haavoittuva ja pelokas ajojahdin uhri. On vaikea sanoa, tekeekö West parodiaa itsestään ja amerikkalaisen blingbling-bisneksen järjettömyydestä, vai seisooko hän sataprosenttisesti uhmakkuutensa takana. Joka tapauksessa lukemattomia sämplejä ja vierailijoita sekä loputonta mahtipontisuutta sisältävä räppikarnevaali sisältää muutaman toimivankin oivalluksen, kuten King Crimsonia kierrättävän Powerin. Mutta joka tapauksessa levy on mielestäni ehdottoman yliarvostettu, yllättävän tylsää Runaway-hittiä myöten.

Suuruudenhulluuden onnistui saattamaan huikeaksi satuelämykseksi paljon paremmin kalifornialainen harpunsoittaja-laulaja Joanna Newsom. Kahden tunnin mittainen kamarifolk-eepos on omalla tavallaan luontevaa jatkumoa Newsomin urakehityksessä: debyytti The Milk-Eyed Mender on pienieleistä mutta kaunista folkia, sitä seurannut Ys taas monimutkainen ja –kerroksinen kamarimusiikkimainen kokonaisuus ja Have One On Me pyrkii yhdistämään nämä maailmat. Pitkiä, jousin ja torvin väritettyjä tarinoita seuraavat pianolla tai harpulla säestetyt riisutummat kappaleet ja toisinpäin.

Have One On Me on 18:n kappaleen mittaiseksi naamioitu satumaailma, mutta kaikki se on lähinnä symboliikkaa, sillä eskapistisen kuvan takaa paljastuu hyvin henkilökohtaisiakin tekstejä, kuten vaikkapa ranskalaisen Ritari Siniparta-kansantarinan tematiikkaan luottava, ehdottomasti levyn pysäyttävimpiin hetkiin kuuluva kahdeksanminuuttinen Go Long. Sen kaltaisia, syvällisiä, polveilevia ja monimerkityksellisiä tarinoita levyllä riittääkin.

Joanna Newsom esiintyi myös toukokuussa Helsingin Kulttuuritalolla. Taianomaisen kaunis ilta ansaitsi oman kirjoituksensa – tai ainakin puolikkaan sellaisen – joka on luettavissa täällä.

III

Newsom-raportin yhteydessä kirjoitin myös toisesta viime kevään kohokohdasta, Wilcon konsertista Tampereen Pakkahuoneella. Elävän musiikin puolella voinen sanoa määrän kohdanneen laadun suurimmilta osin, sillä pitkin vuotta vastaan tuli melko tasaiseen tahtiin enemmän tai vähemmän onnistuneita keikkoja.

Heti vuodenvaihteen jälkeen järjestettävä Folklandia-risteily on muodostunut kansanmusiikkipiireissä jo käsitteeksi. Tämän vuoden risteilyllä mukana ollut Ylen Kulttuuriohjelma Strada näemmä huomasi saman. Vaikka suomalaisia sisältävät risteilyt muistuttavatkin muuten lähinnä kieroutuneita sosiologisia ihmiskokeita, ei Folklandia ole vähääkään niihin verrannainen. Yksittäisten hyvien keikkojen sijaan risteilyltä jäi mieleen tunnelma ja suomalaisen kansanmusiikin monimuotoisuus.

En edelleenkään välitä rockfestivaaleista. Ne saavat minut vain vaivaantuneeksi kaiken huonon musiikin ja örveltävien hevifanien määrästä. Onneksi on muutama poikkeus, joskin vain yhtä niistä voi oikeastaan pitää rockfestarina. Kävin nimittäin huhtikuussa ensimmäistä kertaa tarkastamassa Jyväskylän legendaarisen Jyrockin, josta kirjoitin lisää täällä.

Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit ovat toinen poikkeus. Talouskurimuksesta toiseen häkellyttävän lahjakkaasti purjehtinut instituutio onnistui kokoamaan itsensä 43:nnen kerran, ja itse olin tällä kertaa paikalla koko viikon. Yllättävää kyllä, loppujen lopuksi ähky ei ollut niin suuri kuin mitä odotin. Tarjonta ei ehkä ollut yhtä kovatasoista kuin vuonna 2009 (jolloin mm. Kimmo Pohjosen maamoottorisinfonia tai Trepaanit Klubilla kuuluivat selkeästi festareiden hienoimpiin hetkiin), mutta se annettakoon anteeksi, sillä festivaalit elivät ainakin vuoden 2010 yli säästöliekillä. Toisaalta taas yksi festareiden pääkonserteista, Snekka Valio-areenalla, oli keikkana ihan kelvollinen, mutta spektaakkelina häkellyttävän korni. Yhtye täytti kuluneena vuonna 10 vuotta, jota juhlistettiin uudella levyllä ja juhlakonsertilla. Arvostan bändiä musiikintekijöinä, sillä sen kaksi ensimmäistä levyä ovat onnistuneita folkprogeteoksia. Livenä bändi taas on lähinnä melkeinpä huvittavan pöyhkeä ja machoileva. Uutuuslevy Akropolis on vielä kuulematta, mutta Café Mondossa pääkonserttia pari iltaa aiemmin esitetty materiaali kuulosti melko lupaavalta.

Billnäsistä Pohjan Gumnäsiin siirtynyt – niin ikään jatkuvassa rahapulassa oleva – Faces-festivaali kuuluu myös piristäviin poikkeuksiin suomalaisten festivaalien kartalla. Itseltäni se tosin jäi näkemättä samalle viikolle sattuneen Lontoon-reissun takia. Samalla viikolla olisi myös Helsingin Semifinalissa esiintynyt Texasin friikkifolkkari Jandek, jonka missaaminen niin ikään harmitti. Mutta Lontoosta tarttui sentään mukaan vino pino halpoja vinyylejä.

Elokuun puolivälissä ehdin vielä kokea yhden päivän Flow’ta ennen opiskelujeni aloittamista Kokkolassa. Helsingin Suvilahdessa järjestettävä festivaali esittelee etupäässä juuri niitä kirjoituksen alussa mainitsemiani blogosfäärin pinnalle nostamia yhtyeitä, mutta antaa siltikin tilaa erittäin laajalle skaalalle erinäisiä musiikkityylejä indierockista teknoon ja iskelmästä folkin kautta industrialiin. Perjantai-illan verran ehdin kokea festivaalin melko kodikastakin tunnelmaa, ja todistaa mm. norjalaisen Ulverin huikean industrial-paatoksen, Circlen NWOFHM-vallakumouksen sekä kokeellisemmalle ilmaisulle varatun Tiivistämö-klubin nimensä mukaisesti tiiviin tunnelman. Ensi vuonna uudestaan?

Suurin osa viime vuoden muista keikoista tallentui myös tähän blogiin. The Swell Season Kulttuuritalolla, Ville Leinonen Korjaamolla, Millai Muute –konsertti Porin teatterissa, Piirpauke Kokkolan Akkuna-klubilla, Jex Thoth Tampereen YO-talolla, sekä menneen vuoden suurenmoisimmaksi kokemukseksi muodostunut Einstürzende Neubautenin kahden illan visiitti Tampereella. U2 taas oli vuoden suurin ja mahtipontisin tapaus, mutta samalla melko tasapaksu. Bändi on onnistunut luomaan tarttuvia, mukanalaulettavia stadionralleja, mutta niiden samankaltaisuus ja keikan pituus saivat puutumuksen hiipimään tajuntaani silloin tällöin.

Loppuvuodesta muut kiireet estivät sen syvemmin sanailemasta Helsingin Korjaamon Savonlinna-invaasiosta ja joulukuun pitkästä viikonlopusta Tampereella, jolloin tuli nähtyä kansanmusiikkia Telakalla, Helmilevyt-ilta Vastavirralla ja The Soundtrack of Our Lives Klubilla. Viimeksimainittu göteborgilaiskollektiivi on äärimmäisen kunnioitettava yhtye siksi, että se onnistuu tekemään vielä 2010-luvullakin sielukasta ja perinnetietoista rokkia ilman elektronisia vimpaimia tai sämplereitä. Meno olikin Klubilla vähintäänkin riehakas. Korjaamon Savonlinna-illan odotetuin kollektiivi Paavoharju esitti väitetysti viimeisen keikkansa, joskin levyjen tekemistä se ei kuulemma lopeta. Vain noin puolituntinen setti oli vähintäänkin hämmentävä, ja melkoinen antikliimaksi muuten hienolle illalle.

IV

Yllämainittu Ville Leinonen oli yksi viime vuoden sankareista. Hänen Majakanvartijan uni –projektinsa ei rajoittunut vain upeaan levyyn, vaan konseptiin kuului myös ainutlaatuista musiikkiteatteria ja performanssia, ja Majakan soittokunta –yhtyeen keikat keräsivätkin pyyteetöntä kiitosta läpi vuoden. Kotimainen musiikkivuosi olikin hyvin eläväinen, huippujulkaisujen lomassa nähtiin pitkän linjan staroja, uusia tulokkaita ja melko monta superbändiäkin.

Circlen julkaisutahti on laantunut vuodesta 2007, jolloin bändi julkaisi kolme studiolevyä ja kaksi liveä. Vuosina 08 ja 09 ilmestyivät vain studiolevy Hollywood ja liveäänite Soundcheck. Syyskuussa 2010 päivävalon näki vihdoin Rautatie, Circlen kahdeskymmenesjotain studiojulkaisu. NWOFHM-soundi on vahvistunut entisestään bändin kasvaessa kuusijäseniseksi. Vaikkei Rautatie omissa kirjoissani nousekaan Circlen aivan terävimpään kärkeen, on se jälleen kerran yksi erikoinen kokonaisuus maailman erikoisimmalta bändiltä. Junnauksen sijaan bändi ulottautuukin yllättäen hyvin moneen eri suuntaan, ja levy onkin ehkä progeinta Circleä koskaan.

Viime vuosi toi Circlelle myös yllättävää mediahuomiota, sillä ruotsalaisen Dagens Nyheterin toimittaja hehkutti bändiä Roskilden keikan nähtyään ”maailman parhaaksi joka osa-alueella”. Tämäkös innosti myös suomalaista rockmediaa, ja Circle saikin koko kaksikymmentävuotisen olemassaolonsa aikana poikkeuksellisen suurta mediahuomiota. Muistan huomanneeni Rautatien mainitun jopa Ilta-Sanomien vuoden levyjen joukossa.

Circlen rumpali Tomi Leppänen ehti olla viime vuonna monessa mukana, sillä ensinnäkin hänet nostettiin Flow-festivaalin sankariksi hänen hääriessä Circlen lisäksi K-X-P:n riveissä, ja tämän lisäksi hänet pestattiin tuuraamaan syyrialaisen Omar Souleymanin hajonnutta rumpukonetta. K-X-P taas oli yksi mainituista superbändeistä, joka julkaisi menneenä vuonna debyyttialbuminsa, joka on tummanpuhuvaa jumitusta sisältävä komea kokonaisuus. Yhtyeessä vaikuttaa myös Op:l Bastards-mies Timo Kaukolampi, jonka bänditoveri Vilunki 3000 operoi taas Uusi Fantasia –kollektiivin uuden Heimo-albumin kanssa. Se ei ole yhtä vahva levy, mutta sisältää sentään menneen vuoden ehkä hienoimman radiohitin, Liian myöhään, jolla loistaa ikinuori vanha kunnon Freeman.

Muita viime vuoden kotimaisia valopilkkuja olivat Islajan Keraaminen pää –niminen loikkaus ambientimman ja elektronisemman ilmaisun puolelle, Kemiallisten Ystävien Ullakkopalo, joka jatkaa Jan Anderzenin luotsaamaa äänikudelmien saagaa, sekä Minä ja Ville Ahosen inhorealistisen melankolisia tarinoita sisältävä debyyttialbumi. Kauko Röyhkä ei ollut väärässä hehkuttaessaan Ahosen lauluntekijätaitoja, vaikka muutamia vaivaannuttaviakin tekstinpätkiä levyltä löytyy.

Palefacen Helsinki – Shangri-La taas oli Karri Miettisen oivallinen loikkaus englanninkielisestä ilmaisusta suomenkieliseen. Miehen turhautuminen suomalaisiin päättäjiin poiki vihaisen, suoran ja onnistuneen levyn. Joskin, vaikken haluakaan uhrata Emma-gaalan kaltaisille selkääntaputtelutapahtumille yhtään ajatusta, en kykene käsittämään mitä tämä levy teki vuoden etnolevyt-kategoriassa, jonka se voitti (koska se myi moninkertaisesti verrattuna kansanmusiikkilevyihin). Levyllä on toki paljon kansanmusiikkivaikutteita, kuten Wimmen ja Hilja Grönforsin kontribuutiot, mutta silti pidän sitä ensisijaisesti etnovaikutteisena hip-hop-levynä, enkä toisinpäin.

Kansanmusiikkia uusiin sfääreihin vei myös Pekko Käppi Vuonna ’86 –albumillaan. Levy ei sisällä juuri mitään siitä harmoniasta mitä Jos ken pahoin uneksii –äänitteellä kuultiin, vaan tilalle on tullut teollinen, väkivaltainen ja kolkko, mutta silti jylhän komea äänimaailma. Tältäkö meidän maailmamme kuulostaisi Elias Lönnrotin korvissa? Jouhikon ikivanha soundi yhdistyy levyllä mestarillisesti monikerroksiseen äänivalliin. Arvelin levyn jäävän melko pienelle huomiolle sen vaikeastilähestyttävyyden takia, mutta olin silminnähden hämmästynyt, että etenkin Helmilevyjen CD-julkaisun myötä levy rupesi saamaan erittäin positiivisia arvioita. Mm. Soundin Arttu Tolonen antoi levylle täydet viisi tähteä, ja Suomen kansanmusiikkiliitto palkitsi levyn Folklandialla vuoden parhaana.

Vuoden muihin hienoihin kansanmusiikkijulkaisuihin kuuluvat myös Tuulenkantajien Koirankuria, Wimmen Mun ja Maria Kalaniemen Vilda rosor. Tuulenkantajat teki paluulevyn noin viidentoista vuoden tauon jälkeen, joka kuulostaa samalla ajattomalta sekä tuoreelta. Wimme on onneksi jättänyt elektronista ilmaisuaan vähemmälle, ja yhteistyö RinneRadion kanssa on tuottanut kenties parhaan lopputuloksensa. Vilda rosor on Kalaniemen tutkielma suomenruotsalaisesta perinteestä, eli niinsanottu paluu taiteilijan itsensä juurille.

V

Viimeiseksi katsaus vielä muutamaan niin omaani kuin suuremmankin yleisön populaarikulttuurimaailmaa vaikuttaneeseen tapaukseen. Luotakoon myös muutama toiveikas katse tulevaan vuoteen.

Vaikka vuosi 2010 oli monen suuren nimen paluuvuosi, poistui myös melko moni taiteilija näyttämöltä. Godspeed You! Black Emperor teki paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Swans taas palasi kolmetoistavuotisen hiljaiselon jälkeen, ja teki vielä äärimmäisen vahvan levyn, My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky. Maallisen areenan sai taasen jättää mm. Coil-yhtyeen toinen puolisko, Peter Christopherson. Näin ollen Coilista tuli yksi niistä harvoista bändeistä, jonka kaikki jäsenet ovat kuolleet. Suomalainen media taas meni sekaisin, kun sukupolvia yhdistänyt koko kansan Kari Tapio menehtyi äkillisesti 8. joulukuuta.

Joulukuu päättikin vuoden poikkeuksellisen murheellisesti, sillä ikään kuin Captain Beefheartin poismeno 17. päivä ei olisi ollut tarpeeksi, kuoli yksi suomalaisen kansanperinteen merkittävimmistä tutkijoista, Simo Westerholm, aatonaattona. Beefheart lienee monellekin tuttu, mutta Westerholmin suuruus on jäänyt pienemmän piirin ymmärrettäväksi. Kaustisella vuoden asuneena sain oppia tuntemaan hänet ja hänen pohjattoman tietoutensa suomalaisesta kansanmusiikista.

Mutta! Kun kirjoitan tätä, on vuodelle 2011 povattu jo paljon. Tänä iltana pääsen todistamaan jotain, mitä en koskaan uskonut näkeväni. Godspeed You! Black Emperor livenä Helsingin Kulttuuritalolla. Aiheesta kenties lisää myöhemmissä kirjoituksissa. Maaliskuussa samaisella Kulttuuritalolla esiintyy The National. Huhtikuun lopulla Tavastialla pääsen todistamaan drone-metallin legenda Earthin ensiesiintymistä Suomessa. Toukokuussa taas mahtuu yhden viikon sisälle sekä Rush että Swans.

Vaikka tästäkin kirjoituksesta näyttää tulleen suhteettoman laaja ja polveileva (joskin pidän laajasta, kattavasta ja syvällisestä pohdinnasta), ei sekään kykene sulkemaan sisäänsä kaikkea mielenkiintoista, mitä musiikkimaailmassa viime vuoden aikana tapahtui. Mutta uskoisin, etten omalta osaltani unohtanut mitään erityisen tähdellistä tai maininnan arvoista.

~ Kirjoittanut mutumikael : 17 tammikuun, 2011.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: