Toiveikkaan maailmantuskan lähettiläät

The car is on fire
And there’s no driver at the wheel

Vuosi 2005 oli hyvä vuosi. Se oli, näin jälkeenpäin katsoen, suorastaan liikuttavan puritanistinen kaiken vastustamisen vuosi. Kävin parin ystäväni kanssa Karjaan yläasteen kahta viimeistä luokkaa, ja jaoimme kaikki jonkinasteisen ulkopuolisuuden tunteen. Muistan halveksineeni kaikkea niinsanottuun teini-ikään liittyvää, ja pidin suurta osaa ikätovereistani tympeinä, pelkästään mopoja, pokeria sekä erinäisiä päihdyttäviä substansseja ajattelevina juntteina. Vaikken jonkinlaisen henkisen kasvun myötä välttämättä suhtaudu asioihin enää yhtä jyrkästi, tietyllä tapaa muistelen ihaillen sen ajan ehdottomuutta.

Olen huomannut, että monet kutakuinkin samassa iässä olevat erikoisuudentavoittelijat (joihin kaiketi lasken itsenikin) ajautuvat taiteen äärelle. Itse piirsin noihin aikoihin paljon sarjakuvia sekä intoilin progressiivisesta rockista, sen kunnianhimoisuus kun tavalla tai toisella oli mieleeni. Vuosi 2005 oli siis avartumisen aikaa. Musiikkikäsitykseni järkkyi, kun oivalsin maailmassa olevan mielenkiintoisempaakin musiikkia kuin Metallica. Musiikkikäsitykseni järkkyi myös silloin, kun kuulin Mike Oldfieldin Tubular Bellsin ensimmäistä kertaa. Vuonna 2005 se saattoi järkkyä kuitenkin eniten, kun ensimmäistä kertaa kuulin yllä siteeraamani sanat.

Ne ovat alkusanat kappaleeseen The Dead Flag Blues, Godspeed You! Black Emperor-nimisen (silloin nimeltään Godspeed You Black Emperor!) yhtyeen F# A# ∞-nimiseltä (lausuttaneen yleensä F-sharp A-sharp Infinity), vuonna 1997 ilmestyneeltä albumilta.

Populaarimusiikki on ollut niinsanotusti polittiisesti kantaaottavaa viimeistään Vietnamin sodasta lähtien. Mutta kerta toisensa jälkeen taide on sitkeistä yrityksistään huolimatta saanut voimattomana seurata vierestä, kun ahneus, pahuus ja itsekkyys tuhoavat maailman. Hipit yrittivät hyvällä, punkkarit pahalla. Toki kaikenlaiset taidesuuntaukset ovat tavalla tai toisella juurruttaneet itsensä länsimaiseen kulttuuriin ja siten tehneet olemassaolosta mielekkäämpää. Mutta edes ne eivät ole voineet mitään sille, miten huippuosaajiin keskittyvä yksittäisen ihmisen erinomaisuutta ylistävä kultti on onnistuneesti runnonut vientituotettaan läpi kaikkialle, minne niinsanottu länsimainen kulttuuri ulottuu, ja vähän kauemmaskin.

Toisen vuosituhannen lähestyessä loppuaan länsimainen taide oli jo ehtinyt ylipolitisoitua, joten tämä sai myös oman vastareaktionsa. 1990-luvulla kantaaottavuus ja rimpuileminen koettiin jotenkin lapselliseksi ja turhaksi. Seurasi kyynistyminen ja sisäänpäinkääntyminen. Tätä maailmaa ei voi enää pelastaa, on vain seurattava sen luhistumista ja toivottava jonkin uuden alkua. Ja tätä lohdutonta lopunajan dystooppista kuvastoa on Montrealista lähtöisin oleva orkesteri Godspeed You! Black Emperor vyöryttänyt jo vuodesta 1994.

Japanilaisesta moottoripyöräjengistä kertovan dokumenttielokuvan otsikosta itsensä nimennyt kollektiivi on suorastaan itsetarkoituksellisen täydellinen antiteesi koko populaarikulttuurille. Toisaalta bändi taas vie populaarikulttuurin folkloristiikkaa täysin omalle, myyttiselle tasolleen. Samanlaiseen mystiikkaan olen törmännyt korkeintaan ehkä Jandekin tai The Residentsin kohdalla. Godspeed You! Black Emperorista ei ole olemassa yhtään virallista promokuvaa, eivätkä sen konsertit ole koskaan olleet konventionaalisia rokkikeikkoja. Kollektiivin filosofiana on aina ollut nostaa itse taide ja sanoma taiteilijoita tärkeämmäksi. Täten bändillä ei myöskään ole ollut varsinaista johtohahmoa tai keulakuvaa. Tässä vaiheessa voisin silti mainita, että kollektiivin perustajajäsenelle ja kitaristille Efrim Menuckille on monesti yritetty median puolesta tätä roolia sovittaa. Mies on kuitenkin aina kieltänyt väitteet johtohahmoudestaan.

En kuitenkaan halua kirjoittaa bändiä koskevista nippelitiedoista. Niitä on netti pullollaan, ja lähes kaikki tarpeellinen löytyy osoitteesta http://brainwashed.com/godspeed/. Ottaen huomioon, miten vähän informaatiota bändistä löytyy verraten suurin piirtein kaikkiin muihin yhtä tunnettuihin bändeihin, on bändin kotisivujen tietomäärä vähintäänkin kiitettävä.

Godspeed You! Black Emperor (käytettäköön kollektiivista tästä lähtien lyhennystä GY!BE tai Godspeed) on julkaissut tähän päivään mennessä kolme albumia ja yhden EP:n . Ne kaikki kuuluvat mielestäni populaarimusiikin historian merkittävimpiin teoksiin, ja etenkin vuosituhannen vaihteen suurimpiin klassikoihin. (Vuonna 1994 ilmestyi myös kasetti nimeltä All Lights Fucked on the Hairy Amp Drooling, mutta siitä otettu painos oli 33:n kappaleen kokoinen.)


Nervous, sad, poor… Bleak, uncertain, beautiful…
Kärjistetysti ilmaisten GY!BE on jokaisen niinsanotun ”post-rock”-retkueen kantaäiti. (Efrim Menuck on taasen sanonut ”aina vihanneensa” termiä post-rock.) Sen levyt ovat ainutlaatuisia kokonaistaideteoksia, tilkkutäkkimäisiä erilaisten äänien yhteenpunoksia. Etenkin debyytti F# A# ∞ on äänikollaasimainen kokonaisuus, sisältäen erinäisiä kenttä-äänitteitä, hurinoita ja melodianpätkiä vuosilta 1993-97. Junan kalkkeen päälle hiipii ambient-äänimaisema, jostain alkaa kuulua Sophie Trudeaun viulu. Äänimaailmat risteilevät keskenään, hajanaisista kolinoista hiljalleen valtaviksi crescendoiksi kehittyen. Tästä reseptistä ovat lukemattomat bändit sittemmin ammentaneet, mutta hyvin harva on kyennyt tekemään sen samalla valloittavalla eläväisyydellä kuin GY!BE.

F# A# ∞:n vinyyli- ja CD-painokset ovat oikeastaan kaksi eri teosta. Vuonna 1998 julkaistu CD kun on pituudeltaankin lähes puolet pitempi, uudelleen nauhoitettu (jonka kuulee, sillä vinyylijulkaisussa soitossa on toisinaan huomattavissa pientä kömpelyyttä), eikä kokonaisuutena aivan yhtä rikkonainen. Kappaleiden nimiä ei vinyylipainoksessa mainita missään, vaan a-puolen sisäpinnalle on painettu teksti ”Nervous, sad, poor…”, b-puolelle taas ”Bleak, uncertain, beautiful…”.

Vinyyli tosin on pakettina mielenkiintoisempi, sen sisältäessä lukuisia hämmentäviä liitteitä, kuten kitaristi Mike Moyan piirtämän kaavion ”tuhoutuneesta koneesta”, bluesmuusikko Reverend Gary Davisille omistetun piirroksen junasta, sekä junan liiskaaman Kanadan pennin. Tämä kaikki yhdistettynä musiikin omalaatuisuuteen ja bändin anonyymiyteen, ei ihmetytä miksi bändille luotiin maine mystisenä, kyynisenä anarkistikollektiivina. Levy ei myöskään pääty koskaan, vaan nimensä mukaisesti sen viimeinen raita jää toistamaan samaa dronepätkää.


Eri osat ovat CD:llä johdonmukaisemmassa järjestyksessä, ja itse musiikki saa enemmän aikaa kehittyä, aihiot kuulostavat pidemmälle viedyiltä. Vinyyliversioon verrattuna esimerkiksi hitaampana soitettu The Sad Mafioso, osana East Hastingsia, kasvaa yhdeksi niistä sydäntäsärkevistä crescendosita, mistä GY!BE on tunnettu. Ja miten 29-minuuttisen Providencen alkupuolella kuultava Dead Metheny kehittyykään, olematta kuitenkaan ”tyypillinen” GY!BE-paisuttelu. Kicking Horse on Brokenhill taas tuo mieleen GY!BE:n myöhemmän tuotannon militaristisine marssijyräyksineen.

Lopulta ilmaan jää vain aavemaiseksi muokattu sample 70-luvun Godspell-nimisestä musikaalista, joka kaikuu ”where are you going?” mantramaisesti. Kysymys tässä kontekstissa kertoo jo niin paljon, ettei sen tulkinnalle jää juurikaan tarvetta. Tämä toimisi sinällään oivallisena levyn lopetuksena, eikä lopun lähes kymmenminuuttiselle dronejaksolle ole kovinkaan suurta tarvetta, vaikka muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen kuultava hurina onkin omistettu John Lee Hookerille.

Yllä siteeraamani monologi avaa molemmat versiot. Kertaan jos toisenkin GY!BE-aiheisissa kirjoituksissa siteeratussa yksinpuhelussa on huomattavissa jopa hienovaraista parodisuutta karnevalistisia katastrofielokuvia kohtaan (The sun has fallen down… The government is corrupt… We’re trapped in the belly of this horrible machine…), ja Efrim Menuckin kirjoittamasta, valmistumattomasta elokuvasta se onkin. Puhe toimii melkeinpä affektioppimaisesti, sillä sen aikana nouseva musiikillinen maisema ei voisi paremmin kuvata siinä kerrottua lohdutonta näkymää. Levy ei kuitenkaan ole missään vaiheessa masentava, pikemminkin vain kaunis.

F# A# ∞:sta puhuttaessa termit ”apokalyptisyys” ja ”maailmanloppu” – kiusallisuudesta puhkikuluneisuudestaan huolimatta – ovat lopulta osuvimmat sanat kuvaamaan levyn tunnelmaa. Dead Flag Bluesin lisäksi East Hastingsin alussa katusaarnaaja messuaa uhkaavan kuuloisesti, joskin Providencen alussa kuultava katuhaastattelu toimii taas jonkinlaisena vastakommenttina: (”But d’you think the end of the world is coming?” ”No. So says the preacher man, but… I don’t go by what he says”) Efrim Menuck sanoi jo vuonna 1998, että Godspeedin musiikin ytimenä on kuitenkin toivo. Hope. F# A# ∞:lla se ilmenee ehkä parhaiten The Dead Flag Bluesin päättävässä osassa, sekä Providencen keskellä kuultavassa kohdassa, jossa lauletaan vahvojen efektien läpi Amazing Gracea.


The American government, they are sneaky…
Vuonna 1999 ilmestyi Slow Riot for New Zerø Kanada. Noin puolituntinen EP jatkaa paljolti samoissa tunnelmissa kuin debyyttialbumikin, mutta musiikillisesti sen kaksi sävellystä, Moya ja Blaise Bailey Finnegan III (tai BBF3), ovat yhtenäisempiä ja hallitumpia. Kenttä-äänityskudelmien ja dronehuminoiden sijaan molemmat kappaleet ovat alusta loppuun yhtä pitkää sävellystä, varsinkin CD-versiossa, joka sitoo Moyan ja BBF3:n yhteen.

Informatiiviselta arvoltaan olemattoman levynkannen (bändin nimi mainitaan sisältä löytyvässä lappusessa, mutta kappaleiden nimiä ei missään. Levyn nimikin on kirjoitettu vain selkämykseen.) symbolinen arvo on sitäkin suurempi. Kansi aukeaa ”väärin päin”, koska kannessa on hepreankielistä tekstiä: ”Tohu wa-bohu” – muodoton ja tyhjä. Vanhassa testamentissa tätä sanaparia käytetään maailmasta ennen Jumalan luomistyötä. Sisäkannesta taas löytyvät jakeet 23-27 Jeremiaan kirjan neljännestä luvusta, jossa kerrotaan pimeästä taivaasta, sortuneista vuorista, tuhoutuneista kaupungeista. Perimmäinen syy tälle hengelliselle symboliikalle on ehdottomasti se, että Efrim Menuck on juutalainen.

Slow Riotin äänitysten jälkeen bändin jättäneen kitaristi Mike Moyan mukaan nimetty, ja Montrealin Mile End-kaupunginosan (jossa toimii bändin käyttämä Hotel2Tango-studio) kadonneille kissoille omistettu ensimmäinen puolisko on bändin pelkistetyimpiä teoksia. Kappale kulki ennen levyttämistään myös nimellä Górecki, puolalaisen säveltäjän Henryk Góreckin mukaan. Ja kieltämättä Góreckin kolmas sinfonia sekä Moya sisältävät samankaltaista suurenmoista alakuloa. Leijuvat, Norsola Johnsonin sello ja Sophie Trudeaun viulu, ruuvimeisselillä soitetun kitaran ujellus sekä salakavalasti mukaan hiipivä kellopeli kiertävät kehää kohti täydellisen pysäyttävää huipennusta, jonka aikana mieleen tulvii Jeremiaan tekstin kaltaisia kuvia.

Massiivisen nostatuksen laannuttua hiljalleen Trudeau-Johnson kaksikon aavemaisen kauniin outron myötä BBF3:n häkellyttävä tarina tuo GY!BE:n poliittisuuden taas esiin. Bändin kenttä-äänitykset ovat mielestäni olleet äärimmäisen tärkeä osa bändin estetiikkaa, ja ne tuovat muuten istrumentaaliin musiikkiin kerronnallisuutta, joiden avulla myös vavahtamaton yhteiskunnallinen puoli käy ilmi. Mitään takeita BBF3:n äänitteen autenttisuudesta ei ole (joskin kansitiedoissa kerrotaan sen olevan kerätty bändin toimesta Blaise Bailey Finnegan III:lta Rhode Islandin Providencesta – hän on itse asiassa sama henkilö joka puhuu myös Providencen alussa), mutta hänen maaninen, suorastaan pelottava saarnaamisensa on kiehtovaa kuultavaa.

Musiikki elää täysin Finneganin puheen armoilla kappaleen ensimmäisen puoliskon ajan. Harvemmin olisin kuullut kenenkään säveltäneen jonkun ihmisen puheen päälle, mutta GY!BE:n draaman kaari on rytmitetty onnistuneesti. BBF3:n dynaaminen käyrä on kuin hengitystä, dramatiikan noustessa ja laskiessa. Puheen loputtua teos purkautuu vielä kerran Moyan lailla lohduttoman kauniiseen myrskyyn.

Kaiken keskiössä on kuitenkin Finneganin paranoidi messuaminen, jossa hän julistaa epäluottamusta Yhdysvaltain hallitusta kohtaan, kertoo välikohtauksesta oikeussalissa ylinopeussakon takia, listaa aseitaan ja lukee runonsa. Runo taas herättää lähinnä hämmennystä – kyseessä on lähes suora sitaatti Iron Maidenin kappaleesta Virus. 90-luvulla bändin laulajana taas toimi Blaze Bailey (joskin hänen oikea nimensä on Bailey Alexander Cooke).

Mitään virallista selitystä tälle Iron Maiden-viittaukselle ei ole koskaan saatu, eli sitaatin syy ja äänitteen autenttisuus ovat jääneet epäselviksi. Toisaalta Finnegan siteeraa kantrilaulaja Hank Williams Jr.’in A Country Boy Can Survive-kappaletta Providencen alussa. Williams taas on tunnettu (kantriartisteille ominaisesti) republikaanipuolueen kannattajana. Finneganin hahmon käyttämisen ideana lienee tuoda vastakkainasettelu, miten oman käden oikeutta puolustavat yhteiskunnan hylkiöt asevarastoineen tuskin ovat sen parempi vaihtoehto kuin vallalla oleva korporatiivinen diktatuuri.

Ottaen huomioon Yhdysvalloista tasaisin väliajoin tulevat uutiset joukkoammuskeluista, on BBF3:n sekava mies suorastaan pelottava esimerkki amerikkalaisen unelman alla kytevästä epävarmuudesta. ”Things are just gonna get worse and they keep getting worse”. Kysyttäessä, minkälaisena Finnegan näkisi Yhdysvallat vuonna 2003, hän kieltäytyy vastaamasta, koska ei halua ajatella mitään niin epäinhimillistä. Vuonna 2001 tapahtuivat World Trade Centerin terrori-iskut ja vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin. Vuonna 1999 julkaistun levyn uhkakuvat olivat kaikkea muuta kuin kylähullun horinaa. Tältä osalta Slow Riot on epäilemättä GY!BE:n pessimistisin levy.


They don’t sleep anymore on the beach…
Mutta jostakin saapui se peräänkuulutettu toivo. GY!BE:n toinen pitkäsoitto, vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven, onkin jo huomattavissa hienovaraisia merkkejä myönteisyydestä. Se on yhteinäisempi, kunnianhimoisempi ja vivahteikkaampi. Kenties jopa – yleistä mielipidettä noudattaen – bändin suurenmoisin teos. Tuplavinyyli sisältää neljä noin 20-minuuttista polveilevaa sävellystä, jotka eivät enää vain vello loputtoman maailmantuskan värittämässä synkkyydessä ja surullisuudessa. Mutta melankolia on silti vahvasti taustalla.

Levyn aloittava Storm tuo heti alkuun nimensä mukaisesti myrskyisän crescendon, joka kantaa levyn nimeä. GY!BE:ssä taustalla oleva uskonnollinen tematiikka käy ilmi jo alussa, boleromaista rakentelua vahvistava voittoisasti soivat trumpetit soivat suorastaan ilmestyskirjamaisella paatoksella. Mieleeni muistuu myös Jarkko Martikaisen kappale Myrsky, jossa soi samanlainen elämänmyönteisyys synkkyydestä huolimatta: ”ja yhtenä ylväänä nousemme silloin / ja jätämme kauaksi taaksemme heidät / ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät”

Jos Slow Riotilta paistoi vain ja ainoastaan negatiivisuus ja lohduttomuus, on jonkinlainen tuhon jälkeinen toiveikkuus kuultavissa Stormilla. Amazing Gracea lainaillaan jälleen Gathering Storm-osassa, onhan kansiteksteissä Storm-sanan t-kirjaimen kohdalla krusifiksi. Sama krusifiksi löytyy itse asiassa myös F# A# ∞:n vinyylipainoksen takakannesta. Mutta, jos tämä gospel ja avausosa olivat jonkinlaisia genesiksenomaisia lupauksia paremmasta, jatkaa Il Pleut A Mourir [+Clatters Like Worry] myrskyä hyvinkin, mutta muuttaa tunnelman nopeasti tummemmaksi, dissonoivien jousten ja kitarametelin tuodessa uhkakuvia: ”Satoi kuolemaa”, kuten ranskankielinen otsikko sanoo. Ikään kuin lupaukset paremmasta olisivatkin olleet vain merkityksettömiä, ja edessä avautuu taas todellisuus.

Myrsky päättyy AMPM-nimisen kauppaketjun parkkipaikalle. Robottimainen naisääni toivottaa tervetulleeksi Barco AM/PM:ään sekä espanjaksi ja englanniksi. Toiveikkuus muuttui huoleksi, jonka laimentaa mukavan tympeä arkisuus, taltioituna öljyketjun omistaman kaupan yhteydessä Los Angelesin lentokentältä 14.5.2000. Tämän jälkeen kuultavan pianolopetuksen taustalla kaikuva epäselvä megafonimölinä tuo mieleen jotakuinkin fasistisia mielikuvia, varsinkin kun sen yhdistää Barco-mainoksen monotoniseen puheeseen. Kenties orwellilaista tematiikkaa, mutta omaperäisesti tulkittuna. Storm on kokonaisena teoksena yksi GY!BE:n polveilevimmista ja hämmentävimmistä, mutta ehdottomasti myös mestarillisimmista.

Skinny Fistsin teokset ovat nimensä mukaisia. Storm on myrskyisä, B-puolen Static taas alkaa ”hirveillä staattisuuden kanjoneilla”. Yössä kulkee juna, pintaan nousee staattinen radiokohina, atomikello tikittää uhkaavasti. Seuraavaksi alkaa kuulua puhetta, jälleen uskonnollista. Chart #3:n saarnan viesti on GY!BE:n epäselvimpiä.

Hurmoksellinen puhe lienee juutalais-kristillistä alkuperää (siinä mainitaan mm. Urim ja Thummin – valo ja täydellisyys – joiden avulla Vanhassa testamentissa papit pyrkivät tulkitsemaan Jumalan tahtoa, joskin tämä tulkintatapa on nähdäkseni jäänyt epäselväksi), mutta vaikka sen paatoksellisuus tuokin mieleen uskoontulleet amerikkalaiset televisiosaarnaajat, kuulostaa sen viesti yllättävän epäkristilliseltä. Sen ajatus kuoleman vastaanottamisesta kuulostaa pikemminkin buddhalaiselta tai new agelta. Kaiken lisäksi hän mainitsee lopussa voivansa kertoa sanoja, joita ei Raamatussa mainita. Tällainen luopiomaisuus voinee viitata toki myös siihen, miten paljon itse Raamattuakin on vuosisatojen saatossa muunneltu ja sensuroitu.

Toisaalta tarina antaa ymmärtää, että puhuja on käynyt lähellä kuolemaa ja tämän kautta kokenut jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen – joka taasen on yhteiskunnan puolelta tulkittu ”hulluudeksi”. Jos ottaa huomioon, miten Chart #3 kehittyy World Police And Friendly Firen jännittyneeseen tunnelmaan, voisi kuvitella puheen tässä kontekstissa olevan myös jonkinlainen kannanotto toisinajattelijoiden, hylkiöiden ja syrjäytyneiden puolesta, jotka hallinto usein haluaa sulkea erinäisiin laitoksiin. Huomattavaa on myös osan nimi, kolmas kaavio, sillä Skinny Fists on GY!BE:n kolmas julkaisu. Mutta toisin kuin monet kyyniset nettihumanistit väittävät (joita olen huomannyt GY!BE:n faneissa paljolti olevan), ei puhe ole missään tapauksessa uskonnonvastainen kannanotto.

World Police And Friendly Fire kuvaa nimensä mukaisesti jonkinlaista yhteenottoa, kuin mellakkaa. Tämä toimisi ainakin linkkinä Chart #3:n puheeseen. Sello tekee pizzicato-kuviota jännittyneesti, samalla kun maailmanpoliisi ja sen vastustajat keräävät joukkojaan. Lopulta osa purkautuu jälleen yhdeksi suureelliseksi Godspeed-crescendoksi, kitaroiden kiertoäänten ujeltaessa ja Bruce Cawdron-Aidan Girt-lyömäsoitinkaksikko rakentaa taustalle maisemaa, jossa vesitykit ja pamput käyvät mellakoivaa väkijoukkoa vastaan.

Codana toimiva The Buildings They Are Sleeping Now päättää Staticin tyhjään industrial-kuminaan, joka vahvistaa teoksen kokonaisvaltaista aavemaisuutta. Siinä missä Stormissa oli huomattavissa vielä jonkinlaista myönteisyyttä, tuntuu Static käsittelevän enimmälti pelkotiloja.


Rimpuilun jälkeistä tyhjyyttä seuraa vanhan miehen melankolia. Sleep alkaa Murray Ostril –nimisen miehen muistelulla Coney Islandista. Tuo New Yorkin Brooklynissa sijaitseva rantakaistale on yksi legendaarisimmista paikoista Yhdysvalloissa, jo 1800-luvun alkupuolelta asti lomailijoita kerännyt tapahtumapaikka, ”maailman leikkipuisto”, kuten herra Ostril kertoo.

En pahemmin tunne Coney Islandin historiaa, mutta Ostril kertoo miten se ennen oli loistelias ja turvallinen ilon tyyssija, jonka rannalla pystyi huoletta nukkumaankin. Nykyään kaikki on muuttunut. Rannallakaan ei enää voi nukkua. Vaikka nostalgiaa tavataan pitääkin jos jonkinmoisen luokan syntinä, on Ostrilin muistelussa jotain hyvin koskettavaa. Miten äänenpaine vaihtelee innokkaasta lapsuuden ilon muistelusta viimeisen virkkeen täynnä surua olevaan tuhahdukseen. ”They don’t sleep anymore on the beach…”

Ostrilin puhe toimii myös metaforana sille, miten valta-ajattelu on aina perustunut pelolle. Kuinka ihmiset opetetaan pelkäämään maailmaa pienestä pitäen – hankkimaan hälyttimiä, rakentamaan suurempia muureja. Usko ja luottamus ovat kadonneet, jäljelle on jäänyt vain kyynisyys ja oman itsensä pönkittäminen.

Murray Ostrilin puheen voi aistia kaikuvan läpi kappaleen kahden henkeäsalpaavan osan. Monheim (en ole varma mikä tarkoitus nimellä on, kyseessä on ainakin kaksi eri paikkakuntaa Saksassa) ja Broken Windows, Locks of Love pt. III ovat molemmat elegisiä, surumielisen kaihoisia nostatuksia. Niissä ei ole Staticin kaltaista etäistä kalseutta, pikemminkin ne pyrkivät myötäelämään Ostrilin melankoliaa.

Monheim on GY!BE:n yksi pisimpiä osia, kehittyessä jousien ja ruuvimeisselikitaran aavemaisen ujelluksen myötä sieluun porautuvaan kirskuvaan droneen. Broken Windows taasen alkaa pitkänä hypnoottisena kehittelynä, noustessa lentoon jälleen mukaantulevien torvien myötä. Yllättävintä Sleepissä on, että se päättyy yllättävän yksinkertaisesti. Rumpukompin loppumista seuraa hurinan tai muun ambient-elementin sijaan hiljaisuus ja levysoittimen neulan naksahdus päätöksen merkiksi.

87-minuuttisen matkan päätöksenä toimiva Antennas to Heaven on levyn kollaasimaisin kappale, mutta kaikessa hajanaisuudessaan yksinomaan nerokas päätös. Sen alussa kuuluu nauhoite Mike Moyasta laulamassa kansanlaulua, omituisen dronen seasta kuuluu lasten ranskankielistä puhetta ja laulua. Pikkuhiljaa jostain alkaa kantautua jousien ääni.

She Dreamt She Was a Bulldozer, She Dreamt She Was Alone in an Empty Field purkautuu täysin varoittamatta vielä kerran valtavana, viimeisenä kliimaksina. Kiito loppuu yhtä nopeasti kuin se alkoikin ja sulautuu lopulta Deathkamp Droneen. Tyhjään, tiheään huminaan liittyy efektoituja jousia ja muita kaiutettuja ääniä, jotka nousevat… Antenneina taivaaseen. Kappaleen lopussa on jotain lohdullista, kaikki on nyt ohi.

Päätösosan nerokkuus piilee juuri sen lopussa. Skinny Fists ei lopu valtavaan crescendoon tai muuhun dynaamiseen triumfiin. Pikemminkin se hiipuu hiljalleen pois, mutta silti yhtä tunteikkaana ja vahvana. Antennas to Heaven paljastaa levyn olevan jonkinlainen ihmisyyden kuvaus. Kaikesta suureellisesta paisuttelusta huolimatta pieni ihminen on vain yksin itsensä kanssa, suurten kysymysten äärellä, kohottamassa laihoja nyrkkejään kohti jotakin suurempaa.


Unexploded ordnance
Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven –albumin ilmestymisen jälkeen Yhdysvaltain johtoon äänestettiin maan historian katastrofaalisin presidentti, ja vajaata vuotta sen jälkeen koko länsimainen turvallisuus asettui kyseenalaiseksi terroristien hyökätessä New Yorkiin (joskin ikuisuuskeskustelu siitä, ketkä oikeastaan iskun takana olivatkaan, vaatisi myös oman kirjoituksensa). Marraskuussa 2002 ilmestyi Yanqui U.X.O., Godspeed You! Black Emperorin vihaisin, turhautunein, synkin ja raskain levy. Se jäi myös kollektiivin toistaiseksi viimeiseksi.

Levyn tunnelma on lähes kauttaaltaan hyytävän etäinen ja militantti, suorastaan klaustrofobinen. Sillä ei ole minkäänlaisia kenttä-äänitteitä tai muita ekstroja jotka loivat aiemmille levyille orgaanisuutta, vaan kahdeksankymmentä minuuttia äärimmäisen raskaina vellovia äänimassoja. Sävellykset ovat myös kokonaisuuksina yhtenäisempiä ja kunnianhimoisempia kuin koskaan.

Tuplavinyylin a-puolen täyttävä 09-15-00 on nimetty vuoden 2000 syksyllä alkaneen toisen palestiinalaisen intifadan mukaan, joskaan otsikossa ilmoitettu päivämäärä ei pidä paikkaansa. Islamilaisen kansannousun syynä pidetään Ariel Sharonin vierailua Al-Aqsan moskeijassa, mihin levyn kansitiedotkin selvästi viittaavat. Taustalla ovat jälleen myös Efrimin uskonnolliset lähtökohdat, ja hän on myös tämän levyn tiedoissa esitetyn täkyn lisäksi useaan otteeseen ilmaissut vastustuksensa Israelin hallintoa kohtaan – kenties myös tämän ahkeran USA-veljeilynsä takia.

GY!BE:n tutut elementit ovat yhä läsnä: teemat kehittyvät hitaasti – tällä levyllä melkeinpä erityisen hitaasti. Kappaleen alkuosa etenee rauhallisena, mutta loppua myöden jälleen kerran kohtalokkaat jouset imevät puoleensa väkivaltaisen pyörteen lailla, koko bändin yhtyessä lopulta raskaaseen vyöryntään. Kenttä-äänityksiä tuskin edes tarvitaan, kun musiikki kuvailee täydellisesti Israelin kaoottisen tilan, joka on jatkunut jatkumistaan tähän päivään asti.

Rockets Fall on Rocket Falls jatkaa synkkää ja raskasta linjaa. Tällä kertaa kappaleiden nimet kertovat omalta osaltaan niin paljon, että on lopulta melko perusteltuakin, miksei albumille valittu mitään ulkomusiikillista. Etenkin Girt-Cawdronin lyömäsoitinkaksikko kuulostaa juuri siltä, kuin jokainen bassorummun isku vastaisi maahan iskeytyvää pommia. Voi tuntea seisovansa jonkin suurvallan mielivaltaisesti kohteekseen valiseman kaupungin kadulla, ja voimattomana katsoa miten kaikki tuttu ja kaunis katoaa ympäriltä. Ja jälleen kerran GY!BE:n negatiivinen visio konkretisoitui, sillä ensin USA iski Afganistaniin, ja kaksi vuotta myöhemmin Irakiin.

Hieman ennen kappaleen puoliväliä kuultava ensimmäinen suvanto toimii jonkinlaisena pommitusten välissä olevana etsikkoaikana. Loputtoman pitkältä tuntuvan hiljaisen rummuttelun myötä puhallinsektio hiipii pahaenteisesti esiin. Ja kuten surullisen usein, ensimmäistä pommitusta seuraa aina toinen. Yhdeksi suureksi monoliitiksi miksattu bändi maalaa vielä toisen säälimättömän hyökkäyksen, kitaroiden ulistessa julmasti taustalla. Kolkko coda kaikuu hiljaisuutta, kuoleman hiljaisuutta. Selvisikö näistä pommituksista kukaan?

Levyn kolmas ja viimeinen teos, Motherfucker=Redeemer on GY!BE:n pisin yksittäinen sävellys, ja vie pituutensa puolesta kakkosvinyylin molemmat puolet. Kyseessä on kappale, joka teki aikoinaan minuun ehkä suurimman vaikutuksen, ja vaikka en nykyään kykenekään ehkä samalla tavalla asettamaan bändin saavutuksia paremmuusjärjestykseen, on se edelleen sävellyksenä minulle ehkä loisteliain. Tai ainakin sen tyrmistyttävän valtaisa kasvatus ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Kappale tuo myös levylle kaivattua keveyttä, sillä se ei enää ole tunnelmaltaan yhtä piinaavan painostava.

Yanqui U.X.O.:n CD-versio on minusta epätäydellinen, sillä se ei sisällä levyn loppuun kätkettyä häiriintynyttä looppia George W. Bushin puheesta. Sillä tämä kyseinen puhe antaa Motherfucker=Redeemerille täysin erilaisen merkityksen, se kun vaikuttaa melko selkeältä viittaukseltä presidenttiä kohtaan. Ajatellaanhan suurvallan uutta presidenttiä aina jonkinlaisena ”vapahtajana” (”redeemer”), mutta myös – etenkin Bushin tapauksessa… jonain muuna. Ensimmäistä crescendoa seuraa loputtoman pitkä ambient-osio, joka herää henkiin vasta b-puolella, sen ollessa – kaikesta kakofonisuudestaan huolimatta – levyn ehkä valoisin osa. Se on todellinen vapahtaja.

Levyn kansitaide on myös tällä kertaa paljon suorempaa. Kannessa putoavat pommit, takakannessa taas neljä suurta levy-yhtiötä yhdistetään aseteollisuuteen. Eikä tämä ole edes provokaatio, vaan pelottavan järkeenkäypä skenaario. Yanqui tarkoittaa espanjaksi ”jenkkiä”, mutta tässä kontekstissa se symboloi myös monikansallista korporatiivista oligarkiaa. Ja mikä olisikaan osuvampaa kuin valita juuri espanjankielinen termi, onhan Yhdysvallat hyötynyt jo vuosikausia meksikolaisten laittomien siirtolaisten työpanoksesta. U.X.O. on taas lyhennys sanoista ”unexploded ordnance”, toimimattomat räjähteet, suutarit. On kuitenkin ihailtavaa, että kotelosta löytyvän lappusen kääntöpuolelta löytyy piirros kolmesta siivekkäästä kissasta sekä vasarasta, jossa lukee ”HOPE” – toivo. Kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja muusikin kylmäkiskoisuudesta huolimatta bändi ei antaudu nihilismille, vaan muistaa tuon kaksitavuisen sanan, jonka emotionaalinen lataus etenkin tässä yhteydessä on suuri.


Retreat
Vuonna 2003 Godspeed You! Black Emperor jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Efrim Menuck kertoi epätavallisen syyn: Irakin sodan aiheuttama ”eksistentiaalinen hermoromahdus”. Hän koki, etteivät bändin tavat toimia yhteiskunnallisesti enää riittäneet. He eivät kyenneet luomaan sellaista vuoropuhelua yleisönsä kanssa, mitä Menuck kaavaili. Hän kertoi myös väsyneensä yhtyeen luotsaamiseen, minkä kautta viimeistään kävi ilmi (ikään kuin se ei olisi jo ollut selvää) hänen roolinsa yhtyeessä.

Toisaalta kyseinen NME:n uutinen ei olisi ensimmäinen kerta, jolloin GY!BE:n jäsenten sanomisia on sovellettu journalismin nimissä; OOR-lehden vuonna 2001 tekemä (kelvoton) haastattelu kun poiki Efrimin kirjoittaman, kitkerän avoimen kirjeen muodossa lähetetyn vastineen. Tuo artikkeli saattoi myös olla ratkaiseva käänne GY!BE:n ja median jo muutenkin epävarmoissa väleissä, sillä sen jälkeen ei bändistä ole haastatteluja saatu.

Joka tapauksessa, viimeistään tauolle jäämistä koskevan uutisen käytyä ilmi GY!BE:n myyttinen maine sinetöityi. Constellation-levymerkki jatkoi toki samaan tapaan ja paria vuotta aiemmin Menuckin ja Trudeaun perustama A Silver Mt. Zion julkaisi uutta musiikkia. GY!BE ei ollut koskaan sen jäsenten ainoa musiikkiprojekti, vaan sen ympärillä pyöri toistakymmentä erikokoista kokoonpanoa, jotka operoivat Constellationin kautta – yhtä epäkaupallisesti kuin ennenkin. Constellationin skaala on niin laaja, etten ole itse pahemmin ehtinyt perehtyä yhtiön katalogiin kuin pariin A Silver Mt. Zionin (sekä sen lukemattomien nimihirviövariaatioiden) julkaisuun. Vaikka ne eivät GY!BE:n historiaan kuulukaan, jatkavat ne Efrim Menuckin kunnioitettavaa elämäntyötä, hengellisine ja poliittisine viesteineen.

Vuosien kuluessa uusia post-rock-bändejä syntyi, ja järjestään ne kaikki pohjasivat Godspeed You! Black Emperorin perinnölle. Se perintö jäi kuitenkin elämään muutenkin kuin vain monoliittimäisiä biisijärkäleitä kopioidusti toteuttavien rokki- ja metallibändien keskuudessa: GY!BE:stä puhuttiin kuin jostain tarujen sankarista tai legendaarisesta jumaluudesta. Vaikka se ei esimerkiksi Doorsin tai Beatlesin lailla koskaan tulisi saavuttamaan samanlaista suosiota, on sen myyttinen arvo kenties yllämainittuja yhtyeitä vieläkin suurempi. Käytän taas sanaa ”kulttibändi”, mutta Godspeed You! Black Emperor jos mikä on sellainen.

Rebirth
Tuskin valehtelen ainakaan kovinkaan paljoa väittäessäni, että lähes jokainen Godspeed-fani (itseni mukaanlukien) oli jo tuudittautunut siihen uskomukseen, ettei bändiä enää koskaan nähdä samassa kokoonpanossa toiminnassa. Mutta olisihan se pitänyt muistaa – HOPE. Sillä 9. päivä huhtikuuta 2010, täysin äkkiarvaamatta, nettiin ilmestyy erikoisen numerosarjan niminen nettisivu, jossa kehystetty, kirjoituskoneella kirjoitetun näköinen viesti. Godspeed You! Black Emperor ilmoitti paluustaan. Muistan sen päivän. Istuin Kaustisen Kansantaiteenkeskuksen yläkerrassa nettiä hajamielisesti selaten.

Seitsemän vuoden jälkeenkään bändin agenda ei ole muuttunut. GY!BE ei tehnyt meteliä paluustaan, media ja fanit tekivät sen heidän puolestaan. ”Olemme, kuten aina, itsepäisiä, lietsottuja ja kauhistuneita”, ilmoituksessa lukee. Tiedote lupasi vain ja ainoastaan uusia konsertteja. Ei mediaesiintymisiä, eikä haastatteluja.

Menneiden aikojen taruolennon taas herättyä henkiin aloin suunnittelemaan reissua esimerkiksi Mineheadiin, missä järjestettäisiin joulukuussa 2010 Britannian All Tomorrows Parties-festivaali, jota GY!BE kuratoi ja jossa se soittaisi paluukeikkansa. Festivaalin esiintyjälista kun olisi kiinnostanut muutenkin (Weird Al Yankovic ja Throbbing Gristle samassa tapahtumassa!). Tämä ei lopulta tullut tarpeeseen, sillä syyskuun 1. päivä kuulin uutisen, joka oli valehtelematta yksi tärkeimpiä koskaan kuulemiani: Godspeed You! Black Emperor saapuisi Helsingin Kulttuuritalolle 17. tammikuuta 2011.

Syyskuun kuudennesta päivästä – jolloin asetuin ennen yhdeksää Tiketti-lipunmyynnin nettisivuille hakkaamaan sivua päivittämään F5-painiketta, ja lippujen tultua myyntiin kylmänrauhallisesti ostamaan niitä – alkoi noin viiden kuukauden epäuskoinen odotus. Kyseinen konsertti tulisi olemaan ainoa Pohjoismaissa, minkä takia se myytiinkin loppuun noin vartissa. Tunsin itseni suorastaan rikollisen etuoikeutetuksi.


Kun tuo tammikuun loskaiseksi äitynyt päivä vihdoin saapui, olin yllättävän rauhallinen. Paria päivää aiemmin jännitys oli äitynyt fyysiseksi, mutta vaikken 20-vuotiaana enää kaiketi olisikaan saanut reagoida siihen noinkin rajusti, en voinut sille mitään. En yksinkertaisesti ollut odottanut elämässäni ehkä mitään muuta niin hartaasti kuin tätä konserttia. Syynä ei ollut vain se, että olin kasvanut puolet teini-iästäni tuon jumalaisen musiikin kanssa, vaan myös kaikki bändin myyttiset tekijät, mistä mainitsin aiemmin. Muutenkin näkisin GY!BE:n esiintymisen Kulttuuritalolla ehkä ainutlaatuisimpana tapahtumana sitten vaikkapa Jimi Hendrixin tai Led Zeppelinin konserttien samassa paikassa neljä vuosikymmentä aiemmin. Yksinkertaistettuna: mahdoton tuli mahdottomaksi.

Kyseistä konserttia ovat kriitikot ja blogistit ehtineet arvioida jo moneen otteeseen (esimerkiksi Hufvudstadsbladetissa esimerkillisen asiantuntevasti, Suessa taas typerryttävän ala-arvoisesti). Siksi en halunnut kirjoittaa ”vain” keikka-arviota, vaan koin, että tämä yhtye yksinkertaisesti ansaitsee syvempääkin analyysiä. Monet arviot nettikeskusteluja myöten olivat varovaisen positiivisia, mutta nihkeyttä oli huomattavissa. Toisaalta megalomaaniset ennakko-odotukset huomioon ottaen, ei ollut minkäänlainen ihme, että pettynyttä jupinaa kuului nurkasta jos toisestakin. Itse taas en ole millään tavoin kykenevä arvioimaan keikkaa ”kriitikon” näkökulmasta.

Taituroin itseni eturiviin, kolmoskitaristi David Bryantin kieltämättä kunnioitettavan pedaalilaudan eteen. Olinpaikkaani Kulttuuritalon soundeiltaan kyseenalaisessa salissa harkitsin pitkään ajateltuani kysessä kuitenkin olevan bändin, jonka jäsenten olemuksella ei ole minkäänlaista merkitystä. Lopulta kuitenkin eturivin tunnelma vei voiton, ja soundillisestikin tämä osoittautui yllättävän hyväksi ratkaisuksi. Lämppäri Lau Nau oli mielenkiintoinen tapaus, mutta pienieleinen metsäfolk (käytettäköön nyt vielä kerran tuota kulunutta termiä) ei ollut omiaan Kulttuuritalon puitteissa. Tämä toimisi varmasti paremmin jollain pienellä klubilla.

Godspeed aloitti konserttinsa vaivihkaa, kuten odotinkin. Valaistus oli minimaalinen, ja hämärässä häärivät kahdeksan hahmoa (yhdeksän sijaan, itse asiassa sellisti Norsola Johnsonin puuttuminen oli ainoa asia, josta voin selkeästi esittää kritiikkiä) ilmestyivät yksi toisensa jälkeen lavalle luomaan ääntä. Taustakankaalle ilmestyi se tuttuakin tutumpi sana HOPE. Hope Drone-nimellä kulkeva reilun vartin kestänyt, introna toiminut teollinen, hiljalleen muotoaan muuttanut hurina oli kuin rituaali, jonka avulla yritettiin kutsua jotain ylempää olentoa.

Setin ensimmäinen varsinainen kappale oli odotetusti Gathering Storm, joka oli – torvisektion puuttumisesta huolimatta – yksinkertaisesti ikimuistoinen. Ja samaan aikaan unenomainen. Nämä kaksi tunnelmaa vaihtelivat pitkin iltaa johtuen kenties juuri siitä hämmennyksestä, että tuossa muutaman metrin päässä minusta soittaa yhtye, jonka livenä näkemisestä en vielä vuosi sitten edes osannut millään tasolla uneksia. Toisena tullut Moya menee samanlaisessa sumussa, vaikka Kulttuuritalon versiointi jäikin hieman pliisuksi versioksi alkuperäisestä.

Moyaa seurannut, julkaisuaan vielä odottava Albanian olikin sitten jo todella hurja balkanilaisvaikutteinen teos. Huomasin sen olevan ensimmäinen GY!BE:n kappale, jota itse asiassa voi tanssia. Mutta onhan GY!BE kuitenkin ensisijaisesti rockbändi, tai Efrimin 12 vuotta vanhan lausunnon mukaan – jopa kansanmusiikkibändi. Albanian ja Gamelan (jota ei Helsingissä soiteta) ovat äärimmäisen hienoja ja uudenlaisia etnovaikutteisia sävellyksiä, joiden soisi mielellään päätyvän levylle. Ja mikäli vain ylläpidän toivoa, niin tämä päivä on varmasti edessäpäin.

Kuitenkin, syystä tai toisesta, Static nousi koko illan hienoimmaksi hetkeksi. Chart #3:n uskonnollinen puhe kaikuu Kulttuuritalon äänentoistolaitteista. Tämän päälle Sophie Trudeau loihtii viulun itkeviä ääniä. Tämän syvästi vaikuttavan, ohikiitävän, mutta silti maailman kauneimman hetken jälkeen World Police and Friendly Firen tuttu jännite hiipii Thierry Amarin kontrabassonäppäilyn myötä esiin. Taustakankaalle heijastuu, kaikessa karuudessaan yksinkertaisen upeita kuvia öisistä voimaloista, niiden valoista ja tulenlieskoista. Osa nousee siihen levyltä tuttuun kiitoonsa, ja tämän hetken ajan Godspeed You! Black Emperor merkitsee kaikkea maailmassa.

Pelkästään taustanauhojen kuuleminen livenä oli minulle äärimmäisen tärkeä hetki, ja siksi kasvoilleni levisi leveä virne, kun kuulin Blaise Bailey Finneganin haastattelun ensimmäiset sanat: ”The American government, they are sneaky…” BBF3 kasvoi Kulttuuritalossa ehkä jopa studioversiotaan massiivisemmaksi.

Näin kävi eittämättä myös BBF3:a seuranneelle Dead Methenylle, jota seurasi ennenkuulematon, paatoksellisen suureellinen osa. Se täytti valtavalla soundillaan koko Kulttuuritalon, kunnes hidastui loppua myöten, ja vaihtui vielä duuriin. Bändin loputon kiinnostus juniin kävi ilmi Dead Methenyn aikana, sillä taustakankaalle katafilmiprojektorit heijastivat videoita rautateistä. Taustavideot olivat suurimmilta osin muutenkin onnistuneita, vaikka niidenkin yksinkertaisuudesta joku viitsi narista. Ne olivat toki minimalistisia, eivätkä ne välttämättä aina musiikkiin täysin sopineetkaan, mutta ne toimivat silti – taustanauhojen puhujien tavoin – erittäin tärkeinä kerronnallisina elementteinä, mikä on ollutkin niiden tarkoitus jo 1990-luvulta asti.

The Sad Mafioson ensitahtien käynnistyessä tiesin keikan loppuvan tähän, näin kun oli ollut kiertueen muillakin keikoilla. Vaikka mielelläni olisin kuullut vielä vaikka Sleepin tai The Dead Flag Bluesin, ei Sad Mafioson voimakkuutta ja ylivertaisuutta sävellyksenä tai keikkalopetuksena vain voi väheksyä. Teoksen erikoisuutena on ollut jo studioversiossa se, että kappaleen suvantovaiheessa ennen viimeistä crescendoa, voi kuulla hyräilyä. Ja tuo sama hyräily toistui keikallakin, bändin jäsenten toimesta livenä! Kappaleen muututtua lopulta feedbackmeteliksi bändi haihtuu lavalta yksi kerrallaan. Koko keikan aikana ei sanota yhtäkään välispiikkiä tai muutenkaan huomioida yleisöä. Jäsenet tosin yksitellen poistuessaan vilkuttavat nopeasti yleisölle, mikä riittää täydellisesti. Encorea ei soiteta. Tarunhohtoinen kollektiivi poistuu yhtä huomaamattomasti kuin se saapuikin. Taustalle jää vain aavemaisesti kaikumaan Providencesta tuttu ”where are you going? where are you going?”.

Outro
Konsertin jälkeen olo oli yllättävän välinpitämätön ja tyhjä. Kaikki se, mitä sain kokea äskeisten kahden tunnin ja vartin aikana tuntuu täysin epätodelliselta. Vasta nyt parin viikon jälkeen olen alkanut järkeistää kaikkea. Siksi konserttiarvion kirjoittaminen heti seuraavana päivänä olisi ollut täydellisen hätiköityä. Oliko Godspeed You! Black Emperorin konsertti kaikkien aikojen hienoin elämys, sitä en tiedä. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Elämyksenä se nousee silti monen kokemani asian yläpuolelle. Hufvudstadsbladet käytti sanaa ”uskonnollinen ekstaasi”, joka kuvaa kaikkea varsin hyvin.

Vaikka bändi saattaa antaa itsestään lavalla etäisen kuvan, ovat bändin toimintatavat silti paljon sympaattisempia ja inhimillisempiä, kun monien vastaavaa suosiota nauttivien. Aidan Girt ja Mike Moya menevät vielä keikan jälkeenkin päivystämään levykojulle, ja mukaan liittyy myös basisti Mauro Pezzente. (En tiedä, saapuiko paikalle muitakin, sillä itse poistuin Kulttuuritalolta melko nopeasti.) He eivät ylväästi vetäydy takahuoneeseen, vaan vielä yli kaksituntisen, ikimuistoisen spektaakkelinkin jälkeen tulevat fanien pariin myymään tuotantoaan. Keikan jälkeisessä hämärässä ekstaasissa en kuitenkaan usko osaavani sanoa heille mitään erityisen järkevää. Tyydyn vain kiittelemään vuolaasti ja kehumaan bändin ylivertaisuutta. Herrat ovat toki vilpittömän mielissään. Tilanne on jälleen varsin epätodellinen: bändi jonka jäseniin on ollut äärimmäisen vaikeaa muodostaa minkäänlaista kontaktia juttelevatkin leppoisasti mukavia suomalaisten faniensa kanssa!

Godspeed You! Black Emperor pysyy joka tapauksessa mystisenä ja vaikeasti tulkittavana kollektiivina. Tähänkään kirjoitukseen en pystynyt sisällyttämään kaikkia tulkintojani neljän julkaisun maailmoista, ja todennäköisesti jokainen kuuntelukerta tuo mukanaan ainakin yhden kysymyksen lisää. Mutta taiteen on aina tarkoitus esittää kysymyksiä. Niihin vastaaminen on aina vastaanottajan vastuulla. Otaksun kuitenkin ymmärtäneeni Godspeed You! Black Emperorin taiteen pohjavireen. Vaikka maailma saattaakin olla ikävä paikka elää, ja parannuskeinot tuntuvat lipeävän yhä kauemmas, on kuitenkin säilytettävä se tärkein, eli toivo.

I said:
”Kiss me, you’re beautiful, these are truly the last days.”
You grabbed my hand and we fell into it
Like a daydream
Or a fever.

Kuvat: Keikkakuvia lukuunottamatta Godspeed You! Black Emperorin arkisto

~ Kirjoittanut mutumikael : 30 tammikuun, 2011.

Yksi vastaus to “Toiveikkaan maailmantuskan lähettiläät”

  1. Hyvän jutun oot tekassu, meinas tulla melkeen pissi housuun kun en malttanu lähteä vessaan kesken lukemisen.
    GY!BE on mahtava orkesteri, ehkä se mahtavin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: